Tutustumassa Inarin henkeen

Silloin tällöin kuulee puhuttavan ns. Inarin hengestä. Olen monesti pohtinut mitä se voisi olla ja mistä se tulee. Inarin väestö koostuu neljänlaisista ihmisistä: vanhasta kantaväestöstä inarinsaamelaisista, pohjoissaamelaisista, toisen maailmansodan jälkeen Petsamosta Inariin asutetuista kolttasaamelaista ja muusta väestöstä. Ehkä tämä kulttuurien kirjo ja erilaisuus luo jonkinlaisen kehyksen asian ymmärtämiselle.

Ulkopuoliselle Inarin hengestä kertoo ehkä kuitenkin enemmän alueen laajuus ja väestön harvalukuisuus. Inari on laaja, lähes 16 000 neliökilometriä, asukkaita alle 7 000 henkeä eli 0,5 ihmistä neliökilometriä kohti. Tilaa on siis paljon monenlaisille ihmisille ja elämänmuodoille. Täällä ei tarvitse toisia ihmisiä kohdata jos ei halua, ja jos haluaa, voi vaikka eristäytyä täysin.

Itse törmäsin ensimmäisen kerran Inarin henkeen aloittaessani ummikkosaamenkielisenä kansakoulun Inarissa syksyllä 1950. Se oli minulle ilotonta aikaa, johon toi piristystä Kotkasta Inariin heti sodan jälkeen muuttanut kivenhakkaaja Pellervo Kankainen, joka pelasti minut pari kertaa aggressiivisten suomalaispoikien löylytykseltä. Pellervo kuului muutoinkin Inarin hengen luojiin ja ylläpitäjiin. Hän oli aina valmis auttamaan avun tarpeessa olevia saamelaisia.

Tutustuin samana syksynä perinteisten syyskirkkomenojen aikaan moniin vanhoihin Inarin saamelaisiin kuten Väylän Hilla mummoon. Tapaaminen tapahtui Poro- ja riistan Lapin pirtissä, jossa väyläläiset tavallisesti majoittuivat. Täällä kuuntelin korvat höröllä heidän inarinsaamenkielisiä kertomuksia kalastuksesta, poronhoidosta, kohtaamistaan ystävistään ja muista ajankohtaisista asioista. Kaikkea en ymmärtänyt, joten jouduin pohjoissaameksi välillä välillä kysymään tarkemmin, jotta olisin ymmärtänyt mistä on kysymys. Vähitellen aloin käsittää että inarinsaamelaiset ajattelivat monista asioista aivan eri tavalla kuin me pohjoissaamelaiset.

Näkökulma oli paljon inhimillisempi ja ihmisläheisempi. Inarinsaamelaiset alkoivat minua kiinnostaa. Kuulin heiltä, että varhaisilla inarinsaamelaisilla yhteisöillä oli olleet omat asiantuntijansa. Shamaani, parantaja tai ennustaja oli näyttänyt tietotaidoillaan pystyvän asioihin, jotka olivat alkukantaisen yhteisön muiden jäsenten ulottumattomissa. Ilmaisu "alkukantainen" ei tässä ole tarkoitettu kielteisesti arvottavaksi. Hyvämuistisia ja -järkisiä vanhuksia kuunneltiin, sillä heillä oli hallussaan heidän oman elämänsä aikaa kertynyttä kokemusta ja heidän kuulemiaan kertomuksia vielä vanhemmilta ajoilta. Vaikka shamaanit ja sen kaltaiset epäilemättä uskoivat omiin erityiskykyihinsä ja kontakteihinsa tuonpuoleisen peilimaailman tai kaukomaiden kanssa, kiusaus käyttää rikasta mielikuvitusta vähän omiinkin tarkoituksiin on saattanut olla suuri.

Aloin haaveilla kamerasta, jotta saisin kuvattua näitä inarinsaamelaisia tervaskantoja. Samassa yhteydessä kun kuvaisin heitä, päätin myös haastatella heitä.

Valokuvaamassa Inarissa

Muutamaa vuosi tästä myöhemmin sain Inarissa ostettua Teuvo Lehtolalta Felix- merkkisen kameran. Harhailin rauhallisesti sen kanssa Inarissa ja sen lähikylissä, otin kuvia taloista, Inarin perinteisistä kesämarkkinoista, ihmisistä joita jututin. Heidän kauttaan aloin aistia tuon Inarin hengen olemassaolosta, sain vähitellen jonkinlaisen kosketuksen siihen. Kuvaamisesta ja aineiston keruusta tulikin ennen pitkää minulle intohimo. Noina vuosina kuvasin tavallisia inarinsaamelaisia poroerotuksissa ja kullankaivajia työnsä ääressä. Uusi Felix-kamera oli minulle aarre, mutta opin aikaa myöten tuntemaan sen rajoitukset ja hylkäsin sen paremman tieltä. Lopuksi hankin Leica-merkkisen kameran. Valokuvauksen historia tuntevat tietävät että sen jälkeen ei parempaa tarvinnut haikailla.

Minkä takia innostuin inarinsaamelaisten elämään liittyvästä valokuvaamisesta? Kuvan arvo on siinä, että sillä sain talteen inarinsaamelaiselta pikaisesti ohimenevän ilmeen, asennon, eleen. Valokuva on arvokas lisä omiin muistikuviini inarinsaamelaisten kanssa viettämistäni ikimuistettavista hetkistä jotka linkittyvät Inarin henkeen. Mielenkiintoista kyllä monet ovat sanoneet minulle, että henkilö jota olen kuvannut, ei ole itsensä näköinen. Tämä voi johtua siitä, että sain vangittua ilmeitä, jotka olivat ohikiitäviä. Tuohon aikaan valokuvia varten yleensä tälläydyttiin lähes asentoon kameran eteen ja katsottiin linssiin, varsinkin jos kuvan ottaja oli "oikea valokuvaaja". Kuvaamani saamelaiset ovat nimenomaan itsensä näköisiä, luonnollisia.

Valokuvat, jotka silloin 1950-luvun lopulla ja myöhemmin olen ottanut Sapmelas-lehden toimittajana, ovat minua kovasti kiinnostaneet muunkin tarkoituksen kuin Inarin hengen löytämisen kannalta. Ne ovat inhimillisiä dokumentteja paljon vaikeuksia kokeneista inarinsaamelaisista. Monet kuvaamani inarinsaamelaiset ihmettelivät miksi kuvaan juuri heitä. Mutta sellaista oli toimintani siihen aikaan. Yritin selvittää itselleni keitä ovat nämä inarinsaamelaiset, joiden yli on historian pitkässä juoksussa kävelty yli mennen tullen. Halusin samalla tallentaa asioita, jotka liittyivät tähän Inarin-hengen salaisuuteen.

Inarinsaamelaiset

Jo koulupoikana olin pannut merkille miten ulkomaisia turisteja kiinnostivat saamelaiset. Inariin Vaskojoen varrella seissyt Kitti Sammelin vanha talo oli 1950-luvun lopulla siirretty viimeisillä keleillä poroilla Inariin pihapiiriin kuuluvine rakennuksineen ja rakennelmineen. Sitä esiteltiin turisteille oikeana kalastajasaamelaiskylänä, vaikka siihen ei kuulunut muita taloja. Haistoin niin vahvan väärennyksen hajun että en käynyt siellä Felix-kamerallani kuvaamassa. Sen sijaan valokuvasin Paadarjärven rantojen vanhoja saamelaistaloja, joihin olin kiintynyt 1950-luvun alkuvuosina. Tämä kauempana Inarin kirkolta sijaitseva Inari oli alakuloinen, joskus traagillinen. Siellä oli joitakin vanhoja taloja, joiden portailla saattoi nähdä mummoja ja vaareja istuskelemassa, jotka surivat sodassa kaatuneita poikiaan tai sukulaisiaan.

Talvi- ja jatkosota oli inarinsaamelaisille kova koettelemus. Inarinsaamelaiset perheet menettivät sodassa runsaasti kaatuneina ja haavoittuneina runsaasti parhaassa iässä olevia kulttuurinsa kantajia. Moni sotaan lähtenyt ei ollut käynyt kotikylänsä ulkopuolella. Ja sitten tulivat yllättäen kutsunnat, ja ennen kuin he huomasivatkaan heillä oli päällään univormu ja he totesivat olevansa vieraan maan alueella ase kädessä. Inarinsaamelaisten kaatuneitten suuresta määrästä kertoo Inarin ja Ivalon sankarihautojen hautakivet, joihin on merkitty kaatuneen ja syntymä ja kuolinaika sekä paikka.

Sodan jälkeen Inarissa saattoi nähdä kulkureita, uneksijoita, toiset vähän - suoraan sanottuna - tärähtäneitä, kullankaivajia matkalla Lemmenjoen kultamaille etsimään kultaa. Monet olivat kokeneet sodan kauhut. Tilaa näille kaikille ihmisille oli riittävästi. Kukaan ei hätistellyt heitä.

Inarissa on tilaa

Inaria rakastan juuri sen avaruuden, sen sallivuuden tähden, se on kuin mitä tahansa aineellista hyvinvointia arvokkaampaa. Minun Inarissani on tilaa erilaisille ihmisille ja elämänmuodoille. Rakastan Inaria siksi, että siellä kaikki on avaraa ja taivas on korkealla. Inarissa voi ryhtyä miksi tahansa - kukaan ei sinua siinä auta jos ei kielläkään - kukaan ei pahastu eikä kukaan edes erikoisemmin hämmästy. Inarissa voi tehdä melkein mitä tahansa, siellä voi jopa vapaasti vaatia valtion lappalaisilta ryöstämien maiden palauttamista takaisin saamelaisille. Aivan juuri näin, sillä siellähän se seisoo vanhalla inarinsaamelaisten asuinpaikalla Sajos, saamelaiskäräjien komea toimitalo, jossa istuva saamelaiskäräjät vaatii maiden palauttamista aivan eri väestöryhmälle kuin miltä ne vietiin.

Inarissa voi myös porojen ylilaiduntamisella tuhota viimeiset luonnonlaitumet, eikä kukaan siitäkään valita, vaikka kaikki tietävät mitä siitä seuraa kun porojen laidunmaat loppuvat. Eletään kuin kuplassa. Suomen hallituksen ja tasavallan presidentin haukkuminen näyttää olevan siellä myös sallittua. Jos ei tällä saa kylliksi julkisuutta Etelän mediassa, Inarista voi lähteä vastavierailulle presidentin itsenäisyyspäivien juhlille protestinumerot päähän tai olkavarteen maalattuina, tai kiipeilemään ratsastajapatsaalle heiluttelemaan saamenlippua. Mikäpä siinä.

Nämä eivät ole perustuslakiin kirjoitettuja pykäliä, vaan Inarin monimuotoiseen henkeen kuuluvia tapoja. Kuinka monta monituista kertaa Inarin alueella on esitetty tällaisia inhimillisiä tarinoita, joista riittää pitkiksi talvi-illoiksi puhetta. Kaikki tässä Inarin hengessä on mahdollista, kaikki muu paitsi totuudellinen ja asiassa pysyvä puhuminen inarinsaamelaisten maaoikeuksista ja oikeudellisesta asemasta. Sellainen ei käy päinsä, sillä Sajoksesta, inarinsaamelaisten pyhälle maata rakennetusta saamelaisten kulttuurikeskuksesta, kajahtaa inarinsaamelaisten maata ja oikeudellista identiteettiä maata hamuavan uuden isännän ääni: "Tänne ei ole muilla asiaa". Tuon uuden siirtomaaisännän hymyn takia kannattaa kierrellä katsomassa Inaria lähemmin. Onko se sitä mitä uudeksi isännäksi halajava julistaa vai onko se puhdasta puppua. Pitää myös arvioida, että kuuluuko sekin vain Inarin henkeen.

Inarin hengen ydin

Kun katselen yli 50 vuotta sitten ottamiani valokuvia, ajattelen omaa elämääni Inarissa. Tietenkin kuvaamani aineisto on suppea, eikä siihen sisälly koko Inari, vaan oikeastaan minun Inarini. Teenpä pienen tunnustuksen: kuvien nappailemin on helpompaa kuin lukuisten haastattelujen puhtaaksi kirjoittaminen ja toimittaminen julkaisukuntoon. Yritin aluksi kuvata kaiken minkä näin, mutta sitten keskityin kuvaamaan sellaista mikä tulkitsi käsityksiäni Inarista ja sen henkeen kuuluvista asioista, ihmisistä ja luonnosta. En kuvannut itselleni vierasta seutua. Luulen, että tässä sanottu ei koske ainoastaan Inarin valokuvaamista, vaan myös Inarin henkeen liittyvän kansanperinteen tallentamista sanallisessa muodossa.

Inari on ollut minulle suuri löytöretki. Tämä voi kuulostaa etelän ihmisistä oudolta, enkä minä itse ollut inarinsaamelainen, eikö Inari ollut minulle ihan arkinen kotiseutu? Muut Inarin tarkkailijat tulivat etelästä ja aina suuremmilta paikkakunnilta, usein suurkaupungeista. Monet olivat maailmaa nähneitä oppineita kansantieteilijöitä tai lehtimiehiä. Minä tulin sinne Angelin erämaakylästä tiettömien taipaleiden takaa. Olin pieni saamelaispoika toisesta saamelaiskulttuurista, tarkkailija, jonka Inari otti vastaan kaikkea muuta kuin lempeästi ja yritti suomalaistaa isompien poikien nyrkein. Silti Inari ja inarinsaamelaiset ovat vetäneet minua puoleensa heti koulun aloittamisesta lähtien. Aloin ymmärtää sitä kuvien, kertomusten, tarinoiden tapaamieni inarinsaamelaisten välityksellä. Inarinsaamelaisilta kuulemissani kertomuksissa minua kiehtoivat määrätyt yhteiset piirteet, jotka ovat ominaisia pyyntikulttuurissa eläneelle väestölle. Siihen kuuluu kova realismi ja ironia, samanaikainen lennokkuus ilman paatosta, ajatus vailla retoriikkaa, kauneus rumuudessa, rumuus kauneudessa.

Kun vuosien mukana muutuin, muuttui myös minun suhtautumiseni inarinsaamelaisiin. Jouduttuani mukaan saamelaispolitiikkaan 1970 luvun puolivälissä, minussa heräsi halu tarkistaa vaikutelmiani inarinsaamelaisista. Minut pani liikkeelle pari ammattiini liittyvää ajankohtaista asiaa, joilla oli suuri merkitys inarinsaamelaiselle väestölle. Toinen oli Inarinjärven vedenpinnan säännöstelyn aiheuttamat vahingot ja niiden korvaaminen, ja toinen oli pohjoisten kuntien kalavesien jakaminen. Näitä asioita tarkastellessani tajusin miten inarinsaamelaisten keskuudessa ja ympärillä oli liiankin paljon todellista inhimillistä hätää. Kukaan ei valvonut heidän etujaan. Tämän oivallettua ajauduin tahtomattani heidän puolestapuhujaksi. Keskustellessani inarinsaamelaisten kalastajien kanssa näistä asioista aloin ymmärtää heitä ja koko inarinsaamelaista väestöryhmää entistä paremmin. Kun yritin puhua tilanteesta muille saamelaispoliitikoille, näiden ylimieliset kommentit inarinsaamelaisten surkeasta tilasta järkyttivät minua. Pohdiskelin kuuluko tällainenkin julmuus Inarin henkeen. Siinä sitä olikin sitten ihmettelemistä, että minne se henki on kadonnut vai onko sitä edes koskaan ollutkaan.

Inarinsaamelaisia ei voi ymmärtää jos näkee heistä vain yhden puolen. Heidän elämänmuotoonsa kuuluvat sukualueet ovat parhaiten nähtävissä keskellä heidän maataan sijaitsevan Otsamotunturin laelta, eikä sen alta olevasta metsistä. Inarin henki tulee ehkä siitä, että inarinsaamelaiset ovat omaperäisiä, jäljittelemättömiä. Tällä alkuperäiskansalla on oma sielunsa, oma kansallinen luonteensa., johon on vaikuttanut sen maantieteellinen asema idän ja lännen rajamailla, yhteiskunnallisen kehityksen erikoisuus ja historian vaiheet. Kalastuksesta, pyynnistä ja keräilystä elävä inarilaisten pieni joukko oli useamman valtiaan verotettavana, ja seudun läpi kulkivat verottajien, kauppiaiden ja sotajoukkojenkin tie. Siinä on se perusta josta Inarin henki on lähtenyt kasvamaan sellaiseksi kuin se nykyään ymmärretään. Inarin vuosieni aikana olen nähnyt että ihmiset elävät siellä eri tavoin, mutta elämänmuotojen erilaisuus ei ole estänyt yhdessä elämistä. Siinä ehkä Inarin hengen ydin, jota meidän kaikkien tulisi vaalia.