Kirjoitin vuonna 1971 aineen Suomen itärajasta keskikoulun V luokalla. Aihe oli alkanut minua kiinnostaa jo 1950-luvulta lähtien tavatessani eri yhteyksissä ja tilanteissa sotaan osallistuneita saamelaisia ja suomalaisia sotaveteraaneja. Heitä haastattelemalla sain kuulla sellaisia kokemuksia, että minua Norjan rajalla lapsuuden viettänyttä saamelaispoikaa alkoi tämä itärajan kysymys kiinnostaa.

Eräs sattuma vuonna 1961 johdatti minut entisen Petsamon alueelle, jossa koltat ennen toista maailman sotaa olivat eläneet ja josta he olivat joutuneet Suomeen muuttamaan. Suomalaiset rakensivat maantietä Raja-Joosepista Ylä-Tulomalle, jonne suomalaiset rakensivat myöhemmin voimalan. Tien rakentajien joukossa oli muutamia alueella ennen sotia asuneita kolttasaamelaisia. Näiltä henkilöiltä sain lisävalaistuista siitä miten Petsamon Suomeen liittäminen oli aikoinaan muuttanut kolttien elämää ja miten sen menettäminen oli vaikuttanut kolttien yhteisöelämään. Myöhemmin tapasin kolttien luottamusmiehen Matti Sverlofin, jolta sain kuulla lisää kolttien elämästä ennen sotaa Suonikylän alueella.

Matilta kuulin miten Paatsjoen siidan hajoaminen alkoi 1800-luvun lopulla. Syitä oli useampia. Vuoden 1826 rajasopimus periaatteessa sulki siidalta sen perinteiset kesäpaikat Norjan puolella, mutta tämä sinänsä ei vielä vaikuttanut tilanteeseen ratkaisevasti, sillä Norjan hallitus suhtautui paatsjokisten muuttoihin vapaamielisesti ja kaikessa hiljaisuudessa salli heidän edelleen tehdä vuotuisia kiertojaan Jäämeren rannalle. Tärkeämpi syy näyttääkin olleen Tannerin mainitsema uudisasukkaiden asettuminen Petsamoon. Se houkutteli joitakin kolttiakin siirtymään kiinteään asumismuotoon.

Vuodesta 1904 lähtien muutaman vuoden kuluessa lähes puolet siidan kolttaperheistä oli siirtynyt asumaan kiinteästi Kolttakönkäälle ajatellen merikalastusta ammattinaan ja paimentolaisuudesta luopuen. Jäljelle jääneet perustivat uuden talvikylän Tshuonnijokkiin noin 10 kilometrin päähän Salmijärvellä sijainneesta Kuotsjärvestä etelään, jossa he jatkoivat puolipaimentolaista elämäänsä. Etelämpänä sijaitsi Suenjelin kolttakylä. Kummallekin kylälle kävi lopulta huonosti. Petsamon menettäminen aiheutti koltille tuskaa.

Tapasin siis saamelaisia jotka olivat taistelleet Petsamossa, Sallan rintamalla ja Karjalan kannaksella. Matti Sverlofvilta sain jonkinlaisen kokonaiskuvan kolttasaamelaisten tilanteesta. Olin koulupoikana tutustunut T.I.Itkosen kaksi osaiseen teokseen Suomen Lappalaiset vuoteen 1945, samoin Samuli Paulaharjun kirjoihin joissa kerrottiin itärajan elämästä rajan molemmin puolin rajaa ennen Venäjän vallankumousta. Kaikista omista kokemuksista, näistä kuulemistani kertomuksista ja kirjallisuudesta alkoi hahmottua historiallisten tapahtumien ketju rajaseutujen ihmisten elämästä joka on johtanut välirauhan sopimuksessa nykyisen 1944 itärajan syntyyn. Petsamon liittämisessä Suomeen vuonna 1920 heijastuu itsenäisen Suomen tavoitteet: lisää toimeentuloa alueelle asutettaville suomalaisille uudisasukkaille. Petsamon kysymys pienoiskoossa on samalla läpileikkaus Ruotsi-Suomen ja Venäjän rajapolitiikasta.

Suomi kuului yli sata vuotta Venäjän keisarikuntaan, mutta siitä huolimatta sitä ei koskaan liitetty Venäjään. Kansojen välille jääneen rajan jyrkkyyttä kuvaa, että siitä jo- tai 1800-luvulla käytettiin nimitystä "Kiinan muuri". Ruotsin ja Venäjän raja vuodelta 1721, eli suunnilleen Suomen nykyinen itäraja halkaisi siis Suomen suomalaisen asuma-alueen. Raja noudatteli valtioiden valtapiirejä eikä etnisiä rajalinjoja. Vihavainen toteaa, että fyysisen maantieteen kannalta Suomen ja Venäjän välistä rajaa ei ole koskaan voinut pitää niin sanottuna luonnollisena rajana, sama pohjoinen havumetsäalue leviää rajan molemmin puolin eikä sen sijaintia ole mahdollista huomata ilman ihmisen asettamia merkkejä. Vaikka valtiolliset rajat ovat suuresti vaikuttaneet väestön koostumukseen, myös ihmiset ovat rajan molemmin puolin olleet samaan etniseen ryhmään kuuluvia. Näin oli erityisesti ennen 1900-lukua, jonka aikana tapahtui erittäin suuria väestösiirtoja ja muuttoliikkeitä, jotka muuttivat tilanteen läpikotoisin.

Eri aikoina käydyissä sodissa entisten lapinkylien alueet Inarista Kuusamoon asti ovat saaneet rajaseudun kohtalon. Rajamaat ovat olleet vieraan vallan aluettakin. Moskovan ja Pariisin rauhat 1944 ja 1947 sijoittivat rajaviivan niille tienoille, minne Uudenkaupungin rauhan rajat vuonna 1721 vedettiin. Mutta koskaan aikaisemmin raja ei ole täällä ollut samanlainen raja kuin nyt; kahden vastakkaisen maailman raja.

Ruotsi-Suomen ja Venäjän rajojen muotoutumiseen vaikuttivat monet tekijät, kosketukset eri aikoina väestöjen välillä, jotka ennen pitkää johtivat kiistoihin intressialueista, joita koskevat kiistat sovittiin hankauslinjalla paikan päällä. Toisaalta rajojen muodostumiseen olivat vaikuttamassa luonnonolosuhteet ja niihin läheisesti liittyvät asutukselliset tosiasiat. Kyösti Julku toteaa kirjassaan "Suomen Itärajan synty seuraavaa": Vanhinta rajahistoriaamme on tarkasteltava puhtaasti maan sisäisestä näkökulmasta. Jo kauan ennen vieraitten vaikutusvallan ulottamista maahamme syntyivät suurpiirteiset intressialueet ja niitten väliset suurpiirteiset rajalinjat. Toiselta puolen tulivat sitten vaikuttamaan ulkopuoliset tekijät, novgorodilaiset, ruotsalaiset sekä tanskalaiset valloittajat. Maamme joutui lännen ja idän väliselle hankauslinjalle jo varhain viikinkikaudella ja myöhemmin ristiretkien aikana se sai taistella lännen ja idän välillä maamme näkökulmasta entistä korostetumman merkityksen."

Rajaseuduilla ovat siis asukkaat joutuneet eri aikoina kokemaan suuren kamppailun omassa suljetussa elämänpiirissään. Siihen puoleen sisältyvät myös saamelaisten kohdalla vaikeudet ja pettymykset, ponnistukset, jotka usein pyrkivät käymään yli lujimmatkin kestokyvyn ja uhrit joiden suuruutta me sivulliset emme pysty aavistamaan.

Tällä hetkellä vallitseva rauha on niin suuri lahja Suomen kansalle, että olisi rikos lähteä sitä revanssiajatuksin horjuttamaan. Uutteruudella mikä on verratonta, sitkeydellä, minkä kaltaisesta harvojen kansojen aikakirjat kertovat, taidokkaasti ja kätevästi rajaseudun väestö aikoinaan asettui asuinsijoilleen raivaamalla korpeen elintilaa. Mutta rauhanvuosien jälkeen seurasivat yhä uudestaan katkerat sodan ajat. Rajaseudun asukas tajusi tämän joutuessaan sotaan hän hoiti sotaa samalla tavoin kuin työtään omilla kotikonnuilla rajaseudulla. Ja kun hän pääsi vauhtiin, hänen kiivautensa oli suuri ja vaarallinen. Enemmän kuin muiden kansojen sotilaat hän hän tiesi puolustavan kotia, sitä viljelystä, minkä hän itse ja hänen isänsä oli rajaseudun korpeen työllään luonut. Näinä vuosina on rajaseudun asukas erämiesten ja raivaajien jälkeläinen, vuoden 1808 miesten, vuoden 1918 miesten jälkeläinen näyttänyt kykynsä ja kuntonsa. Hän on näyttänyt Suomen kansalle kykynsä ja kuntonsa, tuon arvokkaimman kaikista kansallisuusominaisuuksista.

Vuodet 1939-44 ovat siirtyneet historiaan. Toisen maailmansodan jälkeen alkoi uusia vaihe, tuntematon, arvaamaton, toisenlainen kuin olimme kuvitelleet. Mutta uudellakin rajaseudulla Näätämössä, Sevettijärvellä ja Nellimissä astelee nyt rajaseudun asukkaana Petsamosta Suomeen asutetut koltta yhdessä inarinsaamelaisten kanssa. He haluavat elää omien rauhassa kulttuuritraditioiden mukaan. He haluavat tiukasti varjella rajaseudun rauhaa oman maantavan mukaan. He eivät mielistele eikä matele. He näkevät miten alueen metsät ja järvet odottavat käyttäjää.

Rajaseudun kansa on historian kuluessa joutunut nousemaan taisteluun isänmaan vapauttamiseksi vieraan vallan ikeestä. 700-vuotisesta yhteydestä Ruotsin valtakunnan kanssa on periytynyt yhteiskuntarakenteemme ja elämänkatsomuksemme. Suomen ja Venäjän välinen rajavyöhyke on kilometrin levyinen ja itärajan ylitys monivaiheinen, usein tunneiksi venyvä passintarkastuksineen. Laajat alueet molemmin puolin rajaa ovat asumattomia. Koska asukkaita ei enää ole, vanhat maantiepohjat ovat poistuneet käytöstä ja sateisilla ilmoilla käyneet kulkukelvottomiksi. Ennen sotaa rajaseutujen asutus muodostui torppareista ja työläisistä. Aluerajat määrittyivät asutuksen rajojen ja heimoyhteisöjen omien käsitysten perusteella.

Kolttien ja karjalaisten siirtolaisten kohtalot osoittavat, että rajaseutujen asukkaat ovat aina joutuneet syvimmin tuntemaan rajasta ja sen läheisyydestä johtuvat vaikeudet: puolelta jos toiselta annetut iskut ja kolhaisut. Suomen karttaan katsominen auttaa monessa tilanteessa. Se kertoo monia tosiasioita. Halusimme tai emme, Suomen rajojen läheisyydessä sijaitsee kaksi Venäjälle hyvin tärkeää kohdetta Kuola ja Pietari.

Pitkä yhteinen raja Venäjän kanssa on meille tosiasia, jonka kanssa rajaseudun väki joutuu elämään. Rajan toisella puolella oleva valtio on Suomelle aina suurvalta, arvioidaan se sitten miten heikoksi tai vahvaksi tahansa. Suomi on Venäjään nähden pieni, välillämme vallitsee mittakaavaero. Tässä tulee väkisinkin mieleen J.K.Paasikiven muistomerkirn jalustaan kirjoitetut sanat; maantiedettä ei voi muuttaa.

Venäjä on pakottanut meidät historian eri käänteissä turvautumaan toisiimme ja osin ulkopuoliseen apuun. Vuonna 1961 työskennellessäni Tarton rauhanrajan rajalinjan takana keskustelin paljon kolttien kanssa ja kuulin heidän ajatuksiaan rajasta ja rajan taakse jääneistä sukualueista. Kuulin heidän ajatuksiaan rajalinjasta sen jälkeen kun Petsamo oli jouduttu luovuttamaan Venäjälle. Ilmapiiri ja ihmisten epävarmuus tuntui ymmärrettävältä.

Venäjälläkin muistetaan historian opetukset. Historian kirjoitus tosin eroaa suomalaisesta, mutta siinä ei ole mitään poikkeuksellista, kullakin maalla on oma tapansa tulkita menneisyyden tapahtumia omalla tavallaan. Historia on Suomelle osoittanut sen, että monta kertaa vihollinen on tunkeutunut Suomen alueelle. Tällainen uhkan mahdollisuus on edelleen meidän rajaseutujen asukkaiden mielessä.