Tunnettu suomalainen maantieteilijä Väinö Tanner on osoittanut, miten Fennoskandian vaihtelevien luonnonolosuhteiden seurauksena saamelaisten elinkeinot ovat jakautuneet poronhoidon omaksumisen jälkeen itsestään erilaisiin muotoihin: puolipaimentolaisuuteen ja täyspaimentolaisuuteen. Kolttien ja Inarinsaamelaisten puolipaimentolainen talous on pohjautunut pääasiassa kalastukseen ja metsästykseen, jonka vuoksi he asuivat joko järvien ja jokien pirstomilla havupuualueilla. Tavallisesti heidän porolaumansa olivat pieniä. Niin kauan kuin peuranpyynti oli jatkunut, harvalukuisia poroja käytettiin tässä elinkeinossa houkutuseläiminä, ja lisäksi kanto- ja vetojuhtina. Peuranpyynnin loputtua poroja tarvittiin edelleen kanto- ja vetojuhtina, mutta lisäksi entiset peuranmetsästäjät alkoivat hoitaa pienimuotoisesti kesyporoja erilaisten porotuotteiden saamiseksi omiin talouksiinsa. Kalastus on etenkin Inarinjärven kalastajasaamelaisten ja kolttien kulttuurien tärkein tukipilari.

Inarinjärven alueella saamelaiset olivat lähes ainoat asukkaat vielä noin vuonna 1850, sillä suomalaisperäiset uudisasukkaat eivät olleet vielä tunkeutuneet alueelle. Inarinjärven ja muiden järvien ja jokien rannoille asettuneet pienten saamelaisväestöjen ydinryhmät elivät pitkälti muusta maailmasta eristettyä elämäänsä. Heissä näkyi kuin äärimmilleen tiivistettynä ympäristönsä ja menneisyytensä vaikutus. Maantieteellisesti ja kulttuurinsa kehityksen puolesta marginaalissa eläen he edustivat aineellisesti ja henkisesti pysähtyneisyyden tilaan jäänyttä väestötyyppiä jopa siinä määrin, että matkailijat tunsivat tulleensa keskelle esihistoriaa. Viimeistään 1800-luvun lopulta lähtien elämä alkoi kuitenkin muuttua voimakkaasti.

Uudisasukkaiden saapuessa alueelle kolttain ja Inarin saamelaisten hartaasti noudattamat esi-isien vanhakantaiset ja yleensä ulkopuolisesta maailmasta riippumattomat tavat ja tottumukset eivät voineet säilyä. Alkuperäisyhteiskunta alkoi horjua. Seurasi primitiivisen kulttuurin äkillinen muutos, joka eteni kohtalokkaalla tavalla. Tilanne kolttien osalta muuttui perusteellisesti kun Petsamo 1944 siirtyi Neuvostoliitolle ja koltat siirtyivät Suomen puolelle siirtoväkenä, ja kun Inarinjärveä ryhdyttiin säännöstelemään heti sodan jälkeen.

Neuvostoliitolle menetetyllä alueella eläneet Suonikylän koltat asutettiin valtioneuvoston vuonna 1947 tekemän päätöksen mukaan Näätämön alueelle, jota nykyään kutsutaan keskusjärvensä mukaan Sevettijärven koltta-alueeksi. Sevetti- ja Nitsijärvelle asutetuista koltista suuri osa ryhtyi nyt kalastamaan Inarinjärven itäpäässä Suolisvuonossa. Enemmistö Paatsjoen ja Petsamon koltista asutettiin Inarijärven eteläpuolelle Nellimin alueelle ja Inarijärvestä muodostui heidänkin kala-aittansa.

Vaikka poronhoito ja metsästys olivat koltille edelleenkin tärkeitä elinkeinoja heidän uusilla asuinalueillaan Suomessa, voidaan sanoa, että kalastuksen merkitys on aina ollut koltille suurempi kuin muille saamelaisyhteisöille, lukuun ottamatta Inarin ja Tenon kalastajasaamelaisia ja Norjan merisaamelaisia.

Siinä vaiheessa, jolloin koltat asutettiin siirtoväkenä Näätämön ja Nellimin-Luttojoen alueille, tunnettiin suurta huolta kolttayhteisön säilymisestä ja kolttien toimeentulomahdollisuuksien turvaamisesta. Aina 1990-luvulle asti kolttiin kohdistuneiden asutustoimenpiteiden päätavoitteena oli turvata koltille samantasoiset asumis- ja elämisolosuhteet ja toimeentulon edellytykset kuin muullekin väestölle samalla alueella. Inarinjärven kalastuksella oli heidän toimeentulossaan edelleenkin tärkeä rooli.

Vaikka sodan jälkeen monet arvovaltaiset tutkijat ennustivat koltta- ja inarinsaamelaisen kulttuurin pirstoutumista, näin kuitenkaan ei tapahtunut; taloudelliset selviytymisen edellytykset ovat sen jälkeen parantuneet kun säännöstellyn Inarinjärven kalakantoja ryhdyttiin systemaattisesti vesituomioistuimen päätösten nojalla hoitamaan.

Sen lisäksi helpotusta on valtiovallan suunnalta tarjottu muun muassa lainsäädännön keinoin. Kolttalainsäädäntö ja porotilalaki ja ovat taanneet koltille ja inarinsaamelaisille mahdollisuuden kehittää poronhoitoa ja mm. Inarinjärven kalastusta taloudellisten paineiden keskellä. Pahimmilta uhkakuvilta on toistaiseksi vältetty.

Tällä hetkellä niin inarinsaamelaiset kuin kolttaheimo ovat jälleen uusien haasteiden edessä. Suomen EU-jäsenyys uusine säädöksineen, tekninen kehitys sekä luonnonolosuhteiden muutokset muodostavat poronhoidolle ja kalastukselle entistä tiukemmat puitteet. Jälleen ovat nousemassa esiin entiset huolenaiheet: kulttuurin jatkuvuus ja taloudellinen selviytyminen, tällä kertaa globalisoituvassa maailmassa.

Inarinjärven kalakantojen hoito on ollut ennen kaikkea koko vesistöalueella tapahtuvan kalastuksen sopeuttamista kalastusedellytysten mukaiseen kestävään kalakantojen hyödyntämiseen, jossa inarinsaamelaisilla ja kolttasaamelaisilla on edelleenkin tärkeä roolinsa ja pitkälti yhteiset edut. Inarinjärven vesistöalueen kalakantojen säilyttäminen tasoiltaan ja rakenteiltaan sellaisina että ne takaavat kalastuksen edellytykset jokialueilla ja järvessä pitkällä tähtäimellä, edellyttää että vesistöalueen kaikki käyttäjät sitoutuvat tieteelliseen tutkimukseen perustuvaan vesialueen ja sen kalaston hoitoon. Inarinjärvelle, jokisuihin ja jokivarsille asetettuja rajoituksia ei ole kehitetty ihmisten kiusaksi, vaan kalaston tilanteen ja sen mukana saaliiden parantamiseksi. Hyvin suunnitellut ja mitoitetut istutukset ovat yhä tärkeitä, mutta päähuomio on kiinnitettävä luonnonvaraisen lisääntymisen turvaamiseen.

Tässä taas kalastusalueella on keskeinen rooli. Vesituomioistuimen edellyttämin tutkimuksin on voitu seurata niin saaliiden kuin myös poikastuotannon vaihteluita ja muutoksia. Toimenpiteiden vaikutukset eivät näy heti, ja tulosten odottelu vaatii malttia. Seurantatutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että tehdyt toimenpiteet ovat olleet oikeansuuntaisia.

Tarvittaessa tuloksiin on reagoitava. Samoin kalakantoihin kohdistuviin muihin uhkatekijöihin kuten sairauksiin on puututtava. Myös sellaisiin uhkiin kuten jätevesien päästöjen kasvua ja vieraiden eliölajien leviämistä on asianmukaisesti seurattava. Nämä esittämäni ajatukset eivät ole ristiriidassa perinteisen saamelaisen arvomaailman kanssa. Perinteisten oikeuksien käyttäminen ei nykyaikana voi tarkoittaa härkäpäistä vanhojen tapojen ja omien mieltymysten noudattamista. Tiede ja tutkimustulokset ovat yhtä lailla alkuperäiskansayhteisöjen kuin muunkin väestön omaisuutta, eikä niitä kannata vierastaa vaan hyödyntää. Inarin vesistöalueen kalatutkimus ja siitä saatu, myös tutkimuksin osoitettu hyöty on tästä hyvä esimerkki.

Seuraavaksi otan, ehkä hiukan yllättäen, tarkasteltavaksi kaukaisen alkuperäiskansan kalastusasiat. Atlantin toisella puolella, USA:n Wisconsinin osavaltiossa asuu Ojibwe-heimo, osin hyvinkin samanlaisissa maisemissa kuin Metsä-Lapissa. Kalastuksella on perinteisesti ollut tärkeä sija Ojibwojen taloudenpidossa.

Muiden heimojen tavoin Ojobwa-heimo oli solminut rauhansopimuksen liittovaltion hallituksen kanssa luovuttaen sille kaikki maansa, saaden vastavuoroisesti itsehallinto-ikeuden sille luvatuissa reservaateissa ja liittovaltion suojelun. Tässä sopimuksessa heimo oli kuitenkin pidättänyt itselleen oikeudet metsästykseen, kalastukseen ja määrättyyn keräilyyn myös reservaattien ulkopuolella.

Tapahtumat lähtivät liikkeellä 1970-luvun puolella, kun kaksi Ojibwe-heimoon kuuluvaa intiaania alkoi tosissaan käyttää näitä oikeuksia ryhtyen keihästämään kaloja avannosta, minkä osavaltion laki kielsi. Miehet pidätettiin ja heidät tuomittiin salakalastuksesta.

Kalastajat vetosivat heimon rauhansopimuksissa pidättämiin oikeuksiin. Heidän oma heimoyhteisönsä asettui kalastajien taakse ja vei asian oikeuteen. Oikeusistuin vahvisti, että heimolla todella on tällaiset oikeudet ja että ne ovat yhä voimassa, vaikka niitä ei olisikaan välillä käytetty. Tapaus nousi korkeampiin oikeusasteisiin, jotka pysyttivät alempien oikeuksien päätökset voimassa. Osavaltio vetosi USA:n korkeimpaan oikeuteen, joka ei ottanut tapausta tutkittavakseen. Tämä tarkoitti, että alioikeuden tuomio pysyi voimassa. Prosessin seurauksena perinteistä kalastusoikeuttaan toteuttavien Ojibwojen joukko laajeni. He ryhtyivät myös tuulastamaan ja vieläpä kutuaikana, mikä oli muilta kielletty. Kanootit oli tosin nyt korvattu alumiiniveneillä ja soihdut käsivalaisimilla.

Vuonna 1987 liittovaltion piirioikeuden tuomari päätti, että Ojibwojen kuudella itsehallinnollisella heimohallituksella oli metsästys- ja kalastusoikeudet koko entisellä alueellaan, siis myös reservaattien ulkopuolella. Osavaltiolla oli tuomion mukaan oikeus puuttua tähän luonnonvarojen käyttöön milloin se ylitti luonnon kantokyvyn. Alkuperäiskansayhteisöillä oli kuitenkin etuoikeus ryhtyä itsesäätelynä suojelutoimenpiteisiin, kunhan ne kykenivät osoittamaan, että niiden toimenpiteet olivat vähintäänkin yhtä tehokkaista kuin viranomaisten suunnittelemat.

Muuhun väestöön kuuluvat kalastajat käsittivät asian niin, että heimolle oli oikeuden päätöksellä annettu jotain uusia erikoisoikeuksia. He väittivät, että alkuperäiskansan kalastajat käyttävät muilta kiellettyjä menetelmiä ja tuhoavat kalakannat. Seurasi ikävä vastakkainasettelun vaihe, jossa uhoiltiin ja uhkailtiin. Eräässä välikohtauksessa vuonna 1988 väkijoukko painoi massallaan Ojibwa-kalastajat, heimon järjestysmiehet ja muutaman osavaltion riistanvartijan seisomaan järveen, ja paikallinen poliisi kieltäytyi puuttumasta tilanteeseen. Asetelma saatiin purettua vasta, kun 160 km päässä olevan toisen paikkakunnan poliisit ajoivat paikalle saattueessa ja pelastivat järvessä olijat.

Seuraavan vuonna, 1989, kuvernööri järjesti paikalle kolminkertaisen, mellakkavarusteisten poliisiketjun suojaamaan kalastajia. Samalla hän käski perustamaan erityisen työryhmän ratkaisemaan tilanne tavalla jossa intiaanien sopimusoikeudet toteutuisivat. Kahtena seuraavana vuotena protestit kiihtyivät, Ojibwa-kalastajia kivitettiin, ja veneissään seisovia tuulastajia yritettiin kaataa ajamalla heidän läheltään suuritehoisilla moottoriveneillä. Menetelmiin kuului myös rasistisia huutokuoroja, ritsoilla ammuttuja ammuksia, ja jopa joitakin tuliaseiden laukauksia ja putkipommeja. Alkuperäiskansaliikkeen edustajia ja tukijoita muualta USA:sta tuli paikalle osallistuen rauhanomaisuuteen pyrkiviin vastamielenosoituksiin. Ihmishenkien menetykseltä säästyttiin lähinnä hyvällä onnella.

Tilanne saatiin kuitenkin hallintaan ja asettumaan seuraavien vuosien aikana joukolla erilaisia toimenpiteitä. Oikeusistuin antoi Ojibwoja fyysisesti uhkailevalle aktivistiryhmälle uhkatuomioon, jonka rikkomisesta voitiin langettaa niin rikosoikeudellisia seuraamuksia kuin vahingonkorvauksia. Ojibwojen ja heihin kuulumattomien urheilukalastajien välille rakenneltiin yhteyksiä. Osavaltio sääti erityisen metsästäjien suojelulain ja vaati kaikkia kouluja selittämään oppilailleen, miten Ojibwojen oikeudet olivat perua siitä että nämä olivat luovuttaneet mittaamattomat maansa liittovaltion hallitukselle ja sitä kautta uudisasutukselle. Vastustajat joutuivat huonoon valoon kun media paljasti yhä tehokkaammin heidän menetelmiään ja rasistisuuttaan. Ojibwat perustivat poikashautomoita, joita varten ke keräsivät mätiä kutuaikana keihästämistään emokaloista. Osavaltion työryhmä analysoi pyyntitilastot ja päätyivät siihen, että alkuperäiskansan saama saalis sen sopimusoikeuksiin perustuvasta perinteisestä kalastuksesta oli niin pieni, ettei se uhannut kalakantoja. Eräät urheilukalastajien ryhmät ja Ojibwa-yhteisöt ryhtyivät yhdessä ajamaan vesien suojelua niiden puhtautta uhkaavia kaivoshankkeita vastaan.

Nyt muutama vuosikymmen tuosta konfliktista tilanne on tasapainottunut. Viranomaiset, joiden resursseja on tuntuvasti lisätty, ovat kehitelleet toimivat kalakantojen ja saaliiden seurantajärjestelmät. Kukin Ojibwa-yhteisö seuraa kantoja reservaattialueellaan ja säätelee jäsentensä kalastusta sen ulkopuolella. Kaikille järville on jaettu kiintiöt, jotka jaetaan alkuperäiskansan ja urheilukalastajien välillä määrätyssä suhteessa.

Järjestelmä ei ole täydellinen eikä lopullinen, eikä kumpikaan kalastajaryhmä välttämättä ole ratkaisuihin aina tyytyväinen - minkä voi nähdä myös merkkinä vähimmäistasapainon olemassaolosta. Järjestelmää kuitenkin kehitetään jatkuvasti. Lopputuloksena on ollut yhteiskuntarauhan palautuminen, väestöryhmien parempi yhteisymmärrys, Ojibwa-kalastajien, urheilukalastajien ja viranomaisten keskinäinen yhteistoiminta. Yksi tapauksen opetuksia on, että alkuperäiskansan kannattaa sekä pitää kiinni oikeuksistaan että luottaa kalatutkimukseen.

Linkki Wisconsinin kalastusta käsittelevään englanninkieliseen artikkeliin