Inarilaiset sodassa
Lueskelin hiljattain suurella mielenkiinnolla Ukko Median kustantamaa julkaisua "Inarilaiset Suomen puolesta." Kirjan on toimittanut Jaakko Peltomaa.
Kun katselin veteraanimatrikkelia, huomasin siellä monia tuttuja vielä eläviä, mutta myös runsaasti edesmenneitä inarilaisia, jotka osallistuivat talvi- ja jatkosotiin. Matrikkelia silmäillessäni katse pysähtyi erääseen Inarin poronhoitajasaamelaiseen, joka haavoittui lokakuun alussa 1941 ja toistamiseen huhtikuussa 1942 Lounavaarassa, joka sijaitsi Tarton rajalinjasta Venäjän puolella.
Kaivoin muistiinpanoni esille vuodelta 1976, jotka olin laatinut 11 päivänä syyskuuta Muddusjärvellä poromies Olavi Aikion luona. Olavi näet kuului erillisosasto Pennaseen, jonka pääpaikka sijaitsi Atslemissa, Luttojokivarressa. Matrikkelista selviää että varsin moni Inarin saamelaisista osallistui sotaan juuri erillisosasto Pennasessa.
Kun Saksa aloitti 22.6.1941 hyökkäyksensä Neuvostoliittoon tuli Saksan Vuoristoarmeijan hyökätä Petsamon kautta rajan yli itään tavoitteena Murmansk. Armeijakunnan sivustan suojaksi määrättiin edellä mainitsemani Erillinen Osasto Pennanen, jota johti majuri Pennanen. Sodan alkuvaiheissa Erillisen Osasto Pennasen piti hyökätä Luttojoen pohjoispuolella sijaitsevan erämaan halki Ristikenttään ja sitoa sillä suunnalla olevat venäläisjoukot, etteivät ne olisi päässeet häiritsemään Vuoristoarmeijan Murmanskia kohti hyökkääviä saksalaisjoukkoja. Ristikentän lähettyville tuli myös Murmanskin radalta venäläisten pistoraide, jota myöten he saattoivat kuljettaa joukkoja tälle muutoin laajalle ja autiolle erämaa-alueelle.
Pennasen pataljoonassa palvelleet Inarin saamelaiset olivat jo pienestä pitäen harjautuneet toimimaan vaikeissa olosuhteissa ja heidän karaistuminen sotilaiksi oli tapahtunut täällä metsä ja korpioloissa kesän 1941 aikana. Sen lisäksi talvisota oli opettanut heitä käyttämään maastoa parhaalla mahdollisella tavalla hyväksi.
Istuimme Olavin suuressa pirtissä 11.9.1976 ja kerroin hänelle olleeni vuonna 1961 Neuvostoliiton puolella töissä mm. Hulkon kylän ja Lounavaaran tienoilla. Kun hän kuuli tästä, mainitsi hän myös olleensa koko sota-ajan tällä alueella Pennasen joukoissa. Kun kyselin Olavilta kokemuksia sotimisesta Pennasen joukoissa, mainitsi hän monesti tilanteiden olleen sellaisia, että hengen lähtö oli hiuskarvan varassa. Kun tiedustelin häneltä joistakin mieleen jääneistä tapauksista, mainitsi hän erään inarilaisen poromiehen joka haavoittui toistamiseen huhtikuussa 1942 Lounavaarassa, joka sijaitsi lähellä Tarton rauhan rajalinjaa. Haavoittuneen pelastaminen oli jäänyt syvästi Olavin mieleen.
Venäläiset olivat rakentaneet heti sodan alettua Lounavaaraan vahvasti linnoitetun kenttävartion, jossa oli taisteluhautoja mutkineen ja runsaasti pesäkkeitä. Sittemmin suomalaiset saivat syksyllä 1941 vallattua kyseisen Lounavaaran kenttävartion itselleen. Olavin mukaan se oli vaatinut huolellista tiedustelua. Pennasen pataljoonan partiot, joissa Olavikin oli mukana, olivat saaneet selvitettyä, että suoraan vaaran alla olevasta harjusta oli Lounajoen rantaan vain parisataa metriä ja siitä saman verran venäläisten asemiin. Joskus he partiossa olleessa pohtivat, että miltähän maasto näyttäisi Suomeen käsin Lounavaaran rinteiltä katsottaessa. Vaaran alla olevan pienehkön Lounajoen rannat oli miinoitettu ja vaaran rinteeseen oli juntattu runsaasti tukipuita, joihin oli kieputettu piikkilankaa kymmeniä hevoskuormia. Maahankin oli vedetty piikkilankaa, jonka sekaan oli ovelasti sijoitettu miinoja vihollisen sotilaille ansoiksi. Joka tapauksessa näin eteentyönnetty kenttävartio herätti suomalaisissa ja saksalaisissa suurta huomiota. Kykeniväthän venäläiset täältä käsin hallitsemaan laajan erämaan lisäksi myös Luttojoella tapahtuvaa veneliikennettä.
Olavi muisteli miten heinäkuun alussa he olivat jo saavuttaneet naapurin puolella Luttokylän ja vanhan Suonikylän. Suonikylässä venäläisten vastarinta yllättävästi koveni. Kovimmat taistelut kesällä 1941 käytiin lähellä Nuorttijärveä Lounavaaran tienoilla. Osasto oli päässyt etenemään yli Akkajoen aina Hulkon kylään asti, josta venäläisten voimakkaan vastahyökkäyksen johdosta sen oli vetäydyttävä Akkajoen länsipuolelle asemiin.
Olavi kertoi miten syksyllä 1941 hiivittiin ja väisteltiin puita täällä Lounavaaran maisemissa. Välillä pysähdyttiin kuuntelemaan. Joen takana näkyi Lounavaaran nouseva rinne. Yhtäkkiä edestä Lounajoen takaa iski raju tulitus vastaan. Kiireesti siinä jokainen syleili maata etsien suojaa itselleen. Lounajoen varren puita ja kiviä takoivat luotisuihkut ja nähtiin tuhansia sinisiä leimahduksia kun aseiden suuliekit leiskuivavat yhtenään. Parin vihollispikakiväärin kiivas tuli repi maaja ja lähellä olevia puita ja kimmokkeet Lounajoen rantatörmän kivistä sinkoutuivat taivaalle. Venäläisten tuli piti Olavin ryhmän tiiviisti maassa. Valojuovaluoteja sinkoili sinne tänne. Myös Lounajärven suunnalta kuului ammuntaa. Taitavat olla venäläiset tulleet Lounajärven yli veneillä päätteli joku Olavin ryhmän metsäsotureista. Venäläiset ampuivat vaaran rinnettä alaspäin siihen suuntaan, missä Olavin ryhmä juuri sillä hetkellä oli. Vaikutti siltä kuin venäläiset levittäytyivät ja laskeutuivat ketjuna vaaran rinnettä alaspäin ja ylittäisivät tuota pikaa Lounajoen, päätteli Olavin ryhmä. Ryhmä vastasi tuleen.
Olavi ehti perääntyessään kuulla Lounajoen suunnalta haavoittuneen huudon. Järvenkin suunnalta kuului edelleen ammuntaa. Olavi tunsi miten oksia katkeili puista lentäen ympäriinsä. Vetäydyttiin pimenevässä illassa. Ryhmä saapui kokoontumispaikalle, josta lähdettiin haavoittuneita kuljettamaan läpi tiettömien korpien Luttojokivarteen ja siitä edelleen veneillä Suomen puolelle.
Kuten sanottu valtasivat suomalaiset Olavin mukaan strategisesti tärkeän Lounavaaran kenttävartion venäläisiltä 1941 ennen talven tuloa. Huhtikuussa 1942 venäläisten voimakas hyökkäys yllätti Lounavaaran kenttävartion. Kovan taistelun jälkeen suomalaiset joutuivat vetäytymään hyvän matkan päähän kenttävartiosta. Kun Olavin ryhmän johtaja totesi muutaman vielä puuttuvan joukosta, pyysi hän Olavia palaamaan taistelupaikalle tarkistamaan josko siellä olisi sittenkin joku eloonjäänyt haavoittunut suomalainen. Olavi palailikin varovasti hiihdellen takaisin vartion alapuolella olevalle rinteelle, jossa näkyi taistelun jälkiä ja kaatuneita venäläisiä.
Yllättäen Olavi huomasi verivanan joka jatkui alaskäsin vaaran rinnettä ja niinpä hän lähtikin seuraamaan sitä, joka jatkui kohti Lounajokeen laskevaa puroa. Olavi kyykistyi kun hän näki edessään mutkittelevan puron. Vesi hyppeli kivien väleissä ja niiden ylitse. Olavi makasi puun juurella kuunnellen. Selvästi näkyi, että jäljet päättyivät puroon. Hän nosti hiukan päätään ja haisteli ilmaa. Hän tiesi kokemuksesta, että venäläiset ymmärsivät varmistaa selustan ja sivut. Kun mitään ei tapahtunut, kahlasi Olavi purossa, johon veri jälki päättyi. Yllättäen puro muodosti mutkamaisen suvannon, jonka keskellä oli matala hiekkasärkkä, jonka päällä makasi ihminen. Olavi nousi rannalle ja kyykistyi. Metsä näytti tässä kohtaa synkältä ja vaaralliselta. Kun Olavi katsoi tarkemmin huomasi hän että purossa makaavan miehen käsi liikkui. Lähemmäksi saavuttuaan hän tunnisti tämän inarilaiseksi poromieheksi. Olavi astui hiekkasärkälle nostaen miehen harteille lähtien häntä kuljettamaan metsikössä. Se kyllä tunnustettiin, että Olavi kuului koko Pennasen pataljoonan parhaisiin korpisotureihin. Kun Olavi saapui muiden luo annettiin haavoittuneelle ensiapua. Olavi riisui haavoittuneelta takin ja siinä oli käytettävä puukkoakin apuna. Etsittiin rättejä ja siteitä haavoihin, joista koko ajan valui verta auttajien käsille.
Ensiavun jälkeen lähdettiin haavoittuneita kuljettamaan pulkalla vetäen kohti Atslemia. Olavi mainitsi, että se oli tuskien taivalta kun joutui paksun pehmeän umpilumen läpi kahlaamaan Suomen puolelle. Aukaistiin vuoron perään latua. Olavin päässä pyöri hiihtäessään ajatukset kenttävartioon tehdystä yllätyshyökkäyksestä, vartion karvaissa tappioissa ja haavoittuneissa. Olavin ryhmä puursi umpista mutkitellen kohden länttä. Edettiin soita ja rämeitä pitkin sillä tällaisella upottavalla kelillä miehet eivät olisi päässeet tiheikössä eteenpäin. Ilta oli juuri hämärtymässä kun tuloladun suunnasta nousi taivaalle pari valorakettia ja se tiesi, että viholliset olivat koonneet voimansa ja lähteneet takaa-ajoon. Mitä lähemmäksi valtakunnan raja tuli, sen tiheämmäksi kävivät vihollisen merkkilaukaukset. Edessä oli jännät paikat kun Olavin ryhmä ylitti Akkajoen. Suureksi onneksi väijyjiä ei ollut lähettyvillä sillä kertaa. Seuraava päivä oli jo pitkällä kun loppuun asti ajettu ryhmä valui Atslemiin, josta haavoittuneet lähdettiin viemään autoilla kohti Ivaloa.
Tietämättä kaikesta edellä kerrotusta minulla oli tilaisuus käydä Lounavaarassa syksyllä 1961 paikan päällä katsomassa miltä Lounavaaran kuuluisan kenttävartion ympäristö näytti. Vaikka paikka oli raivattu ja puhdistettu näkyi vaaran rinteillä juoksuhautoja ja korsuja, mikä osoitti, että paikka on ollut molemmille sodan osapuolille tärkeä.
Edellä kuvailemillani Olavi Aikion kokemuksilla halusin valottaa yksittäisen inarilaisen sotaan osallistuneen kokemuksia vain sen vuoksi, että lukijat ymmärtäisivät, minkälaisissa tilanteissa matrikkelissa mainitut inarilaiset ovat joutuneet olemaan mukana sota-aikana rintamalla. Mutta myös selustassa olevien panos käy matrikkelissa erinomaisen hyvin selville.
Kun sota itärintamalla päättyi välirauhaan jatkui inarilaisten sota vielä Lapissa, jossa he joutuivat ajamaan saksalaiset pois Suomesta. Sitä ennen evakuoitiin Lapin väestö pois sodan jaloista. Kun inarilaiset palasivat evakosta löysivät perääntyneiden saksalaisten jättämän hävitetyn ja miinoitetun Inarin. Moni inarilainen kaatui ja muutama jäi sotavangiksi menehtyen siellä, mutta joku palasikin sieltä.
Ukko Median kustantama kirja koostuu varsinaisen henkilöluettelon lisäksi monista eri sotaan liittyvästä kuvauksesta, joista jokaisesta toimittaja avaa uusia näkökulmia talvi ja jatkosotiin mukana olleiden inarilaisten kertomusten kautta. Näkökulmien runsaus onkin mielestäni kirjan rikkaus. Kirjoittaja tarkastelee kohdettaan - inarilaiset sodassa - mukana olleiden tuntemusten, kuoleman, haavoittumisen, pommitusten ja pelon vinkkeleistä. Kirjoittaja on kyennyt yhdistämään kirjoituksissaan sodassa mukana olleiden kokemukset yhdeksi kokonaisuudeksi, josta ilmenee ettei sodassa ole loppujen lopuksi voittajia, vaan kaikki ovat häviäjiä. Veteraanimatrikkeli on hyvin perusteltu ja monipuolinen. Sodassa mukana olleista olisi ehkä voinut enemmän henkilötasolla kertoa. Mutta hyvä näinkin. Peltomaan kokoama kirja täyttää tarvetta valaisemalla mielenkiintoisesti inarilaisten osallistumista talvi- ja jatkosotaan.