Tunnettu suomalainen maantieteilijä Tanner on osoittanut, miten Fennoskandian vaihtelevien luonnonolosuhteiden seurauksena saamelaisten elinkeinot ovat jakautuneet poronhoidon omaksumisen jälkeen itsestään erilaisiin muotoihin: puolipaimentolaisuuteen ja täyspaimentolaisuuteen. Vanhan Suonikylän ja Petsamon alueen Kolttien ja Inarin alueella asuneiden Inarinsaamelaisten puolipaimentolaisten talous on pohjautunut pääasiassa kalastukseen ja metsästykseen, jonka vuoksi he asuivat joko järvien ja jokien pirstomilla havupuualueilla. Tavallisesti näiden puolipaimentolaisten inarinsaamelaisten ja kolttien porolaumat olivat pieniä, sillä porot olivat heille ennen kaikkea kuljetuseläimiä. Kalastus on etenkin Inarinjärven kalastajasaamelaisten ja kolttien kulttuurien tärkein tukipilari.

Inarinjärven alueella saamelaiset olivat ainoat ihmiset vielä noin vuonna 1850, sillä uudisasukkaat eivät olleet vielä tunkeutuneet alueelle. Inarinjärven ja muiden järvien ja jokien rannoille asettuneet pienten saamelaisväestöjen ydinryhmät elivät muusta maailmasta eristettyä elämäänsä. Heissä näkyi kuin äärimmilleen tiivistettynä ympäristönsä ja menneisyytensä vaikutus. Historian marginaalissa he edustivat aineellisesti ja henkisesti pysähtyneisyyden tilaan jäänyttä väestötyyppiä jopa siinä määrin, että matkailijat tunsivat tulleensa keskelle esihistoriaa. Elämä alkoi kuitenkin muuttua 1800-luvun lopulta lähtien voimakkaasti.

Uudisasukkaiden saapuessa alueelle kolttain ja Inarin saamelaisten hartaasti säilyttämät esi-isien vanhakantaiset ja yleensä ulkopuolisesta maailmasta riippumattomat tavat ja tottumukset eivät voineet säilyä. Alkuperäisyhteiskunta alkoi horjua. Seurasi primitiivisen kulttuurin äkillinen muutos, joka eteni kohtalokkaalla tavalla. Tilanne kolttien osalta muuttui perusteellisesti sen jälkeen, kun Inarinjärveä ryhdyttiin säännöstelemään ja kun Petsamo 1944 siirtyi Neuvostoliitolle ja koltat siirtyivät Suomen puolelle siirtoväkenä. Neuvostoliitolle menetetyllä alueella eläneet Suonikylän koltat asutettiin valtioneuvoston vuonna 1947 tekemän päätöksen mukaan Näätämön alueelle, jota nykyään kutsutaan Sevettijärven koltta-alueeksi, keskusjärvensä mukaan. Sevetti- ja Nitsijärvelle asutetuista koltista suuri osa ryhtyi nyt kalastamaan Inarinjärven itäpäässä Suolisvuonossa. Enemmistö Paatsjoen ja Petsamon koltista asutettiin Inarijärven eteläpuolelle Nellimin alueelle ja Inarijärvestä ja sen läheisistä pikkujärjistä muodostui heidänkin kala-aittansa.

Vaikka poronhoito ja metsästys olivat uusilla asuinalueilla Suomessa tärkeitä elinkeinoja koltille edelleenkin, voidaan sanoa, että kalastuksen merkitys on aina ollut koltille suurempi kuin muille saamelaisyhteisöille, lukuun ottamatta Inarin ja Tenon kalastajasaamelaisia. Siinä vaiheessa, jolloin koltat asutettiin siirtoväkenä Näätämön ja Nellimin - alueille, tunnettiin huolta kolttayhteisön säilymisestä ja kolttien toimeentulomahdollisuuksien turvaamisesta. Aina 1990-luvulle asti kolttiin kohdistuneiden asutustoimenpiteiden päätavoitteena oli turvata koltille samantasoiset asumis- ja elämisolosuhteet ja toimeentulon edellytykset kuin muullekin väestölle samalla alueella. Inarinjärven ja pienempien järvien kalastuksella oli heidän toimeentulossaan edelleenkin tärkeä rooli.

Vaikka sodan jälkeen monet arvovaltaiset tutkijat ennustivat koltta- ja inarinsaamelaisen kulttuurin pirstoutumista, näin ei kuitenkaan tapahtunut; taloudelliset selviytymisen edellytykset ovat sen jälkeen parantuneet kun säännöstellyn Inarinjärven kalakantoja ryhdyttiin systemaattisesti vesituomioistuimen päätösten nojalla hoitamaan. Sen lisäksi helpotusta valtiovallan suunnalta tarjottu muun muassa lainsäädännön keinoin. Porotilalaki ja kolttalainsäädäntö ovat taanneet koltille ja inarinsaamelaisille mahdollisuuden kehittää poronhoitoa ja mm. kalastusta taloudellisten paineiden keskellä. Pahimmilta uhkakuvilta on toistaiseksi vältetty.

Tällä hetkellä inarinsaamelaisten ja kolttasaamelainen elämänmuoto ja koko kolttaheimo on jälleen uusien haasteiden edessä. Suomen EU-jäsenyys uusine säädöksineen, tekninen kehitys sekä luonnonolosuhteiden muutokset muodostavat poronhoidolle ja kalastukselle entistä tiukemmat puitteet. Jälleen ovat nousemassa esiin entiset huolenaiheet: kulttuurin jatkuvuus ja taloudellinen selviytyminen, tällä kertaa globalisoituvassa maailmassa.

Inarinjärven kalakantojen hoidosta voin sen verran vielä lopuksi sanoa, että Inarinjärven kalakantojen hoito on ollut ennen kaikkea koko vesistöalueella tapahtuvan kalastuksen sopeuttamista kalastusedellytysten mukaiseen kestävään kalakantojen hyödyntämiseen, jossa Inarin saamelaisilla ja kolttasaamelaisilla on edelleenkin tärkeä roolinsa. Inarinjärven vesistöalueen kalakantojen säilyttäminen luonnonvaraisesti lisääntyvänä jokialueilla ja järvessä kalastuksen edellytykset turvaavana on vaatinut istutusten lisäksi kalastusta koskevia rajoituksia niin Inarinjärvellä, jokisuissa kuin myös jokivarsilla. Tässä taas kalastusalueella on keskeinen rooli. Vesituomioistuimen edellyttämin tutkimuksin on voitu seurata niin saaliiden kuin myös poikastuotannon vaihteluita ja muutoksia.

Tarvittaessa tuloksiin on reagoitava. Samoin kalakantoihin kohdistuviin muihin uhkatekijöihin kuten sairauksiin on puututtava. Myös sellaisiin uhkiin kuten jätevesien päästöjen kasvua ja vieraiden eliölajien leviämistä on asianmukaisesti seurattava. Nämä esittämäni toivomukset ei ole ristiriidassa perinteisen saamelaisen arvomaailman kanssa.