Hiljenevä Saamenmaa

Saamelaisten määrä on yhtä jalkaa alueen muun väestön kanssa vähentynyt. Inarin seutua palvelee Inarin ja Ivalon supermarketit ja K-kaupat. Talot ja tontit huokuvat täällä sitä hyvinvointia, jonka Suomen valtion tukipolitiikka on tehnyt mahdolliseksi. Hyvinvointiin tuntuvat myös kuuluvan omakotitalojen pihoissa näkyvät henkilöautot, maasturit, moottorikelkat, mönkijät ja katoilla näkyvät aurinkopaneelit.

Saamelaisten kotiseutualue käsittää 10% Suomen pinta-alasta. Sitä voidaan pitää Suomen syrjäisimpänä alueena, jossa asuu 3000 saamelaista ja 13000 vuomalaista. Suurin osa Suomen saamelaisista asuu muualla Lapissa ja muualla Suomessa. Arviolta 2-4 % Suomen saamelaisista saa elantonsa poronhoidosta. Valtaosa alueen asukkaista työskentelee asutus taajamissa, lähialueilla tai suuremmissa kylissä Inarissa ja Ivalossa sijaitsevissa yrityksissä puolen tunnin ajomatkan päässä.

Kaikista tukitoiminnoista huolimatta syrjäseutu tyhjenee hiljakseltaan mutta varmasti. Samaan aikaan merkittävä osa ihmisistä suuntaa haja-asutusalueilta paitsi kaupunkeihin ja jopa ulkomaille asti. Hankkimieni tietojen pohjalta Suomen 10 000 saamelaisesta yli 7 000 saamelaista työskentelee ja opiskelee alueen ulkopuolella. Suurin osa saamelaisista elää Uudellamaalla. Melkein kaikki lähtevät koulun jälkeen muualle opiskelemaan tai töihin. Kaikki eivät palaa enää pysyvästi kotiseuduilleen.

Jos saamelaisten kotiseutualueella haluaa hankkia varallisuutta on lähdettävä sitä hankkimaan muualta. Omista maista saatavat tuotot jäävät määrällisesti ja laadullisesti jälkeen läntisistä tuontitavaroista. Perinteisiä arvoja haastava taloudellinen toiminta on verrattain uusi asia saamelaisalueella. Nykypäivän saamelaiset ovat ylpeitä siitä, että heillä on varaa ulkomaan matkoihin tai uusimpiin urheiluvaatteisiin. Monet saamelaiset ajattelevat: Suomi ja muu Eurooppa on saanut nauttia tästä elintasosta jo paljon ennen meitä, miksi me emme saisi nyt vuorollamme kuluttaa. Tällainen ajattelu kuvastaa kaikkia saamelaisia yhdistävää alemmuuskompleksia muulle Suomelle ja läntiseen Eurooppaan nähden.

Saamelaisten asiaa on viime vuosina käsitelty toimikunnissa ja työryhmissä, pääsemättä kuitenkaan yleisesti hyväksyttyyn lopputulokseen. Tämä johtuu enimmäkseen siitä, että ehdotukset eivät ole perustuneet asiantuntijoiden laatimaan tilanne ja olosuhdekartoitukseen, vaan epätodelliseen käsitykseen saamelaisten tilanteesta.

Saamelaisalueella väkilukua kuvaava käyrä on laskenut tasaista alamäkeä vuodesta toiseen, koko saamelaiskäräjien olemassaolon ajan. Samaan aikaan myös kuntien henkilöstön määrä on vähentynyt: kouluja on reippaasti lopetettu. Saamelaisten kotiseutualue on kuin laihdutuskuurin jäljiltä isoksi käynyt juhlapuku. Toimintaa supistetaan koko ajan kun väestö vähenee. Oppilasmäärien hupenemisen takia kuntien viimeiset kyläkoulut on viimeisten vuosien aikana suljettu ja pistetty myyntiin. Samaan aikaan kouluissa oppilasmäärät vähenevät ja samalla väki vähenee ja verotulot hiipuvat.

Tällä kehityskululla väki kaikkoaa saamelaisalueelta, mutta niin se tapahtuu muualtakin Suomen syrjäseuduilla. Saamelaisalueen tyhjentyminen on edennyt aalloittain. Se alkamista edelsi pitkä ajanjakso, jolloin nimenomaisesti saamelaisväestö kasvoi saamelaisalueen taajamissa ja kyläyhteisöissä. Suurin osa saamelaisista työskenteli sodan jälkeen poro, maa- ja metsätaloudessa. Yhteiskunnan rakennemuutoksen edetessä perustuotannon osuus ja väkiluku alkoivat kuitenkin tasaista vauhtia laskea. Jatkosodan jälkeen saamelaisalue sai vielä uusia asukkaita Petsamon ja Karjalan evakoista sekä rintamamiehistä, joille osoitettiin viljelysmaata tai niin sanottuja kylmiä tiloja, joille uudet asukkaat rakensivat itse omat asuntonsa ja raivasivat peltonsa. Inarin alueelle sijoitettiin Petsamon ja Suonikylän koltat.

Samaan aikaan maa- ja metsätalouden tuottavuus nousi koneellistamisen seurauksena ja työvoiman tarve väheni jyrkästi. Pellolla traktori korvasi hevosen, kun taas metsätöissä moottorisaha korvasi pokasahan.

Saamelaisalueella töiden väheneminen johti muuttoliikkeeseen kuntien isompiin taajamiin ja jopa kaupunkeihin Ruotsia ja Norjaa myöten. Maataloudessa tuotannon tehostumisen lopputuloksena oli 1960-luvulle tultaessa elintarvikkeiden ylituotanto, jota yritettiin hillitä maatalouspoliitkan rajulla korjausliikkeellä. Siinä missä aiemmmin oli kannustettu uusien peltojen raivaamiseen syrjäseutujen asumattomiin korpiin ryhdyttiin nyt palkitsemaan viljeleminsen lopettamista, peltojen paketoinnista ja kesannolle jättämistä.

Lapissakin suuri osa peltohehtaareista poistettiin viljelijöiden ja valtion välisellä pellonvaraussopimuksella 1970-luvun alussa. Samaan aikaa sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat tulivat aikuisikään ja alkoivat muuttaa joukottain pois kotitiloiltaan alueen suurempiin taajamiin töihin ja opiskelemaan. Kovalla työllä raivatut tilat alkoivat tyhjetä kaikkialla Lapissa ja Suomessa. Perustuotantoon kuuluvat poro, maa ja metsätalous työllistävät enää arvioni mukaan noin 5-7% alueen työvoimasta.

Yhteiskunnan rakennemuutoksen seurauksena kasvukeskukset ovat laajentuneet reuna-alueiden kustannuksella. Tällaisilla taantuvilla alueilla ollaan luonnonvarojen käytössä ajauduttu varsin yksinkertaiseen tuotantoon. Samalla väki vähenee ja kiinteistöjen arvot laskee.

1960-luvulla alkanut nopea muuttoliike maaseudulta kuntiin ja kaupunkeihin ja Ruotsiin herätti silloiset poliittiset päättäjät miten maaseudun tyhjenemistä voitaisiin jarruttaa. Hallitus kehitti keinoiksi kehitysaluelait, jotka tulivat voimaan 1966. Lakien tarkoitus oli vauhdittaa taloudellisesti vähemmän kehittyneiden seutujen teollistamista tarjoamalla veroetuja yrityksille, jotka investoivat niin sanotuille kehitysalueille. Itä ja Pohjois-Suomi määriteltiin ensimmäisen vyöhykkeen kehitysalueiksi, joille tukea ohjattiin enemmän.