Olin hiljattain seuraamassa Irja Seurujärvi-Karin väitöstilaisuutta Helsingin yliopistossa. Se sai minut pohtimaan saamen kieltä ja sen käytön muuttumista enemmänkin. Saamelaisten asian esiin tulemisessa toisen maailmansodan jälkeisenä aikana tiedotusvälineillä on ollut keskeinen rooli. Silti vähemmälle huomiolle on jäänyt keskustelu siitä, mitä edellytyksiä identiteetin toteuttamiseksi nykypäivän muuttuneissa olosuhteissa tosiasiassa on.

Identiteetistä ja kielestä

Mielestäni saamelaisten/lappalainen kansallinen identiteetti syntyy vasta silloin, kun jokaisella on tasavertaiset mahdollisuudet esittää mielipiteensä ja tulla kuulluksi. Väitän, ettei tämä kuuleminen tänään toimi tämän periaatteen pohjalta. Kysymys on siitä, miten identiteetti syntyy ja mikä siihen ja sen vaikuttavuuteen vaikuttaa.

Identiteettiä ei kukaan voi käskyttää; sitä on perin vaikea rauhanomaisesti ottaa keltään eikä sitä valtiovalta voi poliittisesti tai lailla säätää tai säätää pois otettavaksi. Se on toisaalta subjektiivinen kokemus ja tunne, suorastaan oman ajattelun ja persoonallisuuden rakennusperusta, mutta se on toisaalta myös yhteiskunnallinen asia sikäli, että ilman sosiaalista ja molemminpuolista vuorovaikutusta sille ei ole sijaa.

Se on sitten kiinnostava kysymys, mikä rooli tai välineellinen tai muu arvo identiteetin synnyssä ja säilymisessä on kielellä. Jokainen ihminen tarvitsee hahmottaakseen itsensä, persoonansa ja ympäristönsä kieltä. Kielen täytyy kehittyä ihmisen ja ihmisen ja ympäristön vuorovaikutuksessa. Toisaalta kieli on silta ihmisen tai ihmisryhmän historiaan.

Jos jonkun kieltä ei tunnusteta yhteiskunnassa, ei tämän identiteettikään voi kehittyä. Identiteetti on niin ikään silta jokaisen omaan suku- ja muuhun historiaan. Kukaan ei voi sitä kieltää toiselta. jos se hyväksytään tai valtio suorastaan tukee sellaista, on kyse henkisestä sorrosta ja väkivallasta toisinaan hienostuneella tavalla ja alkuperäisyyttä vääristäen.

On anteeksi antamatonta, jos valtio ja poliittinen eliitti sivuuttaa jonkun ryhmän oman historian, siten tämän kansanryhmän identiteetin puhumattakaan siitä, että sen taustalla on ollut ryhmän kielen yhdenmukaistaminen. Tämä on tarpeen muistaa, kun pohdimme saamelaisten ja lappalaisten keskinäistä suhdetta ja historiaa ja näiden vaikutusta nykyisyyteen.

Identiteetin silta ajankohtaiseen keskusteluun

Niinpä saamelaisen/lappalaisen identiteetti edellyttäisikin jonkinasteista demokratiaa, avointa keskustelua. Jotkut tutkijat väittävät, että inhimillisessä elämässä identiteetti ehdottomana ja pysyvänä, ankkuroituna johonkin samaan, on mahdottomuus. Diktaattorit uskovat edustavansa kansan hyvää ja voivansa kertoa, mitä kansan on tahdottava.

Ilman keskustelua ja valtaväestön kummankin väestöryhmän historian ja identiteetin hyväksymistä ei ole kummankaan alkuperäisyyttä. Enemmistön hyväksyntä luo legitimiteetin identiteetille, mutta se ei ole sen edellytys mutta ehkä on sen elävyyden ja toimivuuden edellytyksiä nyky-yhteiskunnassa.

Jos kumpikin kansanryhmä kieltää toisen identiteetin, se jää repaleisen rikkinäiseksi kummankin osalta. Se on edellytys yhteiselolle ja ymmärrykselle. Sen vastustaminen ei ratkaise mitään, mutta synnyttää uutta eripuraa ja hajaannusta.

On vaara, että ihmisten maailmassa särötön yksimielisyys ja ehjä lappalaisen/saamelaisen identiteetti jäävät pelkiksi haaveiksi. Tämän päivän arvojen ristiaallokossa saamelaiselle/lappalaiselle identiteetti onkin siten jatkuvaa etsintää ja kamppailua löytää elämälle kestävä perusta. Se on perustana samalla kun sen kautta on asemoitava oma asema yhä uudelleen.

Uskonkin, että lappalaisen kansan historiassa vuorovaikutukseen perustuva avoin, julkinen keskustelu, jossa identiteetti muotoutuu, on samalla kansalaiseksi kasvamista. Sitä kautta se on osa identifioitumista. Sen kieltäminen ei ole kansanvallassa valtion tehtävä, vaan valtion tehtävä on hyväksyä se jokaisen identiteettinsä osoittaneen ryhmän osalta.

Saamelaisen/lappalaisen kansallisen identiteetin tae ja edellytys on demokratia. Silloin kun demokratia toteutuu, se sallii kaikkien lappalaisten ja saamelaisten tuoda kuuluviin tahtonsa ja mielipiteensä. Näin demokratia edistää samalla itsenäisen ja vastuullisen saamelaisen/lappalaisen kansalaisen syntyä. Vain demokratian myllyn kautta syntyy kestävä ratkaisu kiistoihin.

Olen sitä mieltä, että on osallistuttava moni tavoin saamelaista/lappalaista kulttuuria koskevaan keskusteluun, koska siten voidaan edistää parhaiten kansallisen identiteetin, kansalaisuuden ja lappalaisen/saamelaisen kansan asiaa. Pääpaino kansallista identiteettiä etsittäessä on oltava historiaa, kieltä ja kulttuuria koskevilla seikoilla.

Tämän kulttuurisen keskustelun tehtävä ei ole vastustaa toista. Sen tehtävä ei ole kieltää toisen identiteettiä. Sen tehtävä on antaa samaistumiselle sijaa, rohkaista siihen. Vasta näiden identiteettien vuorovaikutuksesta voi syntyä kestäviä ratkaisuja.

On ja voi olla suorastaan diktatorista, joka tapauksessa ehdottomasti rasistista kiistää kenenkään identiteettiä, jos se elää, siihen samaistutaan, sen mukaisia perinteitä noudatetaan ja sen pohjalta ihmiset toimivat. Näitä asioita ei voi ratkaista valtiovalta eikä mikään kansainvälinen järjestö tai yhteistyöelin. On olemassa asioita, jotka todetaan, mutta joita ei voida kiistää missään julkisessa toimielimessä. Juuri kansanryhmän identiteetti on sellainen. Mikään kansainvälinen sopimus ei salli eikä kehota tai velvoita sellaiseen. Se olisikin inhimillisyyden ja ihmisyyden riistoa. Toinen asia on sitten, mikä oikeusvaikutus ja kulttuurinen vaikutus identiteetillä on kussakin yhteiskunnassa.

Kieli identifioituvan samaistumisen edellytyksenä

Jokaiselle kieli on identiteetin osa ja edellytys. Sen kautta kaikki tapahtuu. Mutta onko kieli enemmän vai vähemmän kuin identiteetti? Entäpä jos kieli on jo kadonnut tai kadotettu.

Kielten historiasta tiedetään, että kielet elävät ja niitä on syntynyt ja kuollut kautta aikojen. Se ei ole vienyt ihmisten identiteettiä tai kuolettanut sitä sellaisenaan. Uusi kieli tai murre on voinut antaa tien identifioitumiseen samalla tavalla. Tiedetään, että kieltä on vaihdettu etenkin kauppakumppanin mukaan.

Suomen kieli on noin 1500 vuotta vanhaa. Usein se on ollut maantieteellisenä alueena vain murre. Tiedetään, että saamen kieltä tai murretta on puhuttu Suomen keskiosissa, mutta se on kadonnut alkuperäisenä. Silti saamelaisuus ei ole kadonnut.

Oma lukunsa on lappalaisuuden historiassa kielellä. Se on tunnustettu ja kiistatonta, että lappalaisilla on ollut oma kieli, mutta se on yhtenäistämisen myötä kadonnut tai kadotettu. Tässä suhteessa Suomen aluetta asuneilla saamelaisilla ja lappalaisilla ei ole ollut eroa. Nykyinen saamen kielen ja sen murteiden esiin tulo on melko nuori asia, kun se alkoi valtion panostuksen myötä elpyä. Sekään ei ole ollut ehdoton edellytys saamelaisuuden identifioitumiselle.

Havaitaan, että kieli on välttämätön ja keskeinen osa kansanryhmän omaa historiaa, mutta se ei ole muuttuminen eikä edes sen vaihtaminen tai kuihtuminen muodosta estettä identifioitumiselle tai oikeuksien synnylle ja nautinnalle.

Maailman muuttumisesta ja vaikutuksesta kansaryhmän historiaan ja elämään

Kun Sapmelas-lehden ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1934, oli maailma Lapissa ja muualla aivan toisenlainen kuin nyt vuonna 2012. Suomessa saamen kieltä puhuvat ihmiset asuivat noin 36 000 neliökilometrin laajuisella alueella hajallaan pääasiassa tiettömien taipaleiden takana.

Sapmelas-lehden perustaneilla suomalaisilla saamen kielen tutkijoilla on ollut jako tarkoitus saamelaisille omakielisen lehden perustamisessa ja aito pyrkimys tiedon jakamisessa saamelaisille heidän omalla kielellään. Julkaistut artikkelit olivat kenties liian etäisiä, liian epämääräisiä vastatakseen saamelaisenemmistön tai edes vähemmistön suurimman osan henkisiä mahdollisuuksia ja yhteiskunnallisen ymmärryksen tilaa.

Voidaan siis sanoa, että saamelaisten ajattelu- ja asennoitumistavan saamenkieliseen painettuun sanaan riippuneen mitä suurimmassa määrin saavutetusta kehitysasteesta, joka tuolloin 1934 ei ollut mitenkään korkealla tasolla verrattuna pääväestön kehitystasoon. Vuorovaikutus ympäristön kanssa ei sallinut sijaa hienojen ajatusrakennelmien viljelylle, jota aito, pienikin kulttuuri on.

Jos saamelaisten esivanhempia olisi vaadittu ajattelemaan kansallisesti, he eivät olisi ymmärtäneet, mistä heille puhuttiin. Se oli luonnollista jo elämänpiirin ja elannon suuresti erilaisesta sisällöstä johtuen.

Heidän kaukaisten esivanhempiensa ajatusten kehyksessä oli "perhe" kaikista tärkein asia. He itse avarsivat vasta vuosituhansia myöhemmin perheen käsitteen niin, että siihen sisältyivät sekä itse kunkin omat lapset, että hänen veljiensä lapset ja sitten perheklaani, joka muodosti kyläkunnan. Mutta harrastusten piiri ei ollut metsästys- ja kalastusaluetta laajempi rajoittuen yleensä vain muutamiin neliökilometreihin.

Tätä elämän ja elinpiirin kautta rakentuvaa identiteettiä ei voi kieltää tai riistää keneltäkään. Se koskee myös lappalaisten asutus- ja elinkeinohistoriaa siinä kuin muidenkin kansanryhmien oikeutusta.

Mannerjään sulamisen jälkeen ihmiset levittäytyivät hitaasti alueen eri kolkkiin. Karuilla seuduilla syntyneet saamelaisheimot liikkuivat avarimmilla alueilla, jakautuivat, työntyivät toistensa sekaan ja hallitsemille alueille.

Tämä nomadiheimojen sekoittuminen paikallaan asuviin heimoihin loi suhteita eri ryhmien välille, jotka aikaisemmin eivät olleet aikaisemmin joutuneet kosketuksiin toisten heimojen kanssa. Sen osa saattoi olla sitten alueiden hallintaa koskeva sääntely ja menettely; tulija vuokrasi, vähitellen saavutti hallinnan ja vasta myöhemmin omisti alueitaan. Luonnolliset rajat, joet, vesistöt ja tunturit ja sekä vaarat toimivat uusia tulokkaita estävinä vallituksina.

Kaikkien näiden vuosisatojen kuluessa tapahtui hyvin vähän sellaista, mikä olisi muuttanut näiden ihmisten suhtautumista toisiin ihmisiin. Identiteetin kannalta yhteinen tai samankaltainen historia ei luo uusia oikeuksia tai yksinoikeuksia myöhemmän historian tulkinnalla. Alueelle myöhemmin saapuneet eivät voi muuttaa tätä tosiseikkaa muuksi, olivat heidän pyrkimyksensä mitkä tahansa. Jos he niin menettelevät, he itse asiassa itse kiistävät identiteettinsä kannalta tärkeän asutus- ja muun historian. Se olisi epäuskottavaa ja hämmentävää.

Entiselleen jäivät etäisyydet ja aineellisten olojen muuttumattomuus, joka säilyi niin kauan aikaa kuin peurasta kesytetty poro oli nopein liikenneväline. Suunnilleen 1850-luvulta lukien maailma alkoi kutistua, aluksi hyvin hitaasti. Rautatiet lyhensivät matkoja, pienensivät mantereita, toivat ihmiset lähemmäksi toisiansa ja lisäsivät heidän välistä kanssakäymistään. Portit maailmaan alkoivat aueta; nyt alkoi todellinen merkitys tulla sanoille, jotka aikaisemmin olivat tuoneet mieleen kartan erivärisiä kohtia tai epämääräisiä taruja olennoista, jotka olivat toisinaan eriskummallisen näköisiä tai omituisesti pukeutuvia ja joiden elämäntavat olivat oudonlaisia.

Kuvattu kehitys haastoi kansanryhmät saamelaisia myöten oman identiteettinsä säilyttämisessä. Kehitys ei vienyt identiteettiä sikäli, että joku uusi tapa olisi sen tuhonnut, vaikka usein muutosten yhteisvaikutus olikin haaste niin kielelle kuin identiteetille.

1500-luvulta lähtien valkoinen rotu levisi kaikkialle ja hävitti yleensä ottaen kaikki perinteet ja paikalliset tavat antamatta korvaukseksi muuta kuin siirtomaatavaroita, aseita ja viinaa. Sitä tapahtumaa kutsutaan tavallisesti sivilisaatioksi.

Sivilisaatio avasi maailman, se alkoi estää eristäytyneen elämän mahdollisuuden. Samalla se vaikutti kansanryhmien identiteetin, ensin haastaen ne uhkaavasti. Vasta vähitellen ihmisoikeusajattelun kehityksen myötä alkoi saada sijaa uudelleen kansanryhmän identiteetti. Kovimman taistelun ovat joutuneet käymään ne kansanryhmät kuten lappalaiset, joilta on hävinnyt oma, ainutkertainen kieli ja joilta valtiovalta oli riistänyt yksipuolisesti laajat alue4iden hallinta- ja omistusoikeudet. Ne eivät luonnollisestikaan voi kadota muin kuin lainsäädännöllisin ja vallankäyttökeinoin. Identiteetti ei hävitä hallintaa ja omistusta, vaan pikemmin nojaa siihen.

Kuten intiaanien historia osoittaa, kansan voi hävittää ruudilla ja kansan voi hävittää taudeilla. Filologiset ja etnografiset tutkimukset eivät anna kenellekään häviämisuhan alla elävälle kansalle elämää takaisin. Parhaimmassa tapauksessa ne ovat syyttäviä oppitunteja ja varoituksia niille, jotka voisivat ottaa niistä opiksi.

Sanomattoman surullista on ollut seurata saamen kielen käytön vähenemistä elinaikanani, jolloin ihminen on tottunut muutoin luottamaan luontoa taltuttavaan voimaansa. Surullista ase on siksi, ettei kielen käytön häviäminen ole kohtalon määräämä väistämättömyys, ei minkään biologisen elinkelvottomuuden ilmaisu niin kuin eräät tutkijat ovat yrittäneet väittää.

Elämän väistämättömyys on ollut kaikenaikaisesti se, että suuremmat kansat sulauttavat pienemmät itseensä. Ihmiskunnan pitää ilmeisesti vielä kauan maksaa raskasta hintaa edellisten vuosisatojen raakuuksista. Usein vain tämän pyrkimyksen muodot ja keinot vaihtuvat.

Tänä päivänä ihmiset elävät ikään kuin suuressa puistossa, joka pienenee päivä päivältä. Ei kunnioiteta enää aikaa eikä niitä töitä, joita aikaisemmin eläneet sukupolvet loivat. Hävittämällä etäisyydet ihminen on oppinut tuntemaan asuma-alueensa ja siinä elävät olennot. Hän on tutustunut maailman eri puolilla eläviin kaltaisiinsa ja näistä on karissut pois entinen salaperäisyyden verho.

Kaikesta kehityksestä huolimatta ihminen arvostaa asioita edelleen oman mittakaavansa mukaan, mutta hän voi nyt lausua oman käsityksensä, eikä hänen tarvitse tyytyä enää kuulopuheisiin. Tämän päivän saamelainen saa reaaliajassa tiedon maailman etäisimmistäkin kolkissa sattuneista tapahtumista. Tämä muokkaa jokaisen maailmankuvaa ja myös oman ryhmän identiteettiä; on entistä vaikeampaa, usein mahdotonta sulkea muuta maailmaa kokonaan poista tai välttää vaikutuksia.

Ihmisen alistaminen taloudellisten etujen suojelemiseksi, ihmisen yksilöllisyyden hävittäminen, hänen orjuuttamisensa tottelemaan poliittisia koneistoja saattavat viedä siihen, että häikäilemättömät johtajat käyttävät heitä omaksi hyödykseen. Lähin tulevaisuus voi siis olla melko synkkä ihmiskunnan kehityshistoriassa.

Tiedottamisessa on palautettava arvoonsa historiallinen totuus siten, että nuorisolle tarjotaan mahdollisimman oikeaa tietoa ja luodaan pohja keskinäiselle ymmärtämiselle. Sen lisäksi on pyrittävä yksilöiden ihmisarvon kunnioittamiseen. Saamenkansa, joka koostuu yksilöistä, mutta jotka elävät omaa riippumatonta elämäänsä, haluaa säilyä ja keskittää kaikki ponnistuksensa tämän päämäärän saavuttamiseksi.

Ei voi olla myöskään eri sen välillä, että tunnustetaan jonkun ryhmän oikeudet alkuperäisiksi ja että joku ryhmä haluaa vahvistusta omille historiallisille oikeuksilleen. Kumpikin ovat samankaltaisia asioita eikä niiden arvopohjalla ole eroa, jos oikeutuksesta on näyttö. Yhdenmukaisuus ei oikeuta kumpaan erityisesti omimaan historiaa itselleen eikä se kiellä tai estä kenenkään oikeutettuja vaatimuksia. Ihmisten kanssakäymisen tiivistymisen ja oikea tiedon antaminen tekevät molemmat prosessit hyväksyttäviksi.

Yhteenvetona voidaan todeta, että historian valossa nähdäänkin, miten saamelaisia on yritetty sulauttaa koko ajan skandinaavisiin isäntäyhteiskuntiin. Kaikesta painostuksesta huolimatta saamenkielinen yhteisö on säilynyt tähän päivään ja sillä on siten kuten edellä olleesta käy ilmi - pitkä historia.

Saamelaisten historian kulusta

Historian valossa huomataan että saamelaiset ovat eläneet kauan vuorovaikutuksessa norjalaisten, suomalaisten, venäläisten ja ruotsalaisten kanssa. Useilla saamelaisilla on yhteinen historia lappalaisten kanssa.

Saamenkielisen kyläyhteisön toiminnasta tulisikin rakentaa tarkka kuva kaikkien tunnettujen tosiasioiden perustalta, jossa olisi hahmotettava perheiden ja suvun roolia pitkällä aikavälillä. Pelkkä perheiden ja henkilöiden luetteloiminen ei kerro yhteisön eilisestä tai tämän päivän toiminnasta ja siitä, miten saamen kieltä on käytetty tai käytetään edelleenkin. Sitäkin tietoa toki tarvitaan kaikkeen identifioitumiseen.

Saamelaisyhteisössä yksilö ja perhe on ollut laajempaa sukukokonaisuutta, jossa yksilöllä, perheellä ja suvulla on ollut kovassa maailmassa oma olemassaolon ja toimeentulon turvaava strategiansa, jossa saamen kielellä oli keskeinen sijansa. Kaikki välttämättömät toiminnat opittiin ja tehtiin ensin oman perheen tai suvun piirissä. Saamelaisen väestön lisääntyessä toimittiin edelleen sukulaisten ja naapureiden kanssa, sitten naapurikylien asukkaiden kanssa ja muun väestön lisääntyessä lisääntyivät kontaktit ulkopuolisten kanssa lähinnä meren rannikolla tai suuremmissa kylissä vaihtokaupan yhteydessä.

Tälläkin hetkellä monen saamelaisen kylän sisällä toimii edelleenkin joustava, erilaisia mahdollisuuksia hyödyntävä järjestelmä, jossa toiminnan strategiat niin talouden kuin kielen käytön osalta nivoutuvat hyvin mutkikkaaksi vuorovaikutusverkostoiksi, joita muiden kuin saamelaisten on hankala ymmärtää.

Mielestäni tällainen makrohistoriallinen lähestymistapa tarjoaisi erinomaisia mahdollisuuksia tutkia koko tätä saamen kielen käyttöön ja saamelaisen yhteisöelämään liittyvää kysymystä paikalliselta tasolta käsin. Ehkä silloin ymmärtäisimme paremmin saamelaisen yhteisön toiminnan kielellisen logiikan, samoin kielen käytön ilmenemismuodot ja strategiat oman kulttuurin ja ajattelutavan säilyttämiseksi samoin kuin kielen käytön dynaamisuuden.

Saamelaisten osalta on kysymys kansanryhmästä tai kansasta, joka on pirstoutunut neljän valtion alueelle. Siksi tarkoituksenmukaista olisikin, että saamelaisuutta koskeva määrittely olisi kaikissa maissa yhdenmukainen saamelaista kielellistä identiteettiä vahvistava. Se on kuitenkin erittäin vaikeaa jo siitä syystä, että Norjalla on oma yli viisisataavuotinen historiansa valtiona ja Suomi ja Ruotsikin ovat eläneet erillään yli kaksisataa vuotta, vaikka yhteinen historia onkin läheisempi kuin Norjaa kokonaisuutena. Niin ikään valtioiden tavat suhtautua kansanryhmiin ovat vaihdelleet. Väestöryhmät ovat oikeuksineen erilaisia eri maissa jne.; näistä syistä yhteinen kansa on enemmän utopiaa ja politiikkaa kuin historiallinen selvyys.

Edellä olevan perusteella olisi aika tunnustaa tosiasiat ja ryhtyä elvyttämään saamen kieltä kaikkialla saamenmaassa yli kylä-, kunta- ja valtakuntien rajojenkin. Vain näin menetellen meillä on paremmat mahdollisuudet päästä käytännössäkin todelliseen saamen kieleen käyttöön perustuvalle itsehallinnolle. Kielen kehittäminen ohittaa muut poliittiset tavoitteet.

Saamelaisten on itse vaalittava ja tuettava saamen kielen käyttöä, jotta säilyttäisimme sen. mikä kulttuurissamme on arvokkainta, ja säilyisimme omana kansana tulevaisuudessakin. Saamelaisten on turha vaatia kielellisiä ja muitakaan oikeuksia, ellemme itse esimerkillämme ja toiminnallemme näytä suuntaa.

Kulttuuri-itsehallintolain sisällöstä käytävän keskustelun tarve on tällä hetkellä ajankohtaisempi kuin koskaan aikaisemmin. Se saattaisi rauhoittaa nykyistä tulehtunutta tilannetta muissa asioissa ja antaa ymmärrystä kaikkien oikeuksille ja identifioitumiselle..

Saamelaiset tiedotusvälineissä

Kun olen viime vuosien aikana seurannut Pohjois-Suomen tiedotusvälineissä käytyä julkista keskustelua, joka koskee kuka on saamelainen, lappalainen tai lantalainen, olen pannut merkille, että ensimmäinen vaikeus liittyy tiedotuksen sisällön määrittelyn hankaluuksiin.

Ajatelkaamme vaikkapa lausetta: "kaikkihan me tunnemme lappalaiset, eiväthän ne ole kuin maata viljeleviä lantalaisia" tai "lantalaiset ovat vain paikallaan asuvia suomalaisia." Tällaisten lauseiden tulkinta edellyttää, että tiedämme millaisena lukijakunta tuntee lappalaisen, lantalaisen tai saamelaisen. Tai millaisia jatkoja lause lantalainen herättää lukijassa.

Tämän tyyppisellä tiedottamisella pyritäänkin propagandistisin vihjein ja symbolein antamaan tietynlainen kuva suuressa yleisössä lappalaisista ja lantalaisista ikään kuin he olisivat elämänmuotoineen vastakohta ja siten uhka saamelaisten "luonnonmukaiselle elämänmuodolle." Toinen vaikeus liittyy siihen, missä määrin se, että lappalaista pidetään maanviljelijänä, kertoo heidän historiastaan koko siinä saamelainen, lappalainen ja lantalainen propaganda kokonaisuudessa. Nykytutkimuksen mukaan ei juuri mitään tai paljonkaan.

Yhtä lailla on selviö, että saamelaisen laissa oleva ja määritelmä ja varsinkin saamelaiskäräjien historiallisesta totuudesta irrallaan olevan tulkinta ovat erottaneet ihmisiä enemmän kuin yhdistäneet. Samalla sellainen on vääristänyt historiaa ja jokaisen omaa historiaa ilman oikeutusta. Tämän on todennut nyt myös korkein hallinto-oikeus käytännöllään. Siten ei voida jatkaa entistä linjaa osana saamelaispolitiikkaa.

Tiedonvälityksen tilannehan on kriisitilanteessa varsin herkkä, yleisö oppii vähitellen lukemaan rivien välistä. Tiedotuksella on oma rutiininsa, josta poikkeamiset on tarkoitettu herättämään huomiota. Yhdellä näkyvästi esiin nostetulla ristiriidalla voi olla yleisön mieleen jäävä suurempi vaikutus kuin sadalla yhteensopivalla palalla lappalaisten historiaa selitettäessä. Kolmas vaikeus liittyy tekstien kohteestaan antaman kuvan positiivisuuteen tai negatiivisuuteen.

Suurimmaksi oikean ja reaalisen tiedonvälityksen tulpaksi on noussut kyvyttömyys tunnustaa tutkimuksen osoittamia tosiseikkoja. Näitä ovat monet seikat: lapinkylien varsin rajoitettu tai rajallinen merkitys lappalaisten ja saamelaisten historiassa, seikka, joka on osoittanut kaiken omistusoikeuden olleen vain yksityistä, omistuksen olevan etnisestä alkuperästä riippumatonta ja saamelaisten yhden osan polveutuvan Norjan tai Ruotsin saamelaisista ja näiden on osoitettu siirtyneen Suomen alueelle eri vaiheissa sitten 1800-luvun alkuvuosikymmenten aina 1900-luvun puolelle saakka tultaessa. Käsitys yhtenäisestä, vain saamelaisten kirjoittamasta omasta historiasta ei ole ollut kestävällä pohjalla, mikä vaatii saamelaispolitiikan ja -identiteetin arviointia suhteessa muihin.

Eipä silti; valtiolla on sama ongelma kuin saamelaiskäräjillä eli on arvioitava uudelleen menneisyyttä, tulevia uudistuksia uuden tutkimustiedon avulla. Sille ei ole mitään kestävää vaihtoehtoa olemassa. Mikään sopimus tai peruste ei salli historian riistoa ja väärentämistä kulloisenkin tarpeen mukaan. Se olisi oikeusmurha, jos ihmisoikeusloukkauskin.

Otanpa tähän hyvin asiaa valaisen hieman historiallisen esimerkin; jos saamenmaasta kerrotaan Pohjois-Suomessa ilmestyvissä sanomalehdissä 50 kertaa, että täällä on eteviä joikaajia ja vain yhden kerran että saamenmaata asutetaan valtion pakkotoimin samalla tavalla kuin Palestiinaa asutetaan muodostamalla juutalaisille omia siirtokuntia, onko kuva tällöin negatiivinen vaiko positiivinen?

Jotta kysymykseen kyettäisiin vastaamaan objektiivisesti, olisi kaikki saamenmaasta annetun kuvan osat painotettava suuren yleisön arvojärjestyksen avulla oikeisiin suhteisiin. Kun pyritään historian avulla ilmiöitä selittämään, on pureuduttava historian logiikkaan, siihen mikä ja millainen toiminta tukee historian lainomaisiin kehityskulkuihin perustuvia päämääriä?

Erityisesti muiden kielten tuhoutumisesta

Maailman kielet vähenevät koko ajan: noin 6500:sta tällä hetkellä puhutusta kielestä jopa puolet on uhanalaisia tai sammumassa sukupuuttoon. Myös ennen Metsä-lapissa puhutut saamen kielet ovat sammuneet 1800-luvun aikana. Kielitieteilijät arvioivat, että jossakin päin maailmaa kuolee kieli joka toinen viikko.

Kielten - kuten elollisten olentojen - hengissä pysyminen on sidoksissa ympäristöön. Kielten kuolemaan johtavat syyt ovat samankaltaisia kuin ne, jotka tappavat kasvi ja eläinlajeja sukupuuttoon: ne joutuvat saalistajakielten kitaan, niiltä riistetään niiden luonnollinen elinympäristö tai menestyksellisimmät kilpailijat syrjäyttävät ne.

Kielellisessä "luonnonvalinnassa" vahvimman elonjäämistä eivät kuitenkaan määrää pelkästään luontaiset avut tai sopeutumiskyky. Kielen tähti nousee ja laskee puhujan mukaan. Kun kieli kuolee, sen mukana katoaa kokonainen kulttuuri. Saamelaisten ei tule odottaa hidasta kielellistä kuolemaa, vaan saamen kielen käyttäjien on aika korottaa äänensä uhanalaisen kielensä pelastamiseksi.

Eurooppalaisen maailmanvallan rakentaminen 1500- ja 1600-luvuilla merkitsi lopun alkua tuhansille kielille Pohjois- ja Etelä-Amerikassa. Eurooppalaisten asuttaessa Amerikan mantereita ja sysätessä niiden alkuperäisiä asukkaita syrjään alkuperäiskielet katosivat alkuperäispuhujien myötä. Esimerkit kielellisestä imperialismista eivät rajoitu 1500- ja 1600-luvuille. 1900-luvulla kieliä on ajettu alas poliittisen tukahduttamisen keinoin.

Entisen Neuvostoliiton eteläisellä, pohjoisella ja Tyynenmeren rajalla hajallaan asuvien alkuperäiskansojen venäläistämisohjelma voimistui 1950-luvulla. Alkuperäiskansojen lasten juurruttamiseksi venäläiseen kulttuuriin perustettiin sisäoppilaitoksia, joissa asui jopa kaksivuotiaita lapsia yhdeksän kuukautta vuodessa täysin venäläisessä ympäristössä. Yleensä kävi niin, että sisäoppilaitoksissa opiskelevilta meni paitsi kiinnostus omaan kieleensä myös kielitaito.

Kielellisen ja kulttuurisen tukahduttamisen politiikalla luotiin omasta kielestään ja perinteisestä elämäntavastaan vieraantunut sukupolvi. Monia muita onnekkaampia ovat olleet nenetseihin kuuluvat nenetsit. Nenetsejä on noin 20 000 henkeä, jotka elävät napapiirillä Jamal Nenetsin autonomisella alueella ja saavat toimeentulonsa poronhoidosta. Vaikka nenetsit joutivat alistumaan sisäoppilaitoskomentoon ja menettivät 1950-luvulla laidunmaansa Novaja Zemljassa Neuvostoliiton ydinkoeohjelmalle, he välttyivät 1970-luvulla Siperian ensimmäiseltä öljy ja kaasuryntäykseltä, joka hävitti naapuriheimojen maita ja perinteitä.

Nenetsien elämäntyyli ei ole muuttunut paljoakaan satoihin vuosiin. Heidän kielessään heijastuu tundran rytmejä myötäilevä elämä rituaaleineen. Vuosi alkaa marraskuussa "napaketun metsästyksellä"; levään saapumisen merkkinä on ensimmäisten poronvasojen syntyminen; kesän alku tunnetaan "kukkivien ruohojen kuukautena". Mutta Jamalin niemimaalta löydettiin 1980-luvun lopulla valtavia luonnonkaasuesiintymiä, ja sen jälkeen on nenetsien elämänmuoto ollut uhattuna. Ulkomaiset yhtiöt pyrkivät kilvan hyödyntämään "Nenetsiemiraatteina" tunnetun maan uumenissa piileviä rikkauksia. Miten nenetsit voivat säilyttää kielensä, jos heidän elämäntapansa katoaa?

Australian aboriginaalit joutuivat samanlaisen kulttuurisen ja kielellisen sulautumisen uhreiksi kuin saamelaiset ja nenetsit. Monien aboriginaalien sieluun perinteisen kielen menettäminen on jättänyt tuskallisen aukon. Aboriginaalikielille on tunnusomaista luontoa kuvailevan sanaston runsaus. Niiden sisältämässä sanastossa näkyy, miten läheiset siteet aboriginaaleilla on maahan. Yhdellä sanalla voidaan ilmaista esimerkiksi "puusta roikkuva kaarnanpala" tai "sateen tuoksu". Mutta näiden kielten arvo ei ole pelkästään niiden runollisessa kauneudessa, vaan niistä on apua myös tiedemiehille.

Uuden Seelannin maorit ovat onnistuneet katkaisemaan tämän uhkaavan kierteen perustamalla "kielipesiä", pikkulapsille tarkoitettuja keskuksia, joissa pyritään opettamaan lapsille maorikieltä. Samantapaisilla kielipesillä on pyritty uhanalaista Inarin saamea elvyttämään. Kielipesät tarjoavat alle viisivuotiaille hauskan kodinomaisen ympäristön, jossa he ovat kosketuksissa maorikieleen palkatun henkilökunnan välityksellä.

Henkilökunta koostuu yleensä sekä vanhemmista maorikielen puhujista että nuoremmista opettajista. Maorikielestä tuli vuonna 1987 Uuden-Seelannin virallinen kieli englannin rinnalle. nykyään lähes 60 prosenttia maan koululaisista opiskelee kieltä jossakin määrin. Varmin merkki maorikielen elinvoimasta on kuitenkin se, että Uudessa-Seelannissa puhuttuun englantiin on lainautunut runsaasti maorinkielisiä sanoja.

Esimerkit eri puolilta maailmaa osoittavat, että kieliyhteisöjen ponnistelun avulla on kaikesta huolimatta mahdollista nujertaa nykyajan Babylonin tornin pääarkkitehdit, globalisaation ja massakulttuurin voimat.

On aika uudistua!

Käytyäni läpi oman toimiaikani saamelaiskäräjien kannanotot ja niiden perustelut panin merkille, että ne ovat olleet valtion viranomaisiin käsin suunnattuina enimmäkseen luonteeltaan rajaavia ja ohjaavia. Operoidessaan historian parissa saamelaiskäräjien kannanotot pyrkivät ohjaamaan virkamiehiä ja päättäjiä halutunlaisille ajatusurille ja vaietessaan taas keskeisistä historiallisista faktoista pyritään rajaamaan pois muita mahdollisuuksia.

Tällä pyritään ilmiselvästi saavuttamaan haluttu tulevaisuus, jolla taas ei ole välttämättä mitään tekemistä totuuspohjaisen historian kanssa. Joten eikö olisi jo aika palata vihdoinkin saamelaisten ja lappalaisten asioissa faktoihin?

Kun saamen kielen käyttäjät loppuvat, katoaa kulttuurikin! Silloin katoaa nimenomaan se kulttuuri, joka on syntynyt saamen kielen kautta ja sen korvaa jokin muu. Samalla on aihetta korostaa, ettei tällainen kehitys ole keino eikä avain maaoikeuksien kiistan ratkaisulle. Sitä ei voida ylipäänsä ratkaista sovittelun tai minkään tällaisen keinon kautta. Sen voi ratkaista vain tosiasioiden tunnustaminen. Se koskee kaikki osapuolia. Sen osa on kielten aseman tunnustaminen ehdoitta. Toisaalta mikään ratkaisu ei historian perusteella nojaa kieleenkään, joten kieli ei ole hyväksyttävälle ratkaisulle edellytys tai ehto.

Saamen kielen häviämisprosessia Lapissa on avittanut nopeasti tapahtunut liikenneolojen kehittyminen ja ripeä elämäntavan muuttuminen. Kielten sisältämä arkeologinen tieto katoaa, kun kieli kuolee. Vakavin merkki kieltä uhkaavasta kuolemasta on, kun lapset eivät puhu sitä; jos kielen välittyminen sukupolvelta toiselle estetään, kieli kuolee, kun vanhempi kieltä päivittäin käyttänyt polvi kuolee. Se selittää sen, että Inarissa asuvista 2500 saamelaisesta vain 400 ilmoittaa puhuvansa kotikielenään saamea.

Saamelaisille on tärkeintä juuri nyt korostaa ja panostaa saamen kielen käyttöön. Sitä kautta on edellytyksiä saamen kulttuurille. Se taas kokoaa ja muotoaa saamelaista identiteettiä muuttuvassa ympäristössä. Mikään muu saamelaispoliittinen keino ei yllä samaan. Elinkeinoilla on merkitystä, mutta ne ovat suuresti samankaltaisia kuin valtaväestöllä eikä niistä ole yksin kulttuurin ylläpitämiselle. Ne eivät ole mikään ratkaisu tilanteessa, jossa saamelaisten kasvava määrä asuu muualla Suomessa ja elantopohja on yhtenäistynyt valtaväestön kanssa.

Maaoikeuskiistan ratkaisemiseen tarvitaan muita keinoja, joista tosiasioiden tunnustaminen on keskeisimpiä.

Takaisin