Tänä vuonna tulee kuluneeksi 82 vuotta siitä kun Suomessa alkoi ilmestyä saamenkielinen Sapmelas-lehti. Aluksi lehteä toimittivat suomalaiset saamenkielen tutkijat Erkki Itkonen ja Paavo Ravila. Toisen maailmansodan jälkeen toimitustyöhön tuli mukaan myös saamelaisia.

Kun Sapmelas-lehden ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1934, oli maailma Lapissa ja muualla aivan toisenlainen kuin nyt vuonna 2017. Suomessa saamenkieltä puhuvat ihmiset asuivat hajallaan noin 36 000 km2 alueella pääasiassa tiettömien taipaleiden takana. Sapmelas-lehden perustaneilla suomalaisilla saamenkielen tutkijoilla oli epäilemättä jalo tarkoitus perustaessaan saamelaisille omakielisen lehden ja pyrkiessään jakamaan tietoa saamelaisille näiden omalla kielellä. Julkaistut artikkelit olivat kenties kuitenkin liian etäisiä, liian epämääräisiä vastatakseen saamelaisenemmistön tai edes vähemmistön suurimman osan silloisia henkisiä mahdollisuuksia.

Voidaan sanoa, että saamelaisten ajattelu ja asennoitumistapa saamenkieliseen painettuun sanaan riippui mitä suurimmassa määrin saavutetusta kehitysasteesta. Metsä-lapissa puhutut saamenkielet olivat sammuneet jo 1800-luvun aikana. Kielet muistuttavat siinä mielessä eläviä olentoja että niiden hengissä pysyminen on sidoksissa ympäristöön. Kielten kuolemaan johtavat syyt ovat samankaltaisia kuin ne, jotka tappavat kasvi- ja eläinlajeja sukupuuttoon: ne joutuvat saalistajakielten kitaan, niiltä riistetään niiden luonnollinen elinympäristö tai menestyksellisimmät kilpailijat syrjäyttävät ne.

Kielellisessä "luonnonvalinnassa" vahvimman elonjäämistä eivät kuitenkaan määrää pelkästään luontaiset avut tai sopeutumiskyky. Kielten tähti nousee ja laskee sen puhujien kulttuurisen varallisuuden mukaan. Vastavuoroisesti kun kieli kuolee, sen mukana katoaa kokonainen kulttuuri.

Lapissa mannerjään sulamisen jälkeen ihmiset levittäytyivät hitaasti alueen eri kolkkiin. Karuilla seuduilla syntyneet saamelaisheimot liikkuivat avarimmilla alueilla, jakautuivat, työntyivät toisten sekaan. Tämä nomadiheimojen sekoittuminen paikallaan asuviin heimoihin loi suhteita eri ryhmien välille, jotka aikaisemmin eivät olleet joutuneet kosketuksiin toisten heimojen kanssa. Kaikkien näiden vuosisatojen kuluessa tapahtui hyvin vähän sellaista, mikä olisi muuttanut näiden ihmisten suhtautumista toisiin ihmisiin. Entiselleen jäivät etäisyydet ja aineellisten olojen muuttumattomuus, joka säilyi niin kauan aikaa kuin peurasta kesytetty poro oli nopein liikenneväline.

Suunnilleen 1850-luvulla maailma alkoi kutistua, aluksi hyvin hitaasti. Rautatiet lyhensivät matkoja, pienensivät mantereita, toivat ihmiset lähemmäksi toisiansa ja lisäsivät heidän välistä kanssakäymistään, syrjäseuduillakin portit maailmaan alkoivat aueta. Höyrylaivaliikenne teki vähitellen lopun taruista, joita 1500 luvun merenkävijät olivat kertoneet. Aikoinaan merimiesjutut olivat käyneet todesta, kun parempaakaan tietoa ei ollut. Tiedon lisääntyessä tarinointi ja tarut vähentyivät ja passitettiin viihteen puolelle. Valkoinen rotu levisi kaikkialle ja hävitti yleensä ottaen kaikki perinteet ja paikalliset tavat antamatta korvaukseksi muuta kuin siirtomaatavaroita, aseita ja viinaa.

Tästä kehityksestä pääsivät Jäämeren rannikon saamelaisetkin osalliseksi 1500-luvulta lähtien. Sitä tapahtumaa kutsutaan tavallisesti sivilisaatioksi. Kuten intiaanien historia osoittaa, kansan voi hävittää ruudilla, taudeilla ja tuliliemellä. Eiköhän viina olisi tehnyt selvän saamelaisista jo aikoja sitten, ellei Laestadius olisi uskaltanut nousta viinapirua vastaan.

Mutta kansalta kielen voivat hävittää myös näköalattomat poliittiset johtajat. Sapmelas-lehden rahoituksen lopettaminen vuonna 2003 on tästä konkreettinen esimerkki. Filologiset ja etnografiset tutkimukset eivät anna kenellekään häviämisuhan alla elävälle kansalle elämää takaisin. Parhaimmassa tapauksessa ne ovat syyttäviä oppitunteja ja varoituksia niille, jotka voisivat ottaa niistä opiksi. Sanomattoman surullista on ollut seurata saamenkielen käytön vähenemistä minun elinaikanani, jolloin ihminen on tottunut muutoin luottamaan luontoa taltuttavaan voimaansa. Surullista siksi, ettei kielen käytön häviäminen ole kohtalon määräämä väistämättömyys.

1900-luvun alussa keksittiin lentokone ja radio, 1900-luvun lopulla internet. Kanadalainen tutkija Marshall McLuhan ennusti internetin jo kolmekymmentä vuotta ennen sen keksimistä. Hän ennakoi myös, että uusien medioiden vaikutuksesta eläisimme yhtenä tai useampana heimona "maailmakylässä". Tänä päivänä tämä on täyttä todellisuutta. Voimme ajatella myös että ihmiset elävät ikään kuin suuressa puistossa, joka pienenee päivä päivältä. Ei kunnioiteta enää aikaa eikä niitä töitä, joita aikaisemmin eläneet sukupolvet loivat. Hävittämällä etäisyydet ihminen on oppinut tuntemaan asuma-alueensa ja siinä elävät olennot. Hän on tutustunut maailman eri puolilla eläviin kaltaisiinsa ja näistä on karissut pois entinen salaperäisyyden verho.

Kaikesta kehityksestä huolimatta ihminen arvostaa asioita edelleen oman mittakaavansa mukaan. Tämän päivän saamelainen saa reaaliajassa tiedon maailman etäisimmistäkin kolkissa sattuneista tapahtumista, kuten syyskuun 11 päivän tapahtumat vuonna 2001 osoittivat. Hän kuuli niistä kerrottavan heti kun ensimmäinen terroristien kaappaama kone oli iskeytynyt World Trade Centerin ensimmäiseen torniin. Kaukaisesta etäisyydestä huolimatta tapahtumien kauheus oli käsin kosketeltava. Tuosta hetkestä lähtien uutisten välitys ja seuranta siirtyi uuteen aikakauteen. Tänä päivänä tiedon virta hallitsee suurimman osan vuorokautta myös saamelaisten tajuntaa.

Radion, TV:n ja internetin avulla myös saamelaiset solmivat keskenään ja muiden kanssa inhimillisiä yhdyssiteitä, joita ei olisi, ellei olisi tehty em. ihmeellisiä keksintöjä. Yhtenä esimerkkinä on eri puolilla maailmaa elävien alkuperäiskansojen ja niihin kuuluvien ihmisten keskinäinen, jokapäiväinen yhteydenpito. Radio, TV ja internet, jotka ovat ihmisälyn hämmästyttäviä luomuksia, ovat osaltaan edistäneet erästä uskontojen omaksuman tehtävän suorittamista: ihmisten lähentämistä toisiinsa. Ihmisellä on nyt hallussaan ne ulkoiset välineet, jotka helpottavat hänen sisäistä ponnistusta lujitettaessa ihmisten välisiä siteitä. Valitettavasti samoja välineitä on käytetty uskonnollisen kiihkon ja kansanryhmien välisen vihan lietsontaan, kuten Ruandan kansanmurhassa 1994.

Mielestäni tänä päivänä suurin uhka saamelaisille muodostuu kansalliselle ja kansainväliselle päätöksentekokoneistolle syötetty, todelliseen historiaan perustumaton informaatio tai paremmin disinformaatio Lapista, sen asutushistoriasta ja väestöryhmien todellisista oloista. Tänä päivänä tällainen voi menestyä aikansa, mutta ei loputtomiin. Mikäli tällaista virheellisistä ja vääristävistä tiedoista jäädään kiinni, ajetaan tietoisesti kansainväliset järjestöt ja Suomen ulkopolitiikka uskottavuuskriisiin. Mielestäni tällaista ei mikään järjestelmä kestä, ja siksi perään kuulutan äärimmäistä vastuullisuutta kansainvälisessä yhteistyössä.

Mikäli saamelaiset tavoitetaan väärien tietojen syöttämisestä tai toisten laillisten oikeuksien väheksymisestä, on tällainen kaikkein varmin tai siihen, että luottamus saamelaisiin vähenee. Mielestäni se merkitsee saamelaisen kulttuurin kuin myös saamenkielen loppua. Selittely ja korulauseet eivät silloin enää auta. Tosin sanotaan, että elämme "totuuden jälkeistä aikaa" ja että on "vaihtoehtoisia totuuksia". Itse olen liian vanha ja ehkä liian kokenut uskoakseni tuohon, ja luotan siihen että tästä maailmankylästä löytyy muita yhtä vanhanaikaisia ihmisiä niin maamme korkeimpien päättäjien, YK:n asiantuntijoiden ja muiden kaukaistenkin alkuperäiskansojen keskuudessa.