Eksyminen Paadarin skaidiin 1959

Vuonna 1959 oli päässyt joululomalle Saamelaisten kristillisessä kansanopistosta. Aluksi suunnistin Lemmenjokisuulle, jossa äitini siihenaikaan oleskeli. Kun kuulin, että hän olikin jo aikaisemmin mennyt Vaskojoen varrella asuvaa Näkkäläjärven Iisakin perhettä piikomaan. Niinpä päätin tapanin päivänä lähteä häntä tapaamaan. Lähdin Westin Niilan talosta aamuhärässä. Seurasin postimiehen jättämää reen jälkeä kunnes tulin Nilppiin. Pysähdyin täällä keskustelemaan Nilpin ja hänen vanhan isänsä Aslakin kanssa. Muistan miten Aslakka äijä varoitteli lähtemästä tähän vuodenaikaan 40 asteen pakkasella erämaahan. Nilpistä jatkoin umpilumen läpi hiihtäen vanhan polun pohjaa hiihdellen. Paadarin skaidi oli tuohon aikaan yksinäistä ja asumatonta seutua, teitä ei ollut.

Lemmenjoen ylitettyäni reittini kulki yli korkean metsää kasvavan vaaramaiseman. Sukseni upposivat 30 senttiä joka askelella ennen kuin ne tapasivat alla olevan maan. Matka edistyi hitaasti, sillä kannoin mukanani kirvestä, leukua, puukkoa, porontaljaa ja jonkinlaista peitontapaista. Jonkin ajan kuluttua osuin yllättäen ahkion jäljelle joka kiemurteli metsän halki kohti Lankojärveä. Ahkion jälki ei kuitenkaan alkanut mistään eikä päättynyt mihinkään ja koko sen olemassaolo jäi arvoitukseksi, samoin kuin sekin, kuka sen oli tehnyt ja miksi. Hiihtäessäni panin merkille metsässä vallitsevan hiljaisuuden. Linnut olivat paenneet ja oravat vetäytyneet metsässä oleviin kätköihinsä.

Näissä tunnelmissa muistelin kaihoisasti miten mielipuuhiani koulupoikana Inarissa oli kesäisin juoksennella näissä metsissä ja seurata lintujen elämää. Keväällä saatoin tuntikaupalla maata jonkin ryteikön varjossa ja seurata metsäkanalintujen kujerrusta. Mutta kiehtovinta siitä oli vaeltaa kesäisen sydänyön hämyssä Lemmenjokisuulta metsän halki Lankojärville puiden huminaa kuunnellen. Puolenpäivän maissa saavuin kiristyvässä pakkasessa Ylä-Lankojärvelle. Panin merkille miten paljon tähän asti tuleminen oli jo verottanut voimiani.

Päivän lähestyessä iltaa jaksoin enää hitaasti eteenpäin. horjahtelin uupumuksesta, sydän jyskytti raskaasti. Muistin siinä, että muutaman kilometrin päässä keskellä skaidia sijaitsee lähellä järven itärantaa Matti Mustan pieni mökki. Sen ympärillä on pieni pala raivattua maata. Matti oli kesyttänyt metsän, mikä antoi hänen perheelleen ruuan ja niukan elämän. Lankojärven pohjoisrannalla nousin suolle joka haarautui kahteen osaan, lähdin seuramaan itäistä haaraa. Suo tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Vähitellen huomasin olevani eksyksissä. Ylittäessä erästä suon halki virtaavaa ojaa murtui jää suksien alta, vetäisten minut jääkylmään veteen. Tuota pikaa vaatteeni olivat nyt jääpanssarin peitossa. Kamppailtua itseni maalle oli jäätymispisteessä. Tämäkään tunne ei lannistanut minua. Uhmasin pelottomasti kaikkia vaaroja ja tarvoin ankarassa pakkasessa päin purevaa viimaa. Kiertelin Ristijängän reunamia seuraillen. Hengissä pitämiseksi oli nyt tehtävä kaikki mahdollinen.

Pimeys ja tuuli, joka viilteli kuin valkohehkuinen veitsi, pakotti hakeutumaan mahdolliseen lähimpään leiripaikkaan. Huonompaan paikkaan olisin tuskin voinut osua; leiripaikan ympärillä jatkui suota joka suuntaan ja minun oli pakko nyt rakentaa nuotio ja levittää havut suoraan suon päällä olevien mättäiden väliin. Kaikki ylimääräiset varusteet olin jättänyt Lemmenjokisuulle keventääkseni kantamistani. Päästyä korkeimmille mättäille, valitsin paikan kahden suuren mättään välistä ja suurella työllä ja tuskalla onnistuin raivata lumeen jonkinlaisen makuualustan. Olin kaivanut onkalon lumeen ja nukahtanut lopen uupuneena, mutta kiristyvä pakkanen hätisti minut ylös pimeään ja pakkaseen. En ollut ikinä koskaan tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin nyt katsellessani Lankojärven takana aavana Vaskojoen suuntaan leviävää suota ja sen keskellä nousevia metsäsaarekkeita.

Löytämistäni harvoista suolla kasvavista puiden oksista tein tulet, joka sulatti jään altaan ja sammui, minkä jälkeen minun oli pakko syödä näkkileivän murusia käsittävän illallisen pilkkosen pimeässä. Sinä iltana jouduin pohtimaan suurta pulmaani missä ja miten viettäisin yöni. Tuuli puhalsi vihlovasti pohjoisesta ja pakkanen oli edelleen pureva, erityisen ilkeätä se tuntui kasvoissa. Asetuin pitkälleni lumen päälle ja yritin torkkua, muta pakkanen sai minut nousemaan väristen jaloilleni.

Nukahdin pahojen unien kiusatessa. En avannut silmiäni ennen kuin kiristyvä pakkasen paukahdukset lähellä olevissa puissa herättivät minut. Nukuin rauhattomasti hätkähtäen tuon tuostakin hereille. Kerran hyppäsin ylös jalkeille kun läheisen puun oksa paukahti pakkasessa, kuvittelin jonkin vieraan saapuvan asennolleni. Yrittäessäni saada unta kuulin kaukaa outoa ääntä se kuului Vaskojoen takaa pohjoisesta ja vaikutti kummalliselta ulinansekaiselta haukahtelulta. Todennäköisesti äänet tulivat Näkkäläjärven Iisakin tai Kitti Sammelin pihoilta kiinni olevilta porokoirilta, koska heillä kummallakin oli monta porokoiraa.

Koko olemustani vavahdutti kauhistuttava pelon tunne - satimeen joutuneen ihmisen ahdistava pelko. Pelko oli merkki siitä, että minun entinen oma elämä alkoi menettää merkitystään ja aloin liukua näköalattomiin tulevaisuuden näkymiin. Tähän mennessä minulla ei ollut kokemuksia vastaavista tilanteista. Muistin kaiken siitä lähtien kun olin lähtenyt Lemmenjokisuulta aina siihen hetkeen asti, kun olin tähän yksin asettunut. Aamulla herätessäni huomasi edessäni aukean laajan suon.

Tehtyäni seuraavana aamuna tilannearvion tulin siihen tulokseen, että ainoa mahdollisuus oli pyrkiä palaamaan takaisin omaa tulojälkeäni. Päivän urakka oli ollut ranka. Reitti Lemmenjokisuulta oli kulkenut Ala-lankojärven kautta Ylä-lankojärvelle lumikinoksia kahlaten. Ja tästä eteenpäin matkani tuli jatkua kohti Heikkilän erämaataloa Vaskojoen varrella. Kohtalon oikusta reittiin tuli kuitenkin lähes 90 asteen poikkeama, mikä tarkoitti sitä että reittini kulku muuttui pitkin Paadarin skaidia Ristijängälle johtavaa suota kulkemaan. Tästä eteenpäin reittini oli kulkenut korkeiden vaarojen väliin muodostunutta suota pitkin kohti itää.

Tulet sytytettyäni olin iloinen; nyt saatoin yön aikana kohmettuneita jäseniäni lämmitellä. Nälkä kurni suolistossa ja heikotti. Lankojärven kämpälle saavuttuani olin jo aivan epätoivoinen, mutta sitten onni muuttui, kun kämpän hyllystä löysin kalastajan jättämän kauraryynipurkin, sokerinpaloja ja suolaa. Tässä vaiheessa lopen uupuneena ja nälissäni oli pakko poiketa Musta Matin kämpälle toivorikkain mielin, että josko joku syksyllä täällä kalastanut kalastaja olisi jättänyt ylimääräiset eväänsä tänne, vaikka näkkileipäpaketin jne. Tutkittuani hyllyjä löysin hienoa sokeria, näkkileipäpaketin puolikkaan ja kauraryynejä. Samalla muistelin edellisen kerran käyntiä täällä vuonna 1957 elokuussa, jolloin koko elokuun kalastimme Jomppasen Nilpin, Niilan Aslakin, Pieran ja Antin kanssa täällä siikaa. Päivät olivat menneet ja tulleet kalastuksen merkeissä. Musta Matin kämpän pihalla kuuntelin ympäristön ääniä. Hirsistä rakennettu porontaljoilla katettu kämppä ei ollut ylellisyyksillä pilattu.

Kummallista mutta totta, että vain erittäin itsevarma ihminen vois tässä kriittisessä tilanteessa olla vilkaisematta ympärilleen. Harmistuminen on lievä sana kuvaamaan tilannetta, joka mielessäni kuohahti havaitessani etten ollut yksin. Parikymmentä poroa seisoi lahden toisella rannalla ilmiselvästi viihtyen.

Musta Matin kämpältän lähdettyäni tarvoin loputtoman pitkän päivän tulojälkeäni seuraten takaisin Nilppiä kohden. Minulla oli oikea suden nälkä. Tultuani jossakin vaiheessa Lemmenjoelle kaaduin. Kouristuksenomaisin ponnistuksin pääsin jaloilleni, hoipuin hetken ja taas kaaduin. Jaksoin kuitenkin vielä oikaista käteni ja kiskaista eturuumistani eteenpäin ja tätä liikettä toistamalla pääsin tuuma tuumalta eteenpäin. Lopulta voimani kuitenkin pettivät kokonaan ja jäin makaamaan jäälle huohottaen. Tajusin olevani kuolemanväsynyt, jonka pitkällinen sinnikäs hiihtäminen huonossa kelissä paksussa umpilumessa oli aiheuttanut. Tässä tilanteessa en kerta kaikkiaan pystynyt virkistäytymään; kaikki voimavarani oli käytetty jo loppuun, jokainen jänne ja jokainen solu oli väsynyt. Vähitellen minusta alkoi tuntua, että jokin suuri muutos teki tuloaan. Palatessani tänne takaisin en tiedostanut asiaa näköni ja kuuloni perusteella, vaan jokin herkempi vaisto sen ilmaisi minulle. En nähnyt enkä kuullut mitään, mutta kuitenkin tuntui, että jotakin oli muuttumassa.

Joskus aamuyöllä saavuin lähes tajuttomaksi uupuneena Nilppiiin, nousin eteiseen, jossa jäisillä kengillä liukastuin kaatuen kovalla kolinalla eteisen lattialle. Nilppi ja jänen vaimonsa Katri astuivat välittömästi eteiseen kuultuani rojahdukseni. Äkkiä he kumarsivat ylleni, antaen kätensä hetken levähtää päälläni. Sen jälkeen he vetivät minut käsistäni pirttiin puuhellan viereen ja hieroivat jäseniäni voimakkaasti, kunnes veri alkoi kiertää ja tunto palautua jäseniini. Samalla huomasin miten Aslakka äijä katseli sänkynsä reunalta miten ruumiini läpi kävi kouristus ja pidätti sitten myötätunnosta henkeään yskiessäni rajusti. Nilppi tunnusteli oliko uuni kenties vielä lämmin, vaikka tuli oli jo aikaa sitten sammunut. Vähitellen tunto alkoi palata jäseniin. Katri tarjosi tuoreesta porosta keitettyä soppaa, jossa oli perunoita ja laski kattilan pöydälle. Soppa hävisi vähitellen. Hyväsydäminen Nilpin väki antoi minulle ensiavun.

Kun seuraavana päivänä aamupäivällä jatkoin paluumatkaa Westin Niilaan, istui Aslakka sänkynsä reunalla todeten, että kannattaisi joskus ottaa huomioon vanhempien ihmisten neuvoja, varsinkin silloin kun yksin lähtee keskellä pimeintä vuodenaikaa erämaahan. Nilpistä lähdettyä oli riemullista hiihdellä kirkkaassa, raikkaassa ilmassa paksun umpilumen läpi ja sulkeutua Paadarin skaidin ikimetsien rauhaan ja hiljaisuuteen. Näissä tunnelmissa matka jatkui tunti toisensa jälkeen kohti Lankojärviä.

Matkan jälkeen kului kolme päivää, joiden aikana minulle vähitellen selvisi kuinka uupunut ja heikko olin.