Tapasin Olli Tuunaisen ensimmäisen kerran syksyllä 1968 Helsingissä kalataloussäätiössä. Olli tehnyt lopputyönsä Inarinjärven taimenista. Hän oli ollut parina aikaisempana kesänä mukana selvittelemässä Inarinjärven vedenpinnan säännöstelyn vaikutuksia Inarinjärven kalastukselle ja kalakannoille. Olli oli opiskellut Helsingin yliopistossa biologiksi.

Itse olin ostanut vuonna 1966 Juhani Sarrelta ns. "vanhan Vaskojoen postiveneen", jonka hän oli Portin Paulin kanssa tehnyt itse sahaamistaan vankoista laudoista. Tällä veneellä olin hankkinut ennen kuin tapasin Ollin. Hänellä oli taitoa osaamista liikkua virtaavissa vesissä, koskissa ja nivoissa.

Tavatessani ensi kertaa Ollin olin tuolloin 25 vuotias. Olli oli keskimittainen, jäntevähkö ja hillitty. Välillämme vallitsi sympatia ensisilmäyksestämme lähtien. Hänen suhtautuminen minun tekemiini kysymyksiin oli asiallinen ja harkittu. Olli oli sitä mieltä, että taimenkantojen tilaan perehtyminen vaatii omakohtaista näytteen hankintaa. Suunnittelimme siis taimennäytteiden hankinnan aloittamista kesällä 1970 Ivalonjoelta välillä Repojoensilta-Ivalo.

Sellainen oli siis Olli Tuunainen. Hän odotti siis seikkailuamme yhtä innokkaasti kuin minäkin, mutta ei menettänyt hetkeksikään viileää harkintakykyään. Ja sitä kyllä Ivalonjoen kaltaisessa koskia toinen toisensa perään olevassa joessa tarvitaan.

Ennen kuin lähdimme Repojokea alas käsin laskeutumaan, poikkesimme vielä Majavan Laurissa. Ivalonjoesta selviytyäksenne tarvitsette kolme asiaa, hän neuvoi meitä: "hyvän veneen, kaverit joihin voi luottaa ja aimo annoksen onnea". Repojoen suussa oli meidän ensimmäinen pysähdyspaikkamme. Ennen nukkumaanmenoa katselimme karttoja ja ilmakuvia. Totesin Ollille: onpas täällä paljon jokia. "Joo jokia riittää, sivujokia ja puroja riittää" puuskahti Olli. Täällä vesistöalueen yläosassa sijaitsevat Inarinjärven taimenten tärkeät kutu ja lisääntymisalueet. Se mikä täällä näiden maisemien halki virtaa, sehän on pelkkää vettä, missä erilaiset kalat kuten taimenpoikaset elävät ja kasvavat. Mutta Ivalonjoki merkitsee tutkijana minulle, että se on Inarinjärven taimenen tärkein nousu ja kutualue. Joen koskissa ja virta-alueilla mädistä kuoriutuneet poikaset kasvavat 2-5 vuotta ennen kuin ne laskeutuvat Inarinjärveen kasvamaan siihen kokoon jolloin ne palaavat tänne syntymäjokeensa jälleen jatkamaan sukuaan.

Ollia kuunnellessani huomasin, että siinä tuli esiin kunnianhimoinen nuori mies, joka halusi osoittaa miten tärkeällä asialle olimme liikkeellä ja hän sai minut motivoitua tähän kunnianhimoiseen projektiin. "Minä haluan tutkia taimenia, niiden poikasten luonnollisia ja luonnottomia vihollisia ja verotusta ja miten ne elävät", totesi Olli. Näissä asioissa on paljon meillä tutkittavaa. Matkamme painopisteet tulivat siis ensimmäisenä iltana tarkemmin selvitetyiksi. Ihmiset, taimenet ja Ivalonjoki.

Olin löytänyt siis kerrankin oikean kumppanin, jolla oli samanlainen visio kuin minulla. Viisi päivää virta kuljetti meitä ja Vaskonjoen entistä postivenettä ensiksi alas Repojokea sitten Ivalojoki paiskoi meitä kivien yli, muutaman kerran jouduimme nousemaan veneestä, kiinnittämään sen rantaan, etsimään toista reittiä, josta selviydyimme sauvomalla, kaikin voimin voimakasta virtaa vastaan taistelemalla. Vajaan viikon ajan näytteiden kerääminen käsitti pelkkää raatamista ja kalanäytteiden keräämistä pääuomasta ja sivujoista. Tiukimmissakaan tilanteissa minun ja Ollin välillä ei ollut minkäänlaista erimielisyyttä.

Aikaa haaveiluun tuo joki ei jättänyt. Pieniä ja suuria koskia, välillä kuohuvaa vettä ympärillämme. "Varo ihmeessä, ettet törmää tuohon kallioon" huusin Ollille laskiessamme Saarnaköngästä. Salamana Ollin sauvoin työntää veneen kokan oikealla hetkellä ulommaksi. Ohitamme Saarnakönkään kallionkielekkeen täpärästi. Voimakkaita koskia, rantaan äkkiä. Laskimme välillä köydellä pahimmat paikat, välillä rauhallisesti virtaavia suvantoja. Eikö tästä tule koskaan loppua. Eteneminen kymmenestä viiteentoista kilometriä päivässä. Enempää emme ehdi koekalastuksen hidastaessa alaspäin menoa. Viimeisenä aamuna tyyntä, ei aallonvärettäkään, veden pinta peilityyni, ei pienintäkään kaukaista koskien kohinaa enteilemässä seuraavaa koskea. Vene liukuu eteenpäin keveästi kuin siivillä. Mikä idylli! Joen molemmin puolin soljui ohitsemme yksitoikkoinen Ivalonjoki rantamaisemineen.

Olli työnsi veneen aivan rannan tuntumaan. Täällä virtauksen vaikutuspiirin ulkopuolella pääsimme jokseenkin lähelle sitä porrasta, josta joki syöksyi mahtavana kolme metriä alaspäin. Se oli kapein koski ja kosken voittaminen noudatti pienimän vastuksen lakia. Syöksyvän veden jättiläismäinen voima tempasi veneemme muutamassa sekunnissa viidentoista metrin päähän kuin tulitikun. Hetken kuluttua vene tarttui kivien väliin. Olli seisoi ylhäällä köysi kädessään, veti ja varmisti minun kiskoessa tempauksittain koko ajan puhkuen ja ähkien venettä eteenpäin. Niin saimme sen melkein puoliväliin, mutta siihen se loppui. Seisoimme polvia myöten eteenpäin syöksyvässä vedessä, vene oli juuttunut kiinni kivikkoon -eteenpäin se ei ainakaan mennyt. Vene liukui takaisin huomattavasti helpommin. Tämän jälkeen kulku kävi helpommin, vaikka joki tässä kohtaa virtasikin tempoillen.

Löysimme joesta pienen lahden, laskimme maihin ja lähdimme etsimään leiripaikkaa. Paikka oli parempi kuin olin odottanut. Hetken hortoiltuamme sukelsi näkyviin vanha laavun kehikko. Iltapalan jälkeen laskimme läheiseen suvantoon verkkosarjan. Hekumoimme jo huomista juhla-ateriaamme. Aamulla nostimme suurin toivein verkot ylös. Tulos oli kuitenkin surkea. Toivottujen suurten taimenten sijasta saimme kymmenen haukea, pari siikaa ja harria.

Olimme molemmat varsin vaiteliaita. Appisjoelle tehty tutkimusmatka oli verottanut voimiamme melkoisesti. Sade ja huono sää aiheuttivat vaikeuksia. Mutta nyt kun Ivalonjokilaakso avautui edessämme oli toivoa jälleen tutkimusmatkan onnistumisesta. Appisjoen seikkailun jälkeen leiriydyimme Ivalonjoen rantaan. Olimme molemmat varsin vaiteliaita. Olli etsi käsiinsä polttopuita, sai liekit rätisemään, pani kahvipannun tulelle. Minä tunsin itseni kuin piestyksi, jokainen lihas oli kipeä. En voinut muuta kuin istua, katsella liekkeihin ja torkkua. Se oli selvinnyt Kultalan kosken jälkeen, että vielä olisi paljon tekemistä. Yhtäkkiä Olli läimäytti olalleni: "älä ole tuon näköinen, seuraava kerta onnistuu paremmin."

Kun vuonna 1971 suunnittelimme kesän 1971 tutkimusmatkaa Ivalonjoen latvoille totesin Ollille, että meidän lisäksemme tarvitsisimme urheilullista kokenutta venemiestä. Sellaisen miehen mukana olo vähentäisi vaaroja, koska muutamissa kohdissa joutuisimme laskemaan veneen köysillä. Sellainen löytyikin Ollin kaverista Unto Tiussasta.

Vene, jolla kesällä 1971 teimme tutkimusmatkan oli mahdollisimman epämuotoinen, kivisiin koskiin sopimaton leveä vanerivene. Sen oli kestettävä töytäyksiä, eikä se saanut kaatua helposti. Nopeus ei ollut niinkään ratkaiseva. Onhan Ivalonjoen latvavesien virtausnopeus yhdestä kahteen kilometriä tunnissa, kevättulvalla paljon enemmän. Veneen rakennusmateriaali oli kevyttä ja lujaa vaneria.

Elokuussa vuonna 1971 koelastimme Ivalonjoen latvat välillä Korsaojan suu-Ivalon-Matti. Keskustelimme Korsajärven asukkaiden Matin Eino ja Rauna Ruotsalan kanssa entisestä ja nykyisestä elämästä. Ounasjoki ja Tenojoki latvoineen ovat olleet aikoinaan pääkulkuväyliä. Näitä jokia ihmiset kulkivat ylös käsin siirtyessään Tenojoen puolelle tai päinvastoin Ounasjoen puolelle. Naiden latva-, alueiden samoista soista näiden jokien latvat ovat syntyneet. Ihmiset säästivät paljon työtä ja aikaa, sillä vesitie ei ole vain helpompi vaan lyhyempi.

Matka kesti arvioitua kauemmin. Toisen päivänä klo 18 olimme lähteneet Naskamajoen suusta ja klo 20 aikaan näimme kaukana joelta alhaalta valoa. Siinä oli jotakin epämääräistä, se välkkyi ja katosi jälleen minuuteiksi. Meille jäi epäselväksi oliko se taskulamppu vai asunnon valo. Lismajoen rantaa seuraillen kiertelimme hiljakseen kohti Lisman kylää. Oli melko hämärää kun saavuimme kylään. Astuimme Antti Näkkäläjärven taloon, jossa meihin suhtauduttiin suurella pidättäväisyydellä, mutta hyvin ystävällisesti.

Lisman kylässä vierailun jälkeen keskustelimme seuraavana iltana näiden täällä elävien ihmisten elämästä. Unto totesi ykskantaan, että näiden ihmisten osaaminen rajoittuu vain siihen, mitä tarvitaan hengissä pysymiseen tässä ympäristössä, jossa he elävät kautta vuoden. Kaikki nämä ihmiset, asuvatpa he sitten Korsajärvellä, Lismassa tai muualla erämaissa, elävät vielä aikakautta, jota me sanomme keruuasteeksi. He poimivat, mitä hyvä Jumala heitä varten kasvattaa. Kehitys kohti korkeamman elintason saavuttamista on ottamassa täällä vasta ensiaskeleitaan. Keskustelu jota pirtissä olijat kävivät kanssamme oli tyypillistä luonnosihmisten jutustelua, paljon huhuja yhdistyneenä taikauskoon. Näillä ihmisillä oli vielä tallella esi-isiensä antama lahja maustaa itse elämäänsä. Huomasimme, että he olivat hämmästyttäviä tarinan kertojia ja he esittivät tarinansa niin vakuuttavasti, että tahtomattakin ajattelin heidän itsekin uskovan niihin. Vaikka he toki kuuluivat sivistyksen piiriin, eivät he kertaakaan kysyneet, mitä muualla maailmassa oli tapahtunut.

Ollin innostama aloin 1970-luvun alussa kerätä aineistoa Inarinjärvestä Juutuanjokeen nousevien taimenten ja pohjasiian kalastuksen ja nousualueiden dokumentoimiseksi. Tapasin vesistöalueen varrella asuvia ihmisiä, jotka olivat 1900-luvun alkupuolen Inarin kalastajasaamelaisen kulttuurin edustajia ja tarkkailijoita. He kaikki Paadarjärven Lusmaniemessä asuvaa Lusman Mattia myöten halusivat mielellään muistella noita fantastisia aikoja, josta minun sukupolveni ei tiennyt mitään. Sen vuoksi nämä ihmiset reagoivat myönteisesti jokaiseen hyvää tarkoittavaan ja vakavasti otettavaan kiinnostuksen osoitukseen menneisyyttä kohtaan. Tämän kuluessa minulla oli onni tavata monia Inarin peruskalastajasaamelaisia, jotka korkeasta iästään huolimatta selkeästi muistivat nuoruutensa tapahtumia ja oloja. Voin samalla liioittelematta sanoa, että näiden Matin kaltaisten henkilöiden tapaaminen oli ratkaiseva elämäni kannalta ja merkitsi minulle suurta onnenpotkua.

Keskustellessani Matin kanssa huomasin Matin valtavan yksityiskohtiin ulottuvan tietämyksen vaelluskalojen nousu- ja kutuajoista ja nousureiteistä. Hän venytti vaivattomasti tietämyksensä vuosien 1925-1970 välille. Hän oli myös tietoinen erilaisten ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta taimenkantojen tilaan. Minulle tämä tyyni ja älykäs rohkeus ajan tilan käsittelyssä oli eräs merkittävämpiä opetuksia, jotka sain lukuisissa tapaamisissa Matin kanssa ja muiden kalastajasaamelaisten kanssa. Ivalonjoelle tehtyjen tutkimusmatkojen jälkeen pidimme Ollin kanssa Inarin kalanviljelylaitoksella yhteisen palaverin jossa kävimme läpi sen mitä Inarinjärveen laskevien jokien taimen kannoista ja taimenen kalastuksesta tiedettiin. Kirjasin ylös niitä reunahuomioita joita keskustelumme käsitti. Seuraavassa siitä kooste (kirjoitus on vuodelta 1971):

Inarinjärvi ja siihen laskevien vesistöjen kalastuksesta

Inarinjärven ja siihen laskevien joki alue on saanut muusta maailmasta eroavan luonteensa etupäässä luonnonolojen vuoksi. Silmäys karttaan kertoo, että Inarinjärven arktiseen alueeseen kuuluu Inarin pitäjän keskellä oleva oleva laaja Inarinjärvi ja sitä ympäröivät laajat metsiköt ja järveen laskevat joet kuten Ivalonjoki, Juutuanjoki, Vaskojoki, Keptujoki. Välijoki, Siuttajoki, Kaamasjoki. Vaikka Inarinjärvi tavattoman kylmyytensä vuoksi on Pohjois-Lapin jääkellari niin sen asema ja siihen laskevat joet ovat sille antaneet jonkinlaisen taloudellisen merkityksen. Inarinjärven vesistöalueen kaikki taloudelliset ja poliittiset suhteen ovat suuntautuneet etelään, pohjoiseen ja itään päin, minne tärkeimpinä pääsyväylinä ovat autotie Rovaniemeltä Ivalon ja Inarin kautta Jäämerelle ja Inarista Jäämerelle Teno ja Näätämö jokien kautta.

Kieltämättä koko Inarin tärkein osa on Inarinjärvi. Entisaikoina Inarinjärveltä veneliikenne jatkui esteettömästi Inarinjärveen laskevia jokivesistöjä myöten aivan Norjan rajan tuntumaan. Inarinjärven eläimistö ja kalakannat tarjosivat inarinsaamelaiselle pyyntimiehelle runsaasti ja arvokkaita saaliita. Näiden vaelluskalajokien rannoille asuivat inarin kalastaja- ja jokisaamelaiset. Inarin kalastajille ja metsästäjille tarjosivat joet ja Inarijärven rannat sopivia tukipisteitä.

Surkein olento tässä lumen ja jään maailmassa on ollut ihminen itse. Inarin alueet ovat näihin päiviin saakka olleet Suomen harvimpaan asuttuja, inarinsaamelaiset ovat kuuluneet alimpaan köyhälistöön. Laajan Inarinalueen väkiluku nousi 1800-luvun lopussa tuskin neljäänsataan. Nämä ihmiset olivat parhaasta päästä väkeä, joiden pääelinkeinona olivat metsästys, järvi -ja jokikalastus, villipeuranpyynti ja poronhoito. Suomalainen kulttuuri oli 1900-luvun alussa tunkeutunut Inariin ja saanut johtavan aseman talousemässä, jonka seurauksena inarinsaamelaiset joutuivat entistä syrjemmälle.

Inarinjärven alue on laaja, vuonojen ja siihen laskevien jokien uurtama. Ennen Inarinjärven vedenpinnan voimataloudellista säännöstelyä nousi siihen laskeviin jokiin järvitaimen ja siika kutemaan. Inarinvärven alue muodosti monipuoliselle järvi ja jokikalastukselle tuottoisan alueen. Tämä alkuperäisen elinkeinojärjestelmä on parin viime vuosisadan kuluessa perinpohjaisesti muuttunut. Inarinsaamelaiset ovat uudisasukkaiden esimerkin kannustamina sopiviin paikkoihin vuonojen, lahtien pohjaan ja jokirannoille raivanneet niittyjä karjanhoitoa varten ja pieniä viljelysmaita perunan, ohran ja muiden viljelyskasvien kasvattamista varten. Sen ohella on Inari alueelle kehittynyt liikenne ja kauppa. Viime vuosikymmenet ja viime vuodet ovat nähneet turismin, metsätalouden ja kaupan nopeasti nousevan ja aloittaneen uuden aikakauden.

Ennen uudisasukkaiden tunkeutumista alueelle riista ja kalarikkaudet pitivät yllä Inarin alueella verraten korkeata kehittynyttä saamelaisasutusta ja kulttuuria. Inarissa kuuluvat järven rannikko, vaarat ja tunturit niin läheisesti toisiinsa, että eläimet ja kalat elääkseen tarvitsevat niitä molempia niin tärkeästi samaan aikaan, että niiden erottaminen toisistaan koituisi turmioksi Inarinjärven alueella asuville saamelaisille.

Inarinjärven ja siihen laskevat joet ovat ikimuistoisista ajoista olleet tunnettuja riista ja kalarikkauksistaan. Siellä on vanhastaan pyydetty järvitaimenta, siikaa, nieriää, haukea ja muita arvokkaita syömäkaloja. Luonnonrikkautensa ja liikenteelle sopivan asemansa vuoksi Inarinjärvi jo varhain muodostui alueen elinkeinoelämän keskukseksi. Sen rannoilla ovat muinaissaamelaisten kulttuurin huomattavimmat jäännökset. On helppo käsittää, että Inarin kalastus ja kauppa vähitellen tulivat suorastaan elämäntarpeeksi Inarinalueen saamelaisille.

Sodan jälkeen koko elinkeinoelämän koki suuren muutoksen. Inarinjärven vedenpinnan säännöstely vaikutti erittäin haitallisesti Inarinsaamelaisten kalastuselinkeinoon, samaan suuntaan vaikutti valtaviin mittasuhteisiin jokialueilla lisääntynyt perho ja viehekalastus, joka kohdistui alamittaisiin järvitaimen ja harjuksin poikasiin. Eri puolilta Suomea kiiruhti Inariin ja muualle Ylä-Lappiin kesäaikana urheilukalastajia ja eränkävijöitä. Tätä asiaa tarkastelen lyhyesti seuraavassa.

Kemijoki oli ennen sen rakentamista voimatalouskäyttöön Lapin paras lohijoki. Kemijoen suulle rakennettu Isohaaran voimalaitospato katkaisi merilohelta nousun ylävirran lisääntymisalueille. Seuraus tästä oli se, että yhä useammat vapaa-ajankalastajat suuntasivat kohti pohjoista Inarinjärvelle ja siihen laskeville jokialueille. Metsähallitus ryhtyi myymään ilman mitään rajoituksia perho ja viehekalastuslupia. Tällä oli merkittäviä haitallisia vaikutuksia paikallisten saamelaisten toimeentuloon. Nämä samat alueet olivat olleet vuosisatojen ajan inarinsaamelaisten tärkeimpiä vaelluskalojen pyyntialueita.