Jäämeren käytävästä

Alkusanat

Toimittaja Erkki Liljan viitisen vuotta sitten julkaisema kirja Jäämerenkäytävä on tuoreimman Jäämerenrata-hankkeen raportin myötä saanut uutta ajankohtaisuutta. Lilja kertoo Ylä-Lapin liikenneyhteyksien kehittymisen historiasta ammoisista ajoista lähtien nykypäivään asti, asettaen näin tämänkertaisen ratahankkeen laajaan maantieteelliseen ja pitkään aikaperspektiiviin. Tämä kirjoitukseni ei kuitenkaan ole normaali kirja-arvostelu, jossa teoksen joitakin yksityiskohtia ruoditaan, vaan tämä on yleispoliittinen kannanotto alueen todellisen alkuperäisväestön elämisen oikeuden puolesta.

En ole muodostanut omaa kantaani ratahankkeeseen, mutta on sataprosenttinen selviö että suunnitelma on tuomittu tuhoon, jos sitä vielä jatketaan niin kuin sitä on tähän asti ajettu: tarkkasilmäiset lukijat ovat lukeneet suunnitelma-asiakirjan tarkoin läpi, löytämättä siitä mainintaa sen enempää poroista kuin saamelaisista. Suunnitelman täydellisen hylkäämisen ja vastalauseiden kera tapahtuvan taipumisen välillä on laaja konkreettisten kysymysten alue.

Ennen kuin alan kertoa aiheesta enemmän kysyn lukijalta, miten itse kukin on tänne Ylä-Lappiin saapunut? Maanteitse varmaan. Toiset lähitienoilta, toiset kauempaakin. Ehkä joukossa on vielä joitakin, joiden esivanhemmat ovat nousseet ensin Kemi- ja sitten Ounasjokea myöten veneellä niin ylös kuin sauvomalla ja soutamalla ovat päässeet, ja sitten vetäneet veneen maitse ylitse muutaman kilometrin levyisen vedenjakajan Ivalonjoen latvoilla sijaitsevalle Korsajärvelle ja sieltä jatkaneet edelleen alas Ivalonjokea Inarinjärvelle ja sieltä ehkä edelleen suuren Inarinjärven yli aina Jäämerelle asti.

Tämä on ollut historiallinen kulkureitti, jota pitkin kulkivat vuosisatojen ajan kuninkaan lähettämät verottajat keräämässä veroja lappalaisilta ja tsaarin virkamiehet valvomassa rajasopimusten noudattamista. Miten ihmeellisesti se onkaan muuttanut kaiken entisen täällä pohjoisessa toiseksi ainakin minun silmissäni. Ja minä tunnen jollakin lailla nämä tienoot - lapsuudesta asti omista kokemuksista ja äitini yksityiskohtaisista kertomuksista, ja myöhemmin vielä vanhempia aikoja monien lähteiden kautta.

Muistatteko niin kuin minä muistan, miten aikoinaan ainoana kulkuvälineenä kesällä suuresta maailmasta tänne olivat Kemin ja Ounasjokea vedenjakajalle ja sen yli pyrkivät veneet ja talvella vanhoja poropolkuja seuraavat pororaidot. Näillä veneillä ja pororaidoilla mentiin Kautokeinoon sekä Inarin kesä ja talvimarkkinoille. Talvella ajettiin lumisia teitä pitkin ja kesäisin ilmestyivät veneet kirkonrantaan. Harvinainen oli auto ja vielä harvinaisempi linjavaunu. Ja sitten tuli etelästä käsin suuri ja leveä tie ja alkoi uusi aikakausi. Ja yhtäkkiä oli suuri Ivalonkylä aivan vieressä: sinne saattoi pistäytyä milloin vain.

Teiden merkitys

Taukoamatta - päivää ja yötä - elää maantie. Inarin kirkonkylän koulun asuntolan ikkunasta näin syksyllä 1950 lossin, joka yhdisti Pohjois-Inarin alueen muuhun maailmaan. Edestakaisin, edestakaisin se kulki Juutuanjoen poikki ja pimeimpinäkin yön hetkinä vilkuttaen punaisia ja vihreitä valojaan.

Miksi halusin teille arvoisat lukijat tätä kuvata? Siksi, että sen mukana on täällä Inarissa niin paljon muuttunut, ettei tahtoisi seutua enää entiseksi tuntea, jolleivät maisemat olisi kuitenkin samoja. On noussut uutta asutusta, on kohonnut uusia rakennuksia, on syntynyt kokonaisia uusia yhdyskuntia, jos niin haluaa sanoa. Ne vanhat mökit, joita sodassa ei poltettu, ovat saaneet uuden laudoituksen ja kunnianarvoisat inarinsaamelaisten vanhat sodassa polttamatta jääneet talotkin ovat kuin pesseet kasvonsa ja tien varteen on tullut kauppoja ja kioskeja. Inarin kirkonkyläkään ei ole enää Inarin kunnan ainoa liikekeskus. Vanhasta Inarista on enää joitakin merkkejä näkösällä Inarin saamelaismuseolla tai Inarinjärven itärannoilla.

Asumattomien erämaiden läpi rakennetut tiet ovat tuoneet mukanaan paljon uutta, mutta paljossa ne ovat olleet myös vanhan surma. Pitkin Inarinjärven rantoja kulkevat puuveneetkin ovat kadonneet. Mutta erämaiden läpi kulkevat maantiet ovat merkinneet varmasti muutakin kuin uusia asumuksia ja vanhan erämaaidyllin haihtumista. Muistan hyvin kun vuonna 1973 seisoin Kaamasen tien varrella Sevettijärvelle menevää postiautoa odottelemassa. Niinä muutamina minuutteina, jotka siinä seisoin, hurahti kuorma-auto toisensa jälkeen ohitseni. Siinä meni propsikuorma ja halkokuorma ja tukkikuorma lava täynnä. Välillä pyyhälsivät pikkuautot hurjaa kyytiä Inarista Utsjoen ja Sevetin suuntaan tai takaisin etelään. Huomasin miten maantiet olivat avanneet uusia mahdollisuuksia erämaiden entisille asukkaille. Ne olivat herättäneet vanhan ja uneliaan Inarin pitäjän.

Inarin asutuksesta

Entä tämän Inarin seudun asujaimet? Eikö heissäkin huomannut eroa entisiin aikoihin verrattuna? Kyllä hyvinkin! Ennen tunsi tai ainakin saattoi tuntea jokaisen kylätiellä liikkujan tai vastaantulijan. Eivätkä koskaan kaksi vastaantulijaa sivuuttaneet toisiaan tervehtimättä. Jos sen teit, et ollut oikea ja aito inarinsaamelainen. Mikä vieras lieneekään ollut.

Jos tänään menet tupaan - ovat, sen huomaa jokainen - kolme viimeksi kulunutta vuosikymmentä paljon muuttaneet sitä sisältä päin. Mutta johtuuko se vaurastumisesta? Ainakin sisällä muun maailman läheisyydestä kertovaa tapaat seinien sisältä runsaasti. Ei meinaa enää entiseksi mitään tuntea.

Mutta eipä sinun tarvitse tien varrelle mennä pitkälle: otat Ivalonjoen suussa Koppelon kylän rannasta veneen, ajat sillä toiselle puolen Inarinjärveä, alueelle jonne ei ole tietä. Harvalukuisat inarinsaamelaiset korvenraivaajat kamppailivat tiettömillä erämaa-alueilla karun luonnon kanssa ja loivat aluksi itselleen vajavaiset, mutta vähitellen yhä paranevat inhimillisen elämän edellytykset. He olivat yksin. Liikenneyhteyksiä ei ollut. Vain oma voima, oma tahto, oma taito pitivät heidät pystyssä. Sellaisissa olosuhteissa olisi pehmeämpi aines jo aikoja sitten sortunut. Inarinsaamelaisille kehittyi vastoinkäymisten voittamisessa vahva itsetietoisuus, henkinen ryhti, oman arvon tunne, yksilöllinen kyky puskea uudelleen mahdottomilta näyttäviä vaikeuksia vastaan.

Täällä 1800-luvun lopulla paikalliset saamelaiset raivasivat itselleen pieniä uudistiloja, nostivat pellosta kiviä ja rakensivat aitoja. Tällaisia pieniä, mutta hyvinvoivia tiloja kohosi Inarinjärven ja sen lähistön rantametsiin valtava määrä. Kauniita koteja, joista lähti kalastajia, metsästäjiä ja poromiehiä Inarinjärveä ympäröivään kairaan elantoa hankkimaan. Suuri osa näistä taloista poltettiin Lapin sodassa tai hylättiin. Sadat viljelykset ovat metsittyneet, asuinrakennukset, tallit ja navetat seisovat tyhjinä siihen saakka, kunnes tuli ne hävittää tai niiden lahonnut katto romahtaa sisään.

Mikä on tämän kaiken aiheuttanut? Kaikki ei ole ollut pelkkää onnea ja pärjäämistä, eikä ahkerakaan työ aina riittänyt - ihminen ikääntyy, luonto koettelee, taudit ja nälkä niittävät. Katsele ympärillesi ja mieti realistisesti, millaista elämä ehkä idylliseltä vaikuttavassa mökissä on ollut. Huomaat, että edessäsi mökki, jonka on uudisraivaajaksi ryhtynyt inarinsaamelainen pysyttänyt. Täällä hän on perheineen asustanut ja elänyt. Ihmisasuntoko se on tosiaan ollut. Mökissä on ollut kolme ikkunaa, eikä niihin edes ole kaikkiin saanut lasia, pahvipaloilla on jatkettu lasia. Ei ole huonekaluja, pahaista pöytää ja tuolia sekä vuoteentapaista lukuun ottamatta. Tämä on ollut espanjan tautia sairastavan miehen, hänen vaimonsa ja pienokaisensa koti. Tämän Suomen laajimman pitäjän alueella tapasi vielä 100 vuotta sitten samantapaisia köyhiä koteja, joissa suoranainen kurjuus tervehti vierasta joka sopesta.

Inari rajaseutuna

Se edistys, jonka maantie on tuonut alueelle, on syventänyt sitä vastakohtaa, mikä vanhastaan on ollut olemassa keskuspaikkojen ja Inarin kunnan syrjäkulmien välillä. Näitä mietteitä Erkki Liljan ansiokas kirja on minussa herättänyt. Mutta se on herättänyt muitakin ajatuksia. Näistä kirjassa kerrotuista valtateistä erkanee monia uusia sodan jälkeen rakennettuja teitä, kuten metsähallituksen metsäautotiet. Ne halkovat Inarin alueen kuivia kangasmaita: tuntuu siltä, ettei niillä olisi mitään tarkoitusta sen jälkeen kun metsät on parturoitu. Ne alkavat tarkoituksettomasti. Teiden varsilla on syviä kaivantoja. Tiet ja kaivannot tuovat mieleen niitä aikoja, joita täällä elettiin sodan jälkeen.

Pelkällä olemassaolollaan ne muistuttavat, että Itä-Inari on Petsamon menetyksen jälkeen uutta rajaseutua. Itärajan läheisyys tuntuu. Erityisesti Inarissa se tuntuu erikummallisella tavalla, sillä inarinsaamelaiset ovat satojen vuosien ajan tunteneet itärajan läheisyyden. Kaksi maailmaa, niin perin erilaista ovat koskettaneet täällä toisiaan. Kolmas päivä kesäkuuta vuonna 1326, kolme vuotta Pähkinäsaaren rauhan jälkeen, Norjan kuningaskunta ja Novgorodin tasavalta solmivat Novgorodissa sopimuksen, jolla pantiin piste vuosikymmeniä Ruijassa jatkuneelle kahakoinnille.

Sopimus ei niinkään määritellyt valtiollisia rajoja, vaan sen millä alueella sopijapuolilla oli yksinoikeus tai yhtäläinen oikeus verottaa lappalaisia. Yhteisalueella lappalaisia verottivat kahden ja pahimmillaan kolmen valtakunnan voudit. Novgorodin vuoden 1326 sopimuksessa Inarinjärvi jaettiin kahtia niin että vuosisatojen aikoina hiukan häälynyt raja lähti muutaman kymmenen kilometrin päässä Ivalonjoen suusta päätyen karkeasti Norjan Pykeijan tienoille. Vain 40 vuoden aselevoksi kirjattu Novgorodin sopimus pysyi kummankaan osapuolen sitä irtisanomatta voimassa aina yhteisverotusalueen vuonna 1826 toteutettuun purkamiseen asti. Tässä vaiheessa yhteisalue oli jo supistunut alkuperäisestä koostaan.

Itä-Inari on saanut rajaseutujen kohtalon. Rajamaita nämä tienoot ovat olleet alueen pitkän historian aikana, jo kauan ennen Petsamon liittämistä Suomeen. Ne eivät ole olleet vieraiden omistamia alueita, vaan inarinsaamelaisten. Tarton rauhansopimuksessa vajaa 100 vuotta sitten uudeksi naapuripitäjäksi tuli Petsamo. Sen jälkeen kun Petsamo välirauhansopimuksessa vuonna 1944 luovutettiin takaisin Neuvostoliitolle, rajan merkitys erottavana elementtinä korostui entisestään. Vastakkain olivat kaksi täysin erilaista aatemaailmaa ja valtiojärjestelmää. Kylmän sodan myötä Norjan ja Neuvostoliiton rajalla seisoivat vastakkain myös kaksi vastakkaista sotilasliittoa. Tämä ei voinut olla vaikuttamatta Suomen ja Neuvostoliiton väliseen rajaseutuun; Suomi oli säilyttänyt valtiollisen itsenäisyytensä, mutta YYA-Suomen poliittinen liikkumatila oli kapea vaatien valtiojohdolta tarkkaa tasapainoilua.

Inarinsaamelaiset historian pyörteissä

Pahempi vaara kuin vieras naapuri on kuitenkin kurjuus ja toivottomuus ja kaikki se mihin ne johtavat. Ne valmistavat maaperää niille jotka tahtovat tuhota tämän inarinsaamelaisten historiallisen maan ja mitätöidä sen alkuperäisväestön olemassaolon oikeutuksen ja heidän omaa aluettaan koskeva sananvaltansa. Sen vuoksi meidän kaikkien tiedostavien ihmisten on jännitettävä kaikki voimamme luodaksemme Inarin alueen jokaisesta sopesta onnellisten ja tyytyväisten inarinsaamelaisten ihmisten asuinsijoja.

Inarinsaamelaisia on menneinä vuosisatojen aikana yritetty jos mihinkin suuntaan kuljettaa. Tuntuu todella siltä kuin nyt inarinsaamelaisten silmät olisivat havahtuneet näkemään, mitä viime vuosikymmenten alkuperäiskansasotku merkitsee Suomen ainoalle todelliselle alkuperäisväestölle, inarinsaamelaisille. Yllättävää on se, että ikivanhoja arvoja kunnioittavilta inarinsaamelaisilta halutaan kieltää menneisyys, entiset ihanteet, ennen seuratut esikuvat ja lähteä rakentamaan uutta muka-alkuperäiskansakulttuuria inarinsaamelaiset ja heidän oikeudet syrjäyttämällä. Se kuulostaa eriskummalliselta.

Inarinsaamelaisten historiallisia alueita hamuava Saamelaiskäräjät on ottanut ohjelmaansa kaikkien arvojen uudelleen arvioimisen. Tällainen käymistila on todettavissa myös kaikkialla muualla maailmassa jossa keskustellaan ILOn sopimuksen ratifioimisesta. Suomessa saamelaiskäräjien eliitti kuvittelee, että inarinsaamelaiset voidaan syrjäyttää sopimuksen piiristä ILOn sopimuksen ratifioinnilla. Outo käsitys.

Siitä on syntynyt se kriisi josta paljon puhutaan. Inarinsaamelaiset ovat joutuneet törkeän painostuksen kohteeksi. Monia heistä on ajettu tilanteeseen, jossa he ovat valmiit kieltämään itsensä ja oman kansallisen olemuksensa, liittymällä valloittajiin ja julistamalla että juuri näin he palvelevat omaa kansaansa, inarinsaamelaisia, parhaiten. Oman pesän likaamisesta on tehty hyve, oman alkuperäiskansaryhmän kunnian halventamisesta suuri voittosaalis. Niitä inarinsaamelaisia, joilla on vielä selkäranka ja kunnia tallessa, panetellaan oikein olan takaa yhteistyökyvyttömiksi ja kaikin puolin pätemättömiksi. Täytyypä sanoa että näin pitkälle oman kansansa syöjien kanssa yhteistyöhön ajautuneet inarinsaamelaiset ovat toden totta rutiköyhiä ja alastomiksi riisuttuja.

Tälläkö tiellä inarinsaamelaiset kohtaavat onnellisen tulevaisuuden? Ei koskaan. Siihen tarvitaan paljon muuta kuin mitä nyt on ollut nähtävissämme. Inarinsaamelaisten historia todistaa, että murroskausina hylätystä vanhasta ja koetellusta kelpuutetaan taas olojen vakiintuessa se mikä peruskalliona on inarinsaamelaisen kansan olemuksessa ja elämässä aitoa ja elämään kelpaavaa. Kunkin inarinsaamelaisen sukupolven tehtävänä on kuljettaa esivanhempiensa perintöä eteenpäin ja kartuttaa sitä. Kehityksen lakien mukaisesti inarinsaamelaisten kulttuurista on karsiutunut kunkin sukupolven käsissä osa pois, mutta ydin peruskallioaineksessa on jäänyt pysyväksi. Jos se olisi sortunut tai jos se olisi hyljätty kevytmielisesti, inarinsaamelaiset olisivat lakanneet olemasta.

Vallan toista on rakennustyön aikana tehtyjen virheiden korjaaminen. Jokainen tulevaisuudesta huolta kantava kansa on velvollinen tarkistamaan kulkemansa suunnan ja palaamaan oikealle uralle.

Erehdyksiä on sattunut maailman mahtajille ja pienemmillekin kansoille, mutta viisaita ovat olleet vain niistä oppia ottaneet. Inarinsaamelaisten säilyminen pienentyneessä maassaan on päähuoli. Inarinsaamelaiset pyrkivät uudelleen rakentamaan sen minkä kolonialismi on polkenut alleen. He ovat odottaneet sitä hetkeä, että tilanne muodostuisi otolliseksi löytää oma paikka muiden vapaiden kansojen piirissä.

Viime vuosien aikana inarinsaamelaiset ovat nähneet saamelaiskäräjien ajaman alkuperäiskansapolitiikan rappeutumisen merkit, mutta myös ilahduttavia todistuksia inarinsaamelaisuuden elinvoimasta, sen peräänantamattomasta sisusta, lannistumattomasta ahkeruudesta. Oikein toimien on aukeamassa rauhan siunaama uusi kehitysvaihe. Silloin täytyy taaskin päästä vaikuttamaan niihin voimiin, jotka kuuluvat tuohon inarinsaamelaisten peruskallioon. Niistä ensimmäinen on rakkaus tähän maahan, jonka he ovat isiltään perinnöksi saaneet. Tuo tunne on viime vuosina tullut todellisemmaksi, käsin kosketeltavammaksi.

Ja inarinsaamelaisten peruskallioon kuuluu myös vapaudenrakkaus, jonka pohjoiset kansat ovat aina asettaneet korkeimpien johtotähtien joukkoon. Inarinsaamelaiset ymmärtävät sillä kansallisesta itsemääräämisoikeudesta kiinnipitämistä ja sisäisissä asioissa vapaan inarinsaamelaisen elämänoikeutta. Jos se heiltä nyt riistetään, tuntisivat he menettävänsä kaiken. Eläminen ei silloin olisi ihmisen arvoista. Suomen valtiollinen itsenäisyys on säilytetty kalliilla hinnalla. Kuinka katkeraa olisikaan, että hurmahenkinen saamelaisliike - olipa sen toimijoina porosaamelaiset, koltat tai osa inarinsaamelaisista itse - olisi se voima joka onnistui hankkeessa missä pääväestön kulttuuri ja valtio epäonnistuivat - vaikka läheltä pitikin: inarinsaamelaisen kansansirpaleen liekin sammuttaminen.

Inarinsaamelaisten elämänlahjaan kuuluu monia asioita: heidän yksilöllinen elämä, hengen kasvu, persoonallisuuden viljely, työ ja kutsumus, koti ja perhe, yhteisöelämän tehtävät ja velvollisuudet. Mutta on eräs asia joka kokoaa kaiken tämän yhteen, joka antaa kaikelle tälle oikeat mittasuhteet. Inarinsaamelaiset ovat pitkän historiansa aikana nähneet, että pelkästään oman onnensa varaan jätettynä ihminen ei koskaan voi toteuttaa itseään ja kasvaa täyteen mittaansa. Ilman oman maan ja kansan historiaa ihminen on Andaras Hanssi Kittiä mukaillen vain juureton puu ja lentävä lehti. Vasta yhteiselämä ja oman maan historian tuntemus antaa inarinsaamelaisille arvokkaimman mitä elämässä on.

Lähteenä teos
Lilja, Erkki: Jäämerenkäytävä - Pohjois-Suomen rata- ja tiehankkeiden historiaa. Hipputeos, Kerava 2013. 512 s. ISBN 9789525617252