Inarin Lappi ilmasta käsin
Entisenä inarilaisena voin tunnustaa, että Inari monimuotoisina maisemineen, kulttuureineen, historioineen on opettanut tuntemaan itseäni paljon syvemmin kuin mitkään tähän asti julkaistut kirjat ja tutkimusraportit. Jos Inarin laajaa aluetta ei tunne, tekee se vastarintaa. Kamppailussa luonnonvoimia vastaan olen itseni löytänyt ja omat rajani.
Luonnossa selviämiseen tarvitaan työkaluja ja osata niitä käyttää; poromies tarvitsee laavun, reen, valjaat ja kirveen. Maasta elinkeinonsa hankkiva maamies, poromies ja metsästäjä joutuvat työssään kohtaamaan luonnon asettamat rajat. Heidän saama kokemus on yleispätevä. Samalla lailla lentokone, ilmojen kulkemisen työväline on johtanut ihmisen kaikkiin vanhoihin ongelmiin.
Yhä minulla on silmien edessä viisi paikkainen suksilentokone maaliskuussa 1954 Pappilanniemen kärjessä Inarin kirkolla. En ollut ennen nähnyt näin läheltä lentokonetta. Koneen lentäjä Jukka Lindsröm lastasi koneeseen parhaillaan Sevettijärvelle menevää elintarvikekuormaa, maantietä tuolloin ei ollut sinne. Paikalla oli myös kauppias Juho Nykänen, joka kertoi, että heti sen jälkeen kun kone on lastattu lentäjä Jukka Lindström lähtee lennättämään kuormaa Sevettijärvelle. Erityisen vaikuttavaa oli katsoa koneen nousukiito kohti saamelaisten pyhää paikkaa UKOn kiveä. Tämä tuntui 11 vuotiaasta ihmeelliseltä kokemukselta.
Sen ajan kangaspäälliset koneet eivät tarjonneet nykyisten lentokoneitten turvallisuutta. Sen jälkeen kun Jukka Lindström oli palannut takaisin Sevettijärvelle suorittamaltaan keikalta yritin kysellä häneltä lentämiseen liittyvista ongelmista kuten onko pilvien yläpuolella yhtä turvallista lentää kuin alapuolella. Pilvien alapuolella vallitsi syvä hiljaisuus ja rauha lukuun ottamatta lentokoneen tasaista surinaa. Jukka antoi minulle maantieteen oppitunnin siitä miten lentäjä näissä oloissa suunnistaa. Hän ei puhunut minulle hydrografiasta, vaan Inarin alueen metsistä, jotka näin talviaikaan muodostavat Inarinjärven rannoilla näkyvän vyöhykkeen jota seuraamalla saattoi lentää suorinta reittiä Sevettijärvelle.
Siihen aikaan ei vielä ollut maantietä Kaamasesta Sevettijärvelle. Huonolla säällä ei kannata kovin alhaalla lentää, koska kone saattaa osua yli 20 metriä korkeaan mäntyyn. Jukan lentoreitti kulki Inarinjärven pohjoisrantaa Nitsijärvelle ja siitä edelleen Sevettijärvelle. Reitin varrella asuvat ihmiset tulivat Jukalla hyvin tärkeiksi. Lindströmin koneesta tuli näille ihmisille tärkeä lenkki elintarvike tilanteen hoidossa sinä keväänä kelirikkoaikana.
Itse lentämisen kanssa jouduin ensimmäisen kerran tekemisiin toukokuussa 1959. Kaukana Inarista Lemmenjoen latvoilla oli alkamassa risusavotta ja raivaajille tuli viedä lentokoneella ajoissa elintarvikkeita, poronlihaa, perunoita, voita ja sokeria ja paljon muuta. Lähtö tapahtui Riutulan tien varrelta Konesjärven jäältä. Koneen omistaja oli Erkki Jaakkola, joka oli Lahdesta Inariin muuttanut muutama vuosi aikaisemmin.
Pakkasimme koneeseen varusteet ja elintarvikkeet. Sen lisäksi meitä oli kolme matkustajaa. Pitkän lähtöstartin jälkeen kone alkoi hiljalleen nousta; allamme levittäytyi alue, joka näytti ilmasta käsin aivan toisenlaiselta kuin maalta käsin. Unohduksista ja käsittämättömien muistikuvien takaa alkoi levittäytyä yksityiskohtia, joita kaikkia en heti tunnistanut. Kohta allamme näkyi harvaan asutun alueen läpivirtaava Keptujoki, joka kiinnostaa joitakin paikallisia kalastajia. Keptujoen varrella ja Muddusjärvellä näkyivät saamelaisten pyhät paikat usvan seassa. Ne olivat lähes näkymättömiä, joiden läheisyys täytyy laskea. Moottori täyttää ohjaamon tärinällään, joka muuttaa sen luonteen. Istun lentäjän vierellä, aika kuluu maisemia katsellessa, tuossa vilahti ohi alueen vanhin talo Lusmaniemi. Talon väki tuli oikein pihalle katsomaan meidän vaappuvaa taivaltamista.
Kokeneen lentäjä Erkki Jaakkolan ammatin vaarat ovat siitä lähtien kun hän kävi ilmasotakoulun vuonna 1945 muuttuneet. Joka kerta lentäessään hän löysit uuden sisällön näille ikivanhoille maisemille: yksitoikkoinen maisema, joka väsyttää matkustajaa on lentäjän silmissä vaarallinen. Tuo edessä näkyvä Lemmenjokilaakson yläpuolella oleva pilvimassa joka rajoitti näkyvyyttä ei ole Jaakkolalla yksinomaa maisema. Se antoi hänelle ongelman ratkaistavaksi vaatien häneltä taitoa ilmakuoppien torjumisessa. Tuon edessä näkyvän ohuen usvaharson takana pitäisi olla kaksi tunturia Joenkielinen ja Morgamviibus. Millaisina ne tällä säällä näyttäytyisivät? Tuntureita ei tarvinnut etsiä vaan ongelma voitiin ratkaista lisäämällä korkeutta. Vain valkea paksu lumipeite peittää tunturimaailman kylmyyden jähmettyminä. Jaakkola käsittää, että tällaisen maailman keskelle on vaikea laskeutua, lumikinokset ovat liian korkeita. Silloin nousee esille kysymys; riittääkö polttoaine?
Jännitämme onnistuuko laskeutuminen Martiniiskonrovan kiitoradalle, jos on tuiskulunta liikaa. Jos lasku onnistuu, se ei ole lentäjän osalta pelkkä näytelmä; hän vain miettii ja punnitsee tilannetta kuten poromies porotokkaa paimentaessaan huomaa tuhansista merkeistä, milloin kevät lähestyy, halla uhkaa, sade uhkaa jne. Näin Jaakkola selittää meille lumen, sumun ja kauniin sään merkit. Kone joka aluksi näytti tempaavan meidät lentäjineen luonnon yhteydestä liittikin meidät siihen vielä lujemmin.
Jäkäläpään päällä lentäjä teki 90 asteen käännöksen kohti Martiniiskon rovan päällä olevaa kiitorataa kohti. Onneksi kiitoradalla ei ole lunta ja niin laskeutuminen onnistunut hyvin.
Jo tällä ensimmäisellä lentomatkalla opin käsittämään mitä on erämaa. Laskeutumisen jälkeen paljastui, että olimme alueella, jossa meidän lisäksemme asui kullankaivaja Jaakko Isola. Tämä paikka Martiniiskonrova oli yhtä erillään kaikesta muusta elämästä kuin kaukainen merenluoto. Kullankaivaja Isola eli yhtä eristettynä. Me olimme hänelle kuin taivaan lähettejä.
Tämän ensimätäisen lentomatkan jälkeen tulin tietämään mitä on yksinäisyys, kolme erämaassa viettämääni vuotta on sen minulle opettanut. Ei se pelästytä, että näkee nuoruutensa valuvan erämaiden lumeen, sillä minusta tuntuu siltä kuin koko maailma vanhenisi eikä itse.
Sen jälkeen kun kone oli lähtenyt alkoi raaka arki, joka jatkui juhannukseen asti.
Ne lukuisat lennot mitä Erkki Jaakkolan mukana lensin jouduin tekemisiin veden ja ilman kanssa; työssäni kalastajana, työskennellessäni poromiehenä. Erkistä ja hänen lentokoneestaan tuli minulle tärkeä lenkki. Hänen avullaan pääsin nopeammin sinne missä minua kulloinkin tarvittiin.
Muistan eräänkin lennon joka lennettiin Inarista kaukana Utsjoen ja Inarin rajamailla sijaitsevalle Vaijärvelle. Kun moottori oli pantu käyntiin ja kone alkoi kyntää vettä, roiskuivat aallot pontooneita vasten. Matkustajana koin kuinka vesitaso saa enemmän voimaa joka hetki, kun sen nopeus lisääntyy. Tunne kuinka kone saavuttaa sen nopeuden joka tekee nousun mahdolliseksi. Huomaan miten Jaakkolan kädet tarttuvan ohjainsauvaan ja lopulta hän saa koneen haltuunsa. Tuon kootun voiman toteuttajana hän osoittaa olevansa taitava. Kun moottorin kierrosluku on tullut kyllin suureksi Jaakkola nostaa koneen vedestä ja jättää sen ilmavirtauksen kannatettavaksi. Mitä ylemmäksi nousemme sitä enemmän näköala laajenee ja kohta ympärillämme on laaja Inarin historiallinen Lapinkylä lukuisine järvineen ja laajoine ikimetsineen. Tämän jälkeen lentokone lentäjineen on moottorin ja luonnonvoimien armoilla. Näkymä on jäänyt mieleeni sellaisena elämyksenä, jota muiden on vaikea tajuta. Jokainen lento mitä olen Jaakkolan mukana lentänyt on jäänyt mieleen erilaisina elämyksinä.
Tässä kohtaa muistuu mieleen lennot vuodelta 1971 ja vuodelta 2006. Näkymät ilmasta osoittivat erämaan asukkaiden maailman muuttumisen.
Kevät talvella 1971 lensin Jaakkolan koneella Inarista Vaskojoen latvoille, jossa minulla oli kultavaltaus. Lentokoneen ikkunasta avautui loputtomien ikimetsien peittämä alue. Kun Angelin kylä ilmestyi näkyviin, kyseessä oli jonkinlainen kangastus, keskellä metsää Suomen ja Norjan rajalla asui vaatimattomissa yli 100 vuotta vanhoissa hirsitaloissa saamelaisia poromiehiä, minun sukulaisia. Näkymä kuvasti menneisyyttä. Kun tulin alueelle seuraavan kerran 2006 edessäni on hiljattain rakennettu maantie ja sen varrella uuden aikaisia taloja. Se tarkoitti sitä, ettei poromiehen enää tarvinnut talven kovia pakkasia kärsiä samalla tavalla kärsiä kuin esivanhemmat ja vanhemmat. Samalla panin merkille miten tien varrella siellä täällä erottui paljaaksi hakattuja aukkoja. Muutos merkitsi, että joka paikkaan pitää nyt päästä autolla, mönkijällä tai moottorikelkalla. Nyt joutui poromies elämään koko loppuelämänsä koneiden keskellä. Lentokoneitten aika täällä oli ohi.i
Uusien talojen rakennusurakat pesevät mennen tullen edellisten sukupolvien aikaansaannokset ja hankkeet. Siirtyminen kodasta kahden sukupolven aikana huippumoderneihin uusiin taloihin on menestys vailla vertaa. Menestystarinan huippukohta on se, että uudet porotilat sijaitsevat samoilla alueilla joilla edelliset sukupolvet metsästivät villipeuroja ja hoitivat poroja. Nyt luonnonäänien sijaan kuunnellaan radiota ja katsellaan televisiosta amerikkalaisia jännäreitä. Uuden tekniikan käyttöön otto osoittaa, että saamelaiset ovat oppineen luontoa hallitsemaan.
Tämä osoittaa, että saamelaiset ovat kietoutuneet menestystarinan vyyhteen. He lisäsivät porokarjaansa nopeasti, kunnes luonnon laitumet loppuivat. Poliitikkojen lupausta hyvinvoinnin jatkumisesta ei voitu varmistaa muuten kuin siirtymällä muualta tuodun lisärehun käyttöön. Samassa aallossa luovuttiin aiemmasta saamelaispoliittisesta ideologiasta sekä myyteistä saamelaisten ylivertaisesta poro/saamelainen symbioosin markkinoinnista.
Elokuun alussa 1972 tutkimusryhmämme lensi Inarista kauas Näätämöjen vesistön latva-alueille Vai järvelle, joka sijaitsee puuttomalla tunturialueella soiden ja pienten järvien keskellä. Tuskinpa Inarissa missään muualla on sellaista aluetta, joka näyttää yhtä autiolta. Inarista lähdettyämme ympärillämme on aluksi metsäerämaata, sen jälkeen tällä asumaton alue on koivikkoa kasvavaa morostoa, joka saa tienoot näyttämään autiomaalta. Talvi tällä alueella on pimeä ja kylmä, pohjoistuulet ovat vallitsevia.
Kaamasen - Sevetijärven tien jätettyämme taaksemme lähestymme Paudijärveä, sen jälkeen koukkaus Sammutti järvelle ja siitä edelleen Iijärvelle ja siitä edelleen Vai jokivartta seurailemalla kohti määränpäätä Vaijärveä. Iijärven jälkeen yllätti rankkasade kovine tuulenpyörteineen, jonka aikana putosimme näkymättömiin ilmakuoppiin. Sitä kesti jonkin aikaa, jonka jälkeen tulimme hieman edempänä jälleen rauhalliseen vyöhykkeeseen.
Lentäjä ja kone kesti hyvin nämä koettelemukset. Saatoimme luottaa lentäjään ja lentokoneen siipien pitimiin. Näkyvyys oli hyvä, eikä aiheuttanut mitään haittaa meille. Aurinko paistoi kirkkaasti lähes paljaaseen maahan.
Myöhemmin monien lukuisten lentojen jälkeen mietin mikä on ollut se anti näistä lukuisista lennoista eri puolille laajaa Inaria. Ainakin yksi asia on noussut esille ylitse muiden on se, että ilmasta matkustaja näkee elinpiiriään kokonaisvaltaisemmin kuin jos hän kiemurtelee pitkin metsä tai poropolkuja. Ilmasta näkee paremmin luonnon kasvot. Ilmasta olen nähnyt Inarin laajemmin ja kokonaisvaltaisemmin kuin muutoin. Lentokone on epäilemättä kone, mutta mikä tutkimusväline se samalla onkaan. Se on paljastanut meille Inarilaisille Inarinsaamelaisten maan kasvot. Kaukaisista ajoista lähtien olemme kulkeneet metsien ja jokilaaksojen läpi melkein kuin silmät ummessa, näkemättä kokonaisuutta. Nyt ilmasta käsin näemme sen yksityiskohtia myöten. Tietomme alueesta on lisääntynyt.
Suurin osa meistä saamelaisista asuu Inarin lapinkylän alueella. Olen saanut lentokoneen avulla nähdä joitakin sen todellisista kasvoista; tyveniä ja kirkkaita tunturilampia, jokilaaksoja, Inarinjärven laajoja selkiä, 300-600 vuotta vanhoja ikimetsiä, tuntureita, ikivanhoja peuranpyyntihautoja jokilaaksoissa.
Lentokoneella on ihmeellinen ominaisuus, että se vie meidät keskelle arvoituksia. Lentäjä on kuin biologi, joka tutkii ihmisten muokkaamaa maisemaa, katselee tunteettomasti erämaita halkovia maanteitä ja samassa aukeaa näkymä siihen maailmaan, joka on ollut meidän saamelaisten elämän saivo, lähde. Kuten Paulaharju osoittaa erämaihin liittyy tarinoita ja tarinoita. Näitä muistellessani huomaan miten erämaa herää ja alkaa elää. Tuntuu kuin koko entinen saamenmaa olisi palannut takaisi elämääni
Kun olimme laskeutuneet Vai järvelle tunsin lapsellista iloa; kuvittelin ettei ennen meitä kukaan ollut vielä käynyt täällä. Ei yksikään kalastaja ollut täällä kalastamassa viimeisiä taimenia, ei yksikään suomalainen ollut tutkinut tätä aluetta.
Ennen lentokoneitten ja maanteiden aikaan meidän saamelaisten vanhemmat kulkivat täällä pitkin asumattomien alueiden läpi kiemurtelevia polkuja, ne välttivät karuja seutuja, kallioita, soraa ja hiekkaa ja upottavia soita. Ne mukautuivat saamelaisten tarpeisiin ja veivät heidät saivolta toiselle. Polut yhdistivät kylät toisiinsa, koska eri kylien kesken solmittiin avioliittoja. Jos jokin polku sattui viemään erämaahan teki se kaiken maailman mutkia viipyäkseen viljavimmilla alueilla.
Erkki Jaakkola on se lentäjä joka edesauttoi näkemään laajemmin elinpiiriäni, olen ilmasta nähnyt koko elämän armottomuuden. Jaakkola lentokoneineen avasi minulle suoran tien tämän ymmärtämiseen. Heti kun Jaakkolan ohjaama Cessna kohoaa vedestä kadotin kosketuksen teihin, jotka pirstovat jäljellä olevia erämaita. Ja vasta kun viivasuorilla lennoilla katselen Länsi-Inari näen sen kokonaisuuden jonka osia ovat erämaat, tunturit ja jokilaaksot, hakkuualueet. Elämä siellä täällä yrittää kukoistaa kuin sammal kiven päällä. Näin on äkkiä monesta saamelaisesta tullut luonnontukijoita, biologeja ja antropologeja, jotka tutkivat alueen jokilaaksoissa ja järvien rannoilla asutuksen synnyn perustekijöitä.
Ja lämpiminä ajanjaksoina kuin ihmeeksi levittäytyivät siihen aikaan eläneet ihmiset kaikkialle, silloin kun ilmasto on ollut suotuisa.
Nykyään erämaissa vallitsee hiljaisuus. Tämä hiljaisuus tuntuu yllättävältä. Kun muistaa sitä aikaa jolloin näistä erämaista pyydettiin turkiseläimiä ja peuroja. Ja nyt lennetään yli mykän maan, jossa ei enää kukaan asu ja elä eikä kuule suden ulvontaa. Kesällä kun lentää näiden samojen alueiden yli huomaa miten tasainen ruoho, sammal ja jäkäläpeite seuraa tuntureiden loivia piirteitä, jotka ilmaston muutoksessa ovat menettäneet karuutensa.
Jaakkola oli aina hyvin tutkinut lennon tekniikkaa vaihtelevissa maisemissa. Näillä kokemuksilla hän valloitti Pohjois-Lapin ikimetsät, tunturit, suot ja alueen ihmiset. Monesti luonnonvoimat aiheuttivat vaaratilanteita, mutta lennolta palattuaan hän oli valmis aina yrittämään uudelleen. Jaakkolan mielestä parhainta lentoammatissa oli sen yhdistävä voima; on vain yksi todellinen rikkaus, inhimillisen vuorovaikutuksen rikkaus. Jos etsin Inarissa viettämieni muistojen joukosta niitä joilla minulle on ollut pysyvä arvo, jos lasken ne hetket jotka ovat minulle todella jotakin merkinneet ne ovat juuri ne hetket jotka olen lentäjä Erkki Jaakkolan seurassa matkustajana viettänyt.
Eräs mieleen jäänyt lento on vuodelta 1998. Ohjaussauvassa ei ollut enää Erkki Jaakkola. Lensin silloin Inarinjärven ympäri. Olin kartoittamassa inarin kalastaja saamelaisten tilannetta. Kun olimme kiertäneet Inarinjärven ympäri ja laskeutuneet tunsin itseni aluksi kuin valloittajaksi, joka voittonsa jälkeen haluaa katsella valloittamaansa maata. Samalla kuitenkin huomasin, että järven valtaaja olikin järven takana sijaitsevan valtakunnan rajan takana. Voiton tunne ei lohduttanut, koska Inarinjärven saamelaisten elinmahdollisuudet Inarinjärven säännöstely romahduttanut.
Inarinjärvi liukui näkyviin koneen siipien alta paljastaen lohduttoman näyn, autioituneita taloja järven rannoilla toinen toisensa jälkeen. Laskeuduttuamme takaisin Ivalon lentokentälle tiesin nähneeni jotakin sellaista mitä matkailuesitteissä ei näy eikä kerrota. Nuo tyhjät rapistuneet talot kätkivät sisäänsä tragedian inarinsaamelaisten elämän katoavaisuudesta. Huomasin lennon aikana miettiväni asioita, jotka minua eivät olleet aikaisemmin kiinnostaneet ja puhutelleet.
Tässä kirjoituksessa olen halunnut kertoa lentäjä Erkki Jaakkolasta, joka täällä Inarissa noudatti ehdotonta kutsumustaan valita Inarin erämaan ja taksilentotoiminnan. Kutsumuksella on ollut oma osuutensa tähän. Minulle taas on ollut elämys olla ilmassa ja elää erämaassa. Ne ovat olleet harvinaisia tilaisuuksia, joita ei tarjoudu kaikille.
Jälkikirjoitus
Inarissa syntyneenä halusin tarkoin perehtyä Inarin olosuhteisiin, vertailla miten on eletty 1900-luvun alkuvuosina ja miten elettiin nyt. Tämä tieto oli saavutettavissa ainoastaan paikan päälle ulottuvilla käynneillä, joka tapahtui kulkemalla jalkaisin tai hiihtämällä läpi asumattomien erämaiden, tai toisinaan lentämällä. Ulotin silloisen poromiehen ammatin vuoksi 1960-1970- luvuilla tiettömien taipaleiden takana sijaitseviin kyliin. Tulin tuntemaan paremmin erämaissa asuvan saamelaisten ja suomalaisten elinolosuhteet, Tiesin jo koulupojasta lähtien, että tiettömyys oli yksi saamelaisalueen peruspuutteista. Siksi otin päämääräkseni tutustumiskäynnit näillä ”Jumalan hylkäämillä alueilla.” Kirjoittelin näistä epäkohdista Lapin lehtiin. Huomasin, että paljon oli saamelaisalueella erämaissa asuva saamelainen jäljessä muun Lapin väestöstä. Erityisesti tien ja kulkuyhteyksien puute oli suurimpana erottavana tekijänä suomalaisten ja saamelaisten välillä. Kuten tässä kirjoituksessa kerron paljon on saamelaisen asukkaan olosuhteet muuttuneet. Tuntuu uskomattomalta: Lismasta Inariin 100 kilometrin pituiseen matkaan menee vajaa kaksi tuntia, kun aikaisemmin lismalainen sai kävellä saman matkan vuorokausi tolkulla.
Joten nykypäivän ja eiisen välinen ero on suuri: teitä on ilmestynyt tiettömien taipaleiden takana oleviin kyliin. Autolla pääsee jokaisen saamelaisen poro, luontaiselinkeino ja kolttatilan pihalle. Nyt nämä talot ovat suurelta osin autioituneet viimeksi kuluneen 50-vuoden aikana. Olin nähnyt ja kuullut ihmisten kertomuksia millaista oli elämä tiettömien taipaleiden takana. Ihmiset saivat kantaa selässään kaikki elämisen tarpeet kymmenien kilometrien päästä, talvella hiihtämällä ja pororaidoilla, kesällä jalkaisin polkuja pitkin ja soiden yli pitkospuita myöten. Keli rikon aika saattoi kestää kuukauden ettei maantielle päässyt, järvet eivät enää kantaneet, eikä veneellä vielä päässyt. Sellaisissa olosuhteissa posti ei vielä kulkenut ja jos sairastapaus sattui ei lääkäristä saanut apua eikä sairasta hoitoon. Lentokoneesta oli tuohon aikaan suuri apu. Olen onnellinen, että olen tuonkin vaiheen saanut kokea.
Peltojärvi, Inari