Helmikuussa 2003 julkistettiin vuosia vireillä ollut Inarin historiaa käsittelevä kirja: "Inarin historia jääkaudesta nykypäivään." Julkaisija Inarin kunta. toimittanut Veli-Pekka Lehtola. Teoksen pääluku esittelee asutuksen syntyä ja sen vaiheita arkeologisten kaivausten pohjalta, muissa luvuissa käsitellään mm. Inarin lapinkylän asutusta vuosina 1550-1660, elämää laajan Inarin lapinkylän perintömailla (1650-1750), uudisasuttajien aikaa 1750-1876, inarilaisyhteisön muutoksen aikaa 1877-1920, Ivalon nousun aikaa (1920-1939), tuhon ja nousun vuosia (1939-1965) ja lopuksi ikään kuin yhteenvetona Inarinmaan ja inarilaisten tuhannet vuodet.

Kaikissa kirja luvuissa on mittavat lähdeluettelot, joista on paljon apua, jos lukija haluaa syventää tietojaan. Kirja kirjoittajista suurin osa on alan tutkijoita ja opettajia. Kirjoittajien näkökulmat ja artikkelien aiheet ovat varsin erilaisia. Koko kirja läpi kulkeva punainen lanka tuntuu välillä hukkuvan, mutta onneksi Christian Carpelanin, Jouko Vahtolan, Matti Enbusken, Nahkiaisojan ja Samuli Onnelan artikkelit liittävät tärkeimmät osat historiallisesta jatkumosta yhteen. Kirjoittajien näkökulmien erilaisuus johtuu useampien artikkelien kirjoittajien tieteellisestä lähestymistavasta.

Kirja sisältää arkeologisten kaivausten perusteella laaditun (Carpelan) Inarin lapinkylän aluetta koskevan kehityskertomuksen jääkauden päättymisestä aina meidän päiviimme asti. Arkeologisen aineiston perusteella on pyritty tulkitsemaan väestövirtauksia ja kontaktivyöhykkeitä. Teos antaa kohtuullisen hyvän yleiskuvan entisen Inarin lapinkylän elollisen luonnon ja ihmisen välisestä vuorovaikutuksesta. Teoksessa on yhdistetty arkeologisten kaivausten tuottamien tietojen lisäksi varsin vanhoja arkistomateriaaleja ja saatu esiin Inarin lapinkylän Inarin alueen kehityskaari erittäin vähäisen ihmismäärän ajasta, jolloin muutamilla luonnontuotteilla vaihdettiin välttämättömiä tavaroita ja väestömäärän kasvusta nykyiseen väestöön ja tämän päivän EU-suomeen.

Vaikka Inarin lapinkylä 1500-luvulta aina 1700 luvulle Ruotsin vallan alaisuudessa oli tärkeä turkisten tuottaja, pysyi turkisten viennin osuus ilmeisesti varsin vähäisenä kovan verotuksen johdosta. Peurakantojen huvettua liiallisen pyynnin seurauksena alkoi alueelle ulkomailta muuttaneiden porolappalaisten suurporonhoito vallata laitumia. 1800-luvun lopulla sai Inarin maaperässä oleva kulta aikaan kultaryntäyksen ja toinen kultaryntäys tapahtui Lemmenjoelle toisen maailmansodan jälkeen. Toisen maailmansodan jälkeen ryhdyttiin myös Inarin metsävaroja voimaperäisesti hyödyntämään. Niinpä Inarin lapinkylän rakennetta kohdanneet suuret muutokset näin pitkän aikavälin esityksessä ovat kiinnostavat. Näemme miten luontaistalouden varassa eläneestä alueesta kehittyi vähitellen puutavaran viejä ja turismin varassa elävä alue.

Kirjan muoto ja osin sisältökin antavat odottaa yhtenäistä tai ainakin yhteen nivoutuvaa esitystä. Näkemyksien yhtenäisyyttä olisi voitu mielestäni vahvistaa viittauksilla tuleviin tai edellisiin lukuihin, jolloin artikkelit olisivat tukeneet toisiaan. Nopeasti luettuna vaikutelma jää hiukan hajanaiseksi. Huolellisemmalla lukemisella erottuu kuitenkin koko kirja läpäiseviä teemoja ja kysymyksenasetteluja. Yhteistä kaikille kirjoittajille on historiallinen näkökulma. Onko sitten Inari historiassa objektiivista totuutta? Ehkä uudenlainen ymmärrys saavutetaan menneisyyden ja nykyisyyden horisonttien sulautumisen kautta.

Kaiken kaikkiaan Inarin historiakirjaa vaivaa pirstaleisuus, joka näkyy kirjoitusten aihepiireissä että niiden teoreettisissa viitekehyksissä. Vaihtelevan tasoiset artikkelit käsittelevät arkeologiaa, identiteettiä, asutusta, asutusvirtoja ja kulttuurien erilaisuutta. Yleiskuvaa hahmottavat erinomaisella tavalla erityisesti Enbusken ja Vahtolan kirjoitukset. Heidän kirjoitustensa jälkeen olisin odottanut, että olisi kerrottu, että Inarin lapinkylä laajuudestaan huolimatta ei ole koskaan ollut mitenkään tiheästi asuttu seutu. Vasta 1800-luvun kuluessa alkaa muodostua pari suurempaa kylää. Mutta kuta kauemmaksi näistä mentiin, sitä harvemmassa olivat lappalaisten asumukset.

Itse vanhoja asiakirjoja tutkineena totean, että harvat inarinlappalaisista omistivat poroja. Villipeuroja pyydystämällä saivat he kuitenkin tarpeeksi nahkoja voidakseen talvisin pukeutua lämpimiin turkkeihin. Todennäköisesti villipeurakantojen ollessa runsaita, Inarin lappalaiset asuivat peurannahkoissa vuoratuissa kodissa, jotka varmaankin olivat paljon lämpimämmät kuin tuohesta tehdyt. Kun Norjan lappalaisten porolaumat alkoivat 1700-luvun jälkimmäisestä puoliskosta alkaen liikkua Inarin lapinkylän alueella, nähtiin kotien lähettyvillä suuria porolaumoja. 1750-luvun jälkeen Inarin alueelle alkoi levitä ns. suurporonhoito. Suurten porolaumojen takia Inarin lapinkylän alueelle tunkeutuneiden porolappalaisten oli pakko pitkän talvikauden aikana muutella paikasta toiseen etsiäkseen jäkälää laumoillensa. Kylän alue oli laaja ja ravintoa riitti hyvin kaikille heidän poroilleen, vaikka heillä saattoikin olla satoja, jopatuhansia eläimiä käsittäviä laumoja.

Inarin lapinkylän alueelle asettuneilla Norjan porolappalaisilla ei ollut aluksi taloja, vaan he vaelsivat poroineen paikasta toiseen, pystyttäen kotansa sinne missä oli jäkälää ja polttopuita riittävästi. Poronlihalla ja nahoilla he kävivät vaihtokauppaa suomalaisten, norjalaisten sekä Inarin lappalaisten kanssa. Samoilla alueilla missä Norjan lappalaiset laidunsivat talvella porojaan pyysivät Inarin lappalaiset villipeuroja niin kauan kuin niitä oli, oravia, kärppiä, näätiä, saukkoja, joiden nahoilla he kävivät vaihtokauppaa.

Muuttolappalaiset sen sijaan pakenivat poroineen sääskiä ja räkkää kesäksi Jäämeren rannikolle, missä oli viileää. Heidän harjoittamansa poronhoito erosi monessa suhteessa Inarin lappalaisten suhteen kenties siinä, että muuttolappalaiset aina itse paimensivat käyttäen apunaan koiria. Jota vastoin inarilaiset pitivät poronsa kiinni hihnoissa. Inarilaiset käyttivät poroja talvisaikana pääasiassa vetojuhtina. Kun ne päästettiin kesäksi laitumelle ei ollut pelkoa, että ne olisivat hajaantuneet pitkälle ja sekoittuneet norjalaisten poroihin. Keväällä ja kesällä inarilaiset pitivät vaatimensa sidottuina, voidakseen niitä lypsää.

Tietyn kalalajin tai eläinlajin kausittainen saatavuus on keskeisesti vaikuttanut Inarin lappalaisen asutussysteemin muotoutumiseen. Varsin alkeellista maataloutta harjoittaneilla Inarin lappalaisilla oli edullista vaihtaa asuinpaikkaa säännöllisin välein tarjolla olevien riista ja kalavarojen ja polttopuusaannin vuoksi, vaikka kausittaista liikkumista ei enää tapahtunutkaan samalla tavoin kuin aikaisemmin. Inarin lappalaisten asuinpaikkakeskittymät ovat Inarissa sijainneet monipuolisten luontaisten resurssien kohdalla, eli jokien suistoissa. Varhaisimmat asuinpaikat ovat sijainneet lähellä vesistöjä ja niiden ympäristöt ovat olleet sopivia ympäristöjä porojen ja karjan laidunnukseen sekä rehunkeruuseen ja niiden omistusoikeus pyrittiin jo varhain varmistamaan.

Sitä mukaa kun tiloja perustettiin, yleistyi maatilatalous väestömäärä alkoi kasvaa. Ankarien luonnonolojen vuoksi monet inarilaisista pitivät maatilatalouteen perustuvaa asutussysteemiä tavoittelemisen arvoisena, koska sen ohella voitiin edelleen metsästää, kalastaa ja hoitaa poroja. Vaikka elämäntapa vähitellen muuttuikin, hyödynnettiin kaikesta huolimatta edelleen tilan ulkopuolelle jääneitä "perintömaita" vanhan tavan mukaisesti, vanhaa maantapaa noudattaen.

Kirjassa esitellään myös entisaikojen lappalaisten jättämiä kulttuurimuistomerkkejä. Jäin pohtimaan mitä ne merkitsevät nykypäivän inarilaisille. Nykyisin on varsin suosittua puhua saamelaisalueen muinaisjäännösten yhteisestä kulttuuriperinnöstä. Tähän liittyykin kysymys siitä kenen muinaisjäännöksistä on kysymys; onko kysymys Inarin vanhojen lapinsukujen kulttuurijäännöksistä vai jonkun muun myöhemmin alueelle tulleen väestön? Tähän asiaan ei Inarin historia kirja anna vastausta.

Mielestäni menneisyyttä ja siihen liittyviä ilmiöitä ei kuitenkaan kannattaisi yrittää manipuloida erilaisten painotusten ja näkökulmien valinnan avulla puoleen eikä toiseen. Inarin lapinkylän kulttuuriperintö on kuitenkin monimutkainen asia, jonka ytimessä ovat tietoteoriaan, politiikkaan, ja identiteettiin liittyvät kysymykset. Inarin alueen entisaikojen elämästä kertovat kulttuurimuistomerkit eivät vielä sinänsä ole vielä kenenkään kulttuuriperintöä, vaan ne muuttuvat kulttuuriperinnöksi vasta tieteellisessä ja laajemmassa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Esimerkiksi tilan perustaneiden, mutta kielensä menettäneiden saamelaisten yhteys vanhaan Inarin lapinkylän kulttuuriperintöön voidaan osoittaa geenitutkimuksilla. Sen sijaan taas Norjasta ja Ruotsista Inariin muuttaneiden porosaamelaisten yhteys Inarin vanhoihin muinaisjäännöksiin voidaan osoittaa mitä suurimmassa määrin kiistanalaisiksi.

Kaiken kaikkiaan kirjassa ei oteta kantaa kuumana vellovaan keskusteluun siitä kuka on Inarin lapinkylän osakas tai miten se määritellään. Olisi luullut, ettei tämä asian ilmaiseminen olisi ollut mitenkään ylivoimaista, varsinkin kun tiedetään, mitkä suvut ovat aikoinaan omistusoikeuteen rinnasteltavalla oikeudella käyttäneet Inarin lapinkylän alueella olevia luonnonvaroja. Joutuukin kysymään onko tämä vaikeuttanut kriittisen historian harjoittamista. Onko haluttu välttää kaikkea sellaista, joka liittyy ideologisiin painotuksiin. Onko tehty objektiivista tiedettä ja kaikesta vähänkin poliittiseen viittavasta on tietoisesti vaiettu?

Inarin lapinkylän vaiheet ovat Suomen kuntien joukossa varsin poikkeukselliset, jopa enemmän kuin Jyväskylän maalaiskunnan tai vaikkapa jonkin Lapin läänin eteläisimmän kunnan. Inarilla on ei ole kaikissa suhteissa monta kaltaistaan Suomen äärialueilla ja pohjoisetkin ilmiöt näyttäytyvät siellä poikkeuksellisina. Hyvin säilyneiden vanhojen asuinpaikkojen perusteella esihistoria on melko hyvin tunnettu kuten nimi "Inarin historia jääkaudesta nykypäivään" osoittaa. Inarin asutus on kuitenkin valtaosaltaan muodostunut runsaan 130- vuoden aikana. Mikäli laskettaisiin yhteen kaikkia Inarin kunnassa syntyneet, tuloksena olisi kaiketi, että suurin osa heistä on syntynyt viimeksi kuluneen sadan vuoden aikana. Tämä tosiasia on otettu huomioon siten, että on keskitytty kohtuullisessa määrin lähimenneisyyteen, asetettu siihen liittyviä kysymyksenasetteluja ja käytetty toisenlaisia lähteitä kuin tyypillisissä kuntahistorioissa.

Kun tarkastelee miten Inarin kunnassa viimeksi 150 kuluneen vuoden aikana huomataan miten alkeellisissa olosuhteissa eläneen väestön olot ovat kehittyneet nykyinen vesijohto, viemäri, sisä WC, jääkaappi, televisio, pesukoneaikaan ja terveydenhoitokin on niin korkealla tasolla, että on harvinaista alaikäisten kuolintapaukset. Voidaankin kysyä varsin aiheellisesti mikä Inarilaisessa elämänmuodossa on enää heimoastetta ja mikä ei?

Näiden mullistavien lähimenneisyyden vaiheiden kuvaaminen on vaatinut Inarin historian kirjoittajilta poikkeamista tavanomaisista kuntien historioista. Tilojen perustaminen on maarekisterin mukaan esitetty numero numerolta liitteessä. Sen sijaan lukijan kannalta on kiinnostavampaa, että kala- ja riistanautintaa koskevia kiistoja on varsinkin Enbusken tekstiosiossa elävöitetty yksittäisin esimerkein. Myös prof. Vahtolan esiin nostamista verolappalaissukujen vaiheita olisi ollut kiinnostavaa seurata samalla tavalla kuten Anja Akujärven tehnyt Morottaja suvun osalta. Tällöin tulisimme näkemään miten ennen maanviljelyksen muodostumista lappalaiset muodostivat metsästäjä keräilijäyhteisön, sitten rinnalle muodostui muuttolappalaisista paimentolaisyhteisö ja lopulta lappalaiset alkavat perustaa tiloja oikeuksiensa turvaksi. Jatkokysymys kuuluisikin: onko Inarista todettavissa samanlaisia muuttoliikkeitä kuin Tornion Lapissa. Tornion Lapista on tietoa, että 1600-luvun puolenvälin jälkeen siellä tapahtui räjähdysmäinen väestön lisäys lähinnä muuttajien toimesta ja Inarin osalta auki jää edelleen kysymys tapahtuiko Inarissa tällaisia vastaavia muuttoliikkeitä milloin ja kenenkä toimesta?

Kirja on siis yhtä aikaa artikkelikokoelma. Kirja sisältää joitakin hienoja ja oivaltavia sekä joitakin vähemmän mieleenjääviä artikkeleita, kuten artikkelikokoelmat yleensäkin. Esimerkiksi Carpelanin, Jouko Vahtolan, Matti Enbusken ja Tarja Nahkiaisojan analyysit ja tulkinnat ovat kiinnostavaa luettavaa ja ne kertovat olennaisia asioita Inarin lapinkylän historian kehitysvaiheista eri ajoilta. Kirja muoto ja osin sisältökin antavat odottaa yksityiskohtaista ja luotettavaa kuvaa asutusvirroista, niiden lähtöalueista ja keskinäisistä suhteista. Jäin kaipaamaan niin relatiivista kuin absoluuttistakin kronologiaa asutuksen muodostumisesta ja asutusvirroista. Näkemyksien yhtenäisyyttä olisi voitu mielestäni vahvistaa viittauksilla tuleviin tai edellisiin lukuihin, jolloin artikkelit olisivat tukeneet toisiaan. Kirjan loppupuolella on Samuli Onnelan tekemä yhteenveto.

Nopeasti luettuna vaikutelma jää hiukan hajanaiseksi. Huolellisemmalla lukemisella erottuu kuitenkin koko kirja läpäiseviä teemoja ja kysymyksenasetteluja. Yhteistä kaikille kirjoittajille on kuitenkin historiallinen näkökulma.

Historian kirjoittaminen on aina vaativaa ja edellyttää monipuolista osaamista. Jokainen kirjaan artikkelin kirjoittanut on joutunut valitsemaan yksityiskohtaisen ja yleisluontoisen tekstin välillä. Kirjassa vyörytetään lukijan eteen hengästyttävä määrä yksityiskohtia, joista ainakin osa olisi voitu mielestäni esitellä saman tapaan omina tietoiskuina kuin Vahtolan toimittamassa Petsamo kirjassa. Poikkeuksena Inarin historia kirjaan voisin todeta, että Petsamo kirjasta melkein jokainen joka on ollut tavalla tai toisella Petsamon alueen kanssa tekemisissä voi löytää siitä juurensa. Inari kirjasta en ainakaan minä valitettavasti löytänyt omia juuriani.

Mitä Inarin historiasta kiinnostunut sitten saa irti kirjasta? Ainakin sen, että Inaria voi lähestyä lukuisista historiallisista näkökulmista. Aihepiirin laajuuden vuoksi monia tärkeitäkin aloja sivutaan suhteellisen vähäisin maininnoin. Kirjan perustiedot historiaan liittyvästä aihepiiristä sopivat yhteiskunnallisen kehityksen myötä monin tavoin muuttuneisiin käytännön tarpeisiin. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja helppolukuinen. Tekstiä selventävät havainnollisesti kuvat ja piirrokset. Vaikka teos on kirjoitettu historian harrastajien ja tutkijoiden käyttöön, sopii se erinomaisesti tietolähteeksi muuten vain alasta kiinnostuneille.

Takaisin