Erämaalaki ja saamelaiset

Luonnonvarojen tehostuneen käytön vuoksi luonnontilaiset laajat alueet ovat vähentyneet kaikkialla maailmassa. Luonnon monimuotoisuuden vähetessä ja eliölajien sukupuuton uhan kasvaessa on suojelualueiden perustamisen tarve myös kasvanut. Se on johtanut ristiriitaan etenkin metsätalouden kanssa. Tämän ristiriidan ratkaisemiseksi eräissä korkeissa elintason maissa, joissa erämaita on vielä jäljellä, niitä on pyritty säilyttämään luonnonsuojelualueiden täydentäjinä. Näin on tehty esimerkiksi USA:ssa, Kanadassa, Ruotsissa ja Australiassa. Erämaaksi näissä maissa on katsottu alue, joka sijaitsee yli kahdeksan kilometrin etäisyydellä autoteistä ja täyttää tietyn, kullekin maalle ja kulttuurille soveliaan kokovaatimuksen. Erämaa-alueiden säilyttämisen tavoitteena on ollut alueiden erämaamaisuuden turvaaminen rajoittamalla teiden rakentamista ja luonnon raskasta teollista hyväksikäyttöä sekä varata ne luontaiselinkeinojen ja virkistyksen käyttöön.

Suomessa erämaa-alueiden suojelu on toteutunut ensinnäkin suurten kansallispuistojen perustamisella Lappiin. Kansallispuistojen lisäksi kahdentoista suuren erämaisen alueen suojelua koskee vuonna 1989 säädetty erämaalaki. Sen säätämiseen johtaneita tekijöitä voitaneen löytää jo 1950- ja 1960-luvuilta, jolloin metsäviranomaiset alkoivat tulkita suojametsälakia uudella tavalla. Tällöin laajoja osia suojametsistä siirrettiin taloudellisen käyttöön, vaikka ilmastollisten olojen muuttumisesta suotuisammiksi ei ollutkaan varmaa tietoa. Ensimmäisen kerran varsinaisesta erämaalaista alettiin puhua, kun vuonna 1972 Sisäministeriön asettama virkistysaluekomitea esitti erityisen erämaalain säätämistä. Tämä esitys ei kuitenkaan johtanut tuolloin mihinkään.

1980-luvulle tultaessa keskustelu suojelun tarpeellisuudesta nousi jälleen esille, kun Koilliskairan laajat erämaat olivat tulossa hakkuiden kohteeksi. Alueelle perustettiinkin sitten Suomen luonnonsuojeluliiton aloitteen pohjalta 1980-luvun alussa Urho Kekkosen kansallispuisto. Lakia UKK-puistosta valmisteltaessa luvattiin korvata mm. Inarin kunnalle menetetyt työpaikat metsätaloudessa ja vajaaksi jääneet hakkuusuunnitelmat sallimalla Inarijärven itäpuolella sijaitsevan Kessin alueen hakkuut. Samalla sallittiin alueelle vievän tien ja Paatsjoen sillan rakentaminen.

Erämaaliikkeen toiminnan tuloksena valtioneuvosto asetti 1987 komitean selvittämään Lapin erämaiden laajuus, sijainti ja merkitys eri käyttömuotojen kannalta sekä tehdä ehdotukset tarvittaviksi lainsäädäntötoimenpiteiksi.

Komitean joutui työssään ottamaan huomioon monia erilaisia intressejä, eikä tehty kompromissi tyydyttänyt kaikkia osapuolia. Mietintöön liittyi eriävä mielipide, jossa katsottiin ensinnäkin erämaa-alueiden ulkopuolelle jääneen useita tärkeitä alueita, mm. kiistelty Kessin erämaa, ja toisaalta osilla alueista sallittavat luonnonmukaiset metsähoidolliset toimenpiteet katsottiin vahingollisiksi. Eräänä ongelmana koettiin se, ettei ole vielä täyttä selvyyttä siitä, kuuluvatko alueet valtiolle vai entisten lapinkylien oikeuden omistajille. Perustuslakivaliokunta otti lausunnossaan tähän kannan, jonka mukaan erämaalaki ei ratkaise omistusoikeuskysymystä suuntaan eikä toiseen.

Käsite "erämaa" on suomenkielessä jossain määrin ongelmallinen, koska sillä on kaksi päämerkitystä. Toisaalta erämaa-sana kuvaa maata, joka luontonsa puolesta on pääpiirteiltään neitseellisessä tilassa. Toisaalta erämaa-sana liittyy tällaisten alueiden vanhaan hyödyntämis-, hallinto- ja omistuskulttuuriin. Tällöin sanan etuosa "erä" ei tarkoita että maa olisi vailla omistusta, vaan että maa oli jaettu maantieteellisesti määriteltyihin osa-alueisiin, paloihin, joiden käyttöoikeuksia hallittiin osuusjärjestelmän puitteissa. Kullakin tällaisella erämaalla oli yksi tai useampi omistaja, esimerkiksi määrätyn kylän talolliset. Osuudet eli erät olivat myytävissä, perittävissä ja lahjoitettavissa.

Eteläsuomalaisten pitäjäinmiesten, pirkkalaisten, piispojen ja vastaavien eräomistukset ovat jääneet kauas historiaan, ja ellei puhuta noista vanhoista ajoista, sana erämaa tarkoittaa pääosin luonnontilassa olevaa laajempaa maata. Alueen erämaaluonnetta ei poista, että sitä on viime aikoihin asti hyödynnetty vaikkapa luonnonniittyjä niittämällä. Viime aikoina saamelaistaholta on kiinnitetty huomio siihen, että saamelaisten kannalta erämaa-nimitys on huono, koska erämaalain tarkoittamat alueet eivät suinkaan ole erämaita siinä mielessä että ne olisivat käyttämättömiä tai ihmisistä tyhjiä; saamelaisalueella jokainen alue on aina yhden tai useamman saamelaisen jonkinlaisessa käytössä. Tästä johdetaan edelleen omistusvaatimuksia kyseisiin alueisiin Norjan lainsäädännönmallin mukaan - siellähän kyllin pitkä häiriötön käyttö kylän ulkopuoliseen maahan tuottaa pysyvän, rekisteröitävissä olevan oikeuden juuri kyseisen alueen juuri tuollaiseen käyttämiseen jatkossakin.

Jos sallitaan pieni kevennys: tarkkuus sananvalinnoissa on paikallaan, ettei käy kuin suomalaiselle savujuuston valmistajalle, joka laittoi tuotteensa nimeksi "Eräjuusto". Ei siinä vielä mitään, erinomainen nimi eväsjuustolle. Mutta sitten tuottaja halusi laittaa pakkaukseen myös ruotsinkielisen version nimestä. Ei kun suomi-ruotsi sanakirja käteen. Siellä suomenkielen "erämaan" ensimmäinen tarjottu käännös oli "öken", ja niin Eräjuustosta tehtiin "Ökenost". Omatekoisessa käännöksessä oli kuitenkin pieni ongelma. "Öken" kun tarkoittaa sellaista kuivaa, karua hiekka- tai kivierämaata jossa juuri mikään ei kasvaa, missä aurinko paahtaa ja vaikkapa beduiinit vaeltavat kamelikaravaanina keitaalta toiselle, kangastuksiin lankeamatta. Ei siis aivan Koillismaalle tyypillisintä luontoa. Oikein näki silmiensä edessä, miten hiekkaerämaan vaeltajat ovat kokoontuneet kitkerää savua suitsevan kamelilantatulen äärelle savustamaan kuivaa kamelinmaitojuustoa.

Vaikka juustopakkauksessa kyllä oli kuvattuna suomalainen korpikuusi, ruotsinkielinen ostaja saattoi juustoa syödessään kuvitella Saharan tai Gobin hienon hiekan narskuvan hampaissa, toki vain mielikuvituksessa. Oikeampi käännös Eräjuustolle olisi ollut vaikkapa Vildmarksost. Mitä opimme tästä: On tärkeää, että kaikki asianosaiset ja kieliryhmät voivat hyväksyä nimikkeen, ja että sen merkitykset, sivumerkitykset ja herättämät mielleyhtymät pohditaan tarkoin. Mutta takaisin erämaa-termiin ja erämaalakiin!

Suomenkielen osalta nimikeongelma on ehkä olemassa, mutta pääosin se on semanttinen, kielellinen. Jos joku keksii kehittää "erämaa" -sanalle paremman vaihtoehdon, toki sellainen olisi tervetullut. Paljon tärkeämpää kuin hiustenhalkominen sanojen tasolla on kuitenkin itse asiasisältö ja todellisuus lakitekstin ulkopuolella, itse suojeltavan maan tasolla. Erämaalain tavoite on pahasti vesittynyt, jos metsät parturoidaan suruttomasti, tai kun saamelaisten turvaksi perustetuista alueista porot ovat kuluttaneet luonnon laitumet loppuun.