Saamelaisen kirjallisuuden tilasta

Tähän mennessä ei ole paljonkaan keskusteltu saamelaisen kirjallisuuden huonosta tilanteesta ja keinoista sen parantamiseksi. Suurin osa niistä kirjoista mitä suomenpuolen saamelaiset ovat kirjoittaneet, on julkaistu Norjassa. Tässä tulee erityisesti mieleen Jouni Antti Vestin kirjat. Suomen puolen kustantajat eivät ole olleet kiinnostuneita julkaisemaan kirjoja saameksi lukuun ottamatta oppikirjoja. Syitä tähän on monia.

Saamelaiset pienenä heimona ovat joutuneet kokemaan miten kansojen välinen kilpailu on kovaa. Yleisesti ottaen saamelaiset ja suomalaiset ovat selvinneet mainiosti. He taistelivat sodissa henkeen ja vereen niin, että Suomen joukkueeseen kuuluvat saamelaiset raskaasta uhrista huolimatta säilyttivät asemansa. Mitä sen jälkeen tapahtui?

Sodan jälkeen saamelaiset ja saamenkieli unohtuivat. Tuntui siltä, että heitä ei enää tarvittu. Tämä kirjoitus on vastalause sille halpamaiselle politiikalle, jolla pyrittiin saamenkieli ja mieli tuhoamaan. Saamelaisuutta pohtiessa tulee mieleen, että sivistysvaltioissa kirjallisuudella on keskeinen merkitys ihmisen identiteetin rakentamisessa. Saamelaisten osalta tätä ajatusta ei virallinen kulttuuri-Suomi ole vienyt eteenpäin. Kaikki ei ole ollut välttämättä rahan vähyyden syytä.

Tässä kohtaan tulee mieleen, että saamelaisuuden tärkeimpiä tekijöitä on omakielinen kirjallisuus. Mitä se sitten on? Snellman luonnehti sitä näin; jos kirjallisuutta ei ole se ei täytä kansankunnan kriteeriä. Juutalaisilla on kansalliskirjallisuus ja historia, mutta ei omaa maata. Tähän jatkoksi totean, että saamelaisilla ei ole kumpaakaan.

Saamelaiset sivistyksen kielenä ei ole tähän mennessä voinut synnyttää muuta kuin aapistason kirjallisuutta. Jos uskotaan tässä tilanteessa saamelaisen kirjallisuuden mahdollisuuteen, näköalat ovat huonot. Saamelaisilla ei ole yhtään maailman kirjailijaa. Myöskään vieraskielisiä kirjoja on minimaalisen vähän käännetty saameksi. Samoin lasten satukirjoja on niukalti. Sellainen lisäisi kielitaitoa. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä odottaa edelleen saamentajaa. Suomalaiset nauttivat seitsemästä veljeksestä että Andersenin saduista, saman elämyksen suominen saamelaisille olisi kulttuuriteko vailla vertaa.

Kansalliskirjallisuuden puute

Myöskään saamelaisten tarinoista ja kertomuksista julkaistuja kirjoja ei ole. Saamenkielisiä Paulaharjun kaltaisia kirjoittajia puuttuu. Nykytilan surkeus alkaa muistuttaa vakavaa sairautta. Tässä tilanteessa saamelaiskäräjien pitäisi avata ikkunoita ja tuulettaa. Tosiasia on, että meillä saamelaisilla ei ole omaa kansalliskirjallisuutta. Sen sijaan meistä saamelaisista on julkaistu monia etnografisia ja kielitieteen alaan kuuluvia tutkimuksia. Snellman oli oikeassa kun hän aikoinaan sanoi, että kansalliskirjallisuus peittää kaikkea mikä liikkuu kansan tajunnassa. Jos kirjallisuus haisee tunkiolta syy ei ole kirjallisuuden vaan tunkion.

Näin päätteli myös viisaustieteen tohtori Riekki 1858 puolustamassaan väitöskirjassaan:
"Kirjallisuuden historiaa voidaan sanoa kansan historian sisälliseksi puoleksi. Se näyttää miten kansa on käyttänyt hengellisiä lahjojaan ja voimiensa kalliimman asiansa auttamisessa ja kartuttamisessa, se on: sivistyksen ja valistuksen asiassa. Kirjallisuuden historia on ikään kuin kansan valveille herännyt sisällisin omatunto, jos niin saa sanoa; se sisältää nuhteen ja rangaistuksen laiminlyödystä velvollisuudesta, ja voimallisen kehotuksen parantamaan ja täyttämään, mitä on jäänyt toimittamatta ja tekemättä. Kirjallisuuden historia on siis myötävaikuttava ehtona ja kiihotuksena sivistyksen edistykselle kasvannalle kussakin kansassa."

Minulla ei ole lisättävää hänen teeseihinsä. Tässä kohtaa tulee mieleen, että Snellman ei liioittele väittäessään että kansa ilman kansalliskirjallisuutta on sivistyskansana kuollut. Meidän ei välttämättä tarvitse palautua aikaan, jolloin Snellman lausui: jos Suomen kansa häviää huomenna ei mitään muuta jää jäljelle kuin Kalevala. Saamelaisen kirjallisuuden, samoin kuin puhtaan ilman ja veden elintärkeys huomataan varmimmin silloin kun se uhkaa loppua.

Viime vuosikymmenenten saldo

Suomessa on viimeisimmän 40 vuoden aikana ilmestynyt saamelaisilta kirjailijoilta Kirsti Paltolta, Nils Aslak Valkeapäältä kirjoja jotka tuovat esiin saamelaisten näkökulman ajankohtaisiin kysymyksiin. Sen lisäksi on ilmestynyt Veli-Pekka Lehtolalta suomeksi saamelaisten tilanteeseen liittyviä kuvauksia. Suomeksi on saamelaisista kirjoittaneet mm. Raimo J. Kojo ja Jaana Kanninen yhdessä Kukka Rannan kansa. Kaunokirjallisuuden puolella taas Jouni Antti Vest on tehnyt historiaa kirjoillaan ja käännöksillään.

Mielenkiintoista on tarkastella mitä eroja ja yhtäläisyyksiä kirjat sisältävät. Näistä kirjailijoista on saamelaisia kolme ja kaksi suomalaisia. Saamelaiset Valkeapää ja Paltto katselevat tilannetta sisältäpäin. Heidän kokemuksensa suomalaisista ovat ylitsepääsemättömän rajuja. Yhteiskunta on pakottanut heidät kieltämään kuulumisen alkuperäiseen väestöön. Valtio on tehnyt heistä köyhiä ja maattomia. Kanninen ja Ranta taas ulkopuolisena muodostavat linjansa sen mukaan mitä he ovat kuulleet 125 kokemusasiantuntijalta saamelaisten tilanteesta.

Näiden kirjoittajien sanoma tiivistyy siihen, että saamelaisia on sorrettu, heidän maansa valtio ottanut laittomasti itselleen, kieli on otettu pois. Sen lisäksi saamelaisten omat tieteellisen tutkimuksen nimellä kulkevat tutkimukset ovat vahvistaneet tämän kulttuurivajeen. Tällainen vuosikymmeniä jatkunut rumba saamelaisten sorrosta on saanut aikaan monia kosmeettisia, lievästi korjaavia toimenpiteitä. Tärkein kuitenkin puuttuu on virallinen kirjallisuuden rahoitusohjelma. Vain se luo sellaista varmuutta kirjailijalle, että hänellä on voimia tehdä vaativaa työtään.

Muutamia huomioita siitä mitä meiltä saamenkielisiltä puuttuu. Meillä Suomessa ei ole saamelaisia muistelma ja mielipidekirjailijoita, sellaisia huomattavia kansalaisia, jotka ottavat kantaa politiikkaan, pappeja, lehtimiehiä, johtajia, tiedemiehiä ja taiteilijoita, virkamiehiä, johtavia tiedemiehiä ja taiteilijoita. Myös saamenkielisiä tietokirjoja tarvittaisiin. Näiden lisäksi tarvitaan saamenkielisiä lastenkirjoja, yhteiskunnallisia protestoijia, paikallislehtien toimittajia, pakinoitsijoita. Näin useampi lukija löytäisi hänelle osoitetun viesti.

Sapmelas-lehdestä

Olen kotisivuillani käsitellyt saamenkielisen Sapmelas-lehden historiaa ja merkitystä saamelaisen identiteetin kannalta. Kuten tunnettua on lehden perustivat tunnetut suomen ja saamenkielen professorit Paavo Ravila ja Erkki Itkonen. Pyrkimyksenä oli opettaa saamelaiset näkemään, että kielet elää siinä missä ihmisetkin. Aika vuonna 1934 lehden perustamiselle oli otollinen. Lehti otettiin suurella ilolla vastaan.

Tärkein ansio, jonka perusteella minut aikanaan vuonna 1980 pyydettiin lehden päätoimittajaksi oli se, että en ollut kirjailija, toimittaja enkä kirjallisuuden tutkija. Minulla ei ollut ennestään mitään sidettä minkäänlaisen lehden tekemiseen. Ulkopuolisena minulla oli houkutus sanoa pari sanaa saamenkielisestä julkaisutoiminnasta Suomessa. Minua pidettiin hiukan tärähtäneenä, epäkäytännöllisenä, eksyneen aatteen miehenä, liian vanhana ja muilla suunnilla epäonnistuneena yrittäjänä. Tämä asiantila herätti vahingoniloista tyytyväisyyttä laajassa piirissä. Toisaalta minun valitsemista pidettiin myös onnenpotkuna, joka lopettaisi kiusalliseksi muodostuneen progandan levittämisen. Muistelin jonkun sanoneen joskus, että se joka osaa tehdä lehden ei osaa opettaa lehden tekemistä.

Havainnot saamelaisen kirjallisuuden huonosta tilasta ovat silmiin pistävää. Saamelaisen valtakunnallinen organisaatio on tätä nykyä kuollut, se on samassa tilassa kuin siihen aikaan kun isä lampun osti. Meiltä puuttuu sellaisia vahvoja persomaallisuuksia, joilla on tahtoa edistää saamelaista kirjallisuutta. Rahan puutteesta tämä ei ole kiinni.

Kaikki tähän asti julkaisut kirjat ovat olleet yhden miehen näytelmiä. Saamenkielisessä kirjallisuudessa tulee julki erilaisia näkemyksiä. Minulla saamenkielisen lehden päätoimittajana avautui mahdollisuus tutustua tähän painetun saamenkielen alennustilaan. Koin, että minulla itselläni ei ollut siihen mitään osaa, näyttelijät syyttäkööt itseään ohjaaja ei vastaa mistään.

Kävin myös kaikki Sapmelas-lehdessä julkaistut kirjoitukset läpi. Lehden jokaisessa kirjoituksessa on oma ilmeensä tai oma ilmeetömyyytensä. Kirjoituksissa näkyy miten jotkut kirjoitukset on purettu, rakennettu ja stilisoitu moneen kertaan. Lehdessä voi nähdä 1930 -luvun tyylitaidon tai taidottomuuden. Saavutuksia voidaan myös tarkastella vaikkapa lehden henkilöhakemiston pohjalta. Niin sanotun saamenkielisen rahvaan kirjoituksia on erittäin vähän lukuun ottamatta Rauna Wallea, Iisakki Paadaria, Uula Morottajaa. Muista saamelaisista kirjoittajista erottuu Juhani Nuorgam, Samuli Aikio, Sulo Aikio, Helvi Nuorgan-Poutasuo, Oula Näkkäläjärvi. Suomalaisista Pekka Sammallahti.

Mitä pitemmälle olin ehtinyt Sapmelas-lehden toimitustyössä sitä suurempaa kunnioitusta olen alkanut tuntea akateemikkojen Paavo Ravilan ja Erki Itkosen työtä kohtaan. Päätoimittajan murheena oli katsoa, ettei mikään saamelaisryhmä jäisi pimentoon. Kartoitukseni tuotti sellaisen tuloksen, että aika loppuu kesken tällä menolla. Kun katsoo tulevaisuuteen niin ei voi muuta kuin todeta, että haasteet ovat ylitsepääsemättömän kovia.