Mitä Dersu Uzala opetti?
1980-luvun puolivälissä esitettiin Suomen TV:ssä "Dersu Uzala" niminen elokuva, jonka tapahtumat liikkuvat kaukoidässä Ussurijoen maisemissa vuosina 1902-07. Tämä japanilais-neuvostoliittolainen yhteistuotanto sai hyvän vastaanoton lännessä USA:ta myöten, saaden 1976 Oscar-palkinnon parhaana vieraskielisenä elokuvana. Myös Suomessa elokuvan sisältö herätti vilkasta, myönteissävyistä keskustelua teatterilevityksensä aikana. Kerrotaanpa, että kauneudessaan vaikuttavan elokuvan innoittamina monet vallankumouksen tekemiseen turhautuneet äärivasemmistolaiset nuoret alkoivat kantaa huolta luonnon tilasta, ja näin tehdä henkistä pesäeroa järjestöistään liukuen aikaa myöten vihreiksi.
Elokuvan käsikirjoitus perustuu tutkimusmatkailija Vladimir Arsenjevin (1872-1930) samannimiseen kirjaan vuodelta 1923. Kirja on käännetty myös suomeksi. Dersu Uzala on tunnetuin Arsenjevin noin 60 kirjaa käsittävästä Kaukoidän maantiedettä, kasvi- ja eläinkuntaa sekä asukkaita käsittelevästä tuotannosta.
Arsenjevin isä syntyi maaorjana ja kohosi Moskovan raitioteiden johtajaksi. Vladimir sai sotilaskasvatuksen ja suuntautui topografiaan ja tutkimusmatkailuun, asuen koko elämänsä Kaukoidässä. Aivan kuten Mannerheimillä, hänen retkikunnillaan oli sekä tieteelliset että sotilaalliset tavoitteensa. Arsenjev sairastui Amur-joen alueelle tehdyllä tutkimusmatkalla ja kuoli vuonna 1930. Hänen leskensä pidätettiin 1933 ja uudelleen 1937, syytettynä kuulumisesta japanilaisten hyväksi toimivaan vakoilija- ja sabotööriryhmään jota hänen miehensä oli muka johtanut. Sotaoikeuden 10 minuuttia kestänyt istunto päättyi kuolemantuomioon joka pantiin täytäntöön heti. Vuonna 1952, siis jo ennen Stalinin kuolemaa, Arsenjevin kotipaikkakunta Semjonovka, 160 km Vladivostokista pohjoiseen, sai kaupunginoikeudet ja nimettiin Arsenjeviksi. Arsenjevien kotitalo toimii museona, ja kaupungissa on kookas monumentti Dersun ja hänen kunniakseen. Myös yksi Ussuri-joen latvajoista on nimetty Arsenjevkaksi. Ussurijoen lähteillä oleva vanhauskoisten - nykyään puoliautioitunut - kylä on nimetty Dersuksi, ja onpa vielä eräs 1981 löydetty asteroidi nimetty Dersu Uzalaksi.
Ensimmäinen elokuva aiheesta tehtiin 1961. Myöhempi, vuonna 1975 valmistunut versio, josta tässä on puhe, edusti kaikki hollywoodilaiset laatukriteerit kestävää neuvostoliittolaista suurtuotantoa; kuvaukset tehtiin Kaukoidässä, ja ohjaajaksi saatiin japanilaisen elokuva suurin ohjaaja, Akira Kurosawa. Elokuva ei ollut millään tavalla tavanomaista neuvostopropagandaa, mutta silti tällä kalliilla hankkeella lienee ollut propagandistisia tavoitteita. Ensinnäkin sillä osoitettiin että Mosfilm pystyy tuottamaan elokuvia joita ei leimaa propaganda vaan syvä humanistinen näkökulma.
Elokuvassa on myös sen valmistumisaikana ajankohtaisia sanomia. Vuonna 1969 Neuvostoliiton ja Kiinan välinen rajakonflikti Ussurijoella oli kärjistynyt suursodan partaalle ja lähentänyt Kiinaa ja USA:ta. Elokuvan eräässä kohtauksessa Venäjän ja Kiinan viranomaiset ovat yhteistyössä hunhuusi-rajarosvoja vastaan. Tämä kohtaaminen on otettu Arsenjevin kirjasta, sen sijaan Dersun raivoaminen ihmisiä kiduttaneita "pahoja kiinalaisia" vastaan on lisäys, joka selittyy elokuvan tekoaikana ajankohtaisella rajakonfliktilla. Konflikti ratkaistiin lopullisesti vasta 2003, jolloin rajakahakan kohteena olleen saaren sovittiin kuuluvan Kiinalle.
Elokuvan pääsanomia ovat taustaltaan hyvinkin erilaisten ihmisten keskinäinen kunnioitus ja ystävyys sekä ihmisen suhde luontoon. Kansojen ystävyys oli kylläkin tuolloin eräs neuvostopropagandan päälinja, neuvostovaltio haluttiin esittää humanismin tyyssijana ja rauhanliikkeen edelläkävijänä. 1970-luvun alussa ekologia oli nouseva teema, Euroopan ensimmäinen vihreä puolue oli perustettu Englannissa 1973 ja Saksassa liike kasvoi vahvasti koko vuosikymmenen ajan koostaen itsensä puolueeksi 1980. Kunnioitus alkuperäiskansoja kohtaan oli sekin neuvostopropagandan teemoja, vaikka todellisuus olikin jotain muuta. On kuitenkin korostettava että vaikka elokuvan voidaan edellä esitetyn mukaan katsoa uivan syvässä propagandalastissa, se ei ole olemukseltaan ja tyyliltään vähänkään propagandistinen, vaan ehjä, kaunis taideteos.
Elokuvassa Ussurin alueen kartoitusta johtavan tutkimusretkikunnan johtaja kapteeni Arsenjev (näyt. Juri Solomin) tapaa sattumalta erään alueen alkuperäisen asukkaan, goldiheimoon (nyk. Nanai) kuuluvan Derzu Uzalan (näyt. Maxim Munzuk). Heidän välilleen muodostuu vähitellen erilaisten tapahtumarikkaiden vaiheiden jälkeen luja ystävyys, ja kapteeni joutuu monessa eri yhteydessä hämmästelemään sitä viisautta ja osaamista, joiden perusteella Dersu kykenee tulkitsemaan vieraan kulttuurin edustajille luonnon ilmiöitä ja tapahtumia luonnossa.
Dersun tapaaminen auttaa kapteeni Arsenjevia ennestään tuntemattomia seutujen kartoitustyössä; Dersun kyvyt ja taito liikkua metsissä ja tundralla on tutkimusryhmälle todellinen eräkelpoisuuden kisällityö. Dersun avujen ansiosta on mahdollisista tehdä mahdoton mahdolliseksi Ussurijoen alueella. Dersu tuntee alueen joka sopukan, hänellä on alueesta tarkka kartta muistissaan. Sen sijaan kapteeni joutuu koko ajan liikkuessaan alueella laatimaan siitä karttaa, mikä näin tallentuu myöhemmille tutkijoille ja päättäjille.
Myös ennen eläneillä saamelaisilla oli paljon sellaista tietoa, jota ei oltu kirjoihin eikä kansiin tallennettu. Se tieto vain siirtyi sukupolvelta toiselle, tavallisesti isältä pojalle. Sellaiset tiedot ja taidot mitä Dersu ja hänenlaisensa luonnonihmiset hallitsivat, eivät tunnu valitettavasti nauttivan minkäänlaista arvostusta tämän päivän yhteiskunnassa. Nykyiset saamelaisetkin ovat vähitellen kadottamassa aikaisemmin eläneiden sukupolvien hankkimat tiedot ja taidot luonnossa selviytymisessä. Syynä tähän on yhteisön ulkopuolelta tulleet yhdenmukaistavat vaatimukset, jotka ovat vähitellen nujertaneet perinteisen saamelaisen pyyntiyhteisön ja tehneet siitä valtayhteisön osan.
Dersu tuntee ja osaa tulkita ympäristöään. Erilaisia luonnonilmiöitä tulkitsemalla hän osoittaa olevansa myös todellinen elämänsuojelija. Hänelle ovat itsestäänselvyydet sellaiset pikkuseikat taigassa, jotka ulkopuolinen tuskin huomaa. Vanhoista jäljistä polulla, jotka sadevesi on pahasti huuhdellut, kykenee hän päättelemän onko polkua pitkin kulkenut kulkija ollut kiinalainen vai joku muu ja onko kulkija ollut nuori tai vanha. Lähestyessään autiotupaa Dersu huomaa tuota pikaa että puista on revitty tuohta ja lohkottu parkkia. Läheisen autiotuvan katto oli näet tehty vedenpitäväksi tuohen ja parkin avulla. Syksyllä taigassa on vaikeaa erottaa polkua, jonka peittävät puista varisseet lehdet. Dersua eivät pidättele tällaiset vaikeudet; hän huomaa polkua peittävillä lehdillä ihmisen jälkiä.
Aivan samalla tavoin entisaikojen saamelaisetkin erottivat poropolun siitä polusta jonka ihmiset olivat aikojen saatossa tallanneet. Umpilumen läpi hiihtäessään porosaamelainen erotti poron jäljen siitä jäljestä, joka oli jäänyt pulkasta. Se näkyi häivähdyksenä kuin tiesi katsoa, tai tuntui suksien alla. Dersun reitinlöytämistaidosta tulee mieleen Moskun sanonta "Se on hyvä siitä mistä se mennee". Dersussa voi nähdä pienikasvuisen Moskun Kaukoidän oloihin sopeutuneen vastineen, ja Dersu oli Arsenjeville sitä mitä Mosku oli väärtilleen Walleniukselle. Vertaus toimi kuitenkin vain kun huomioi sen erotuksen, että Mosku meni historiaan "Paha-Moskuna", kun taas Dersu oli täynnä hyvää tahtoa kaikkia kohtaan, jopa niitä kohtaan joita hän ei luultavimmin koskaan kohtaisi. Elokuvassa tämä on ilmaistu sen kautta, ennen lähtöä autiotuvasta hän varmistaa, että tupaan jää tulitikkuja, kuivia puita, syttöjä, suolaa ja hiukan ruokaa seuraavalle kulkijalle. Myös tuvan katto on varmistettava, ettei se vain vuotanut. Sellaista toimeliaisuutta Arsenjevin retkikunnan sotilaiden, vieraan kulttuurin edustajien, on vaikeaa käsittää. Myös elokuvan suurkaupunkikatsojista tämä on voinut tuntua oudolta, mutta Lapin perinteitä noudattavalle se on tuttu itsestään selvyys. Dersuhan kunnioittaa tässä erämaan kirjoittamattomia lakeja. Myös saamelaisalueen autiotuvissa on ollut voimassa samanlaiset kirjoittamattomat lait; moni eksynyt ja nälkäinen vaeltaja on pelastunut tällaisten toimenpiteiden johdosta.
Viime vuosikymmenien aikana turismin ja maantieverkoston levittäytymisen myötä tällaiset kirjoittamattomat lait ovat hyvää vauhtia häviämässä; pistäytyessään autiotuvassa kulkija pikemminkin tyhjentää sen kuin jättää sinne toisille kulkijoille jotakin. Teiden lähellä olevien tupien kohdalla on tietenkin kyseessä myös siisteys, nykyihmiset kuin eivät juuri osaa arvioida mitkä muonat kelpaavat hiirille, eivätkä sijoittaa niitä näiltä tupien pikkuhaltijoilta suojaan. Mutta mitä on sanottava niistä, jotka veistävät sytöt ja polttopuut lavereista ja roskaavat tuvan ja sen ympäristön kaikkien kauhistukseksi?
Saamelainen joka on asunut koko elämänsä ajan erämaissa ja tuntureilla ja hankkinut sieltä toimeentulonsa, tuntee tulisijasta ja muista merkeistä ovatko kulkijat olleet turisteja vaiko paikallisia. Ettei oltaisi puolueellisia sanottakoon, että vanhojen ns. mustien kämppien pääkäyttäjät tunnisti poromiehiksi - lienevätkö sitten olleet saamelaisia vai muita - siitä, että kämpän ympärillä ja mahdollisten portaiden alla oli vankka kerros särkyneitä pulloja ja ruostuneita säilykerasioita.
Filmissä sotilaat nappailevat kuvia Dersusta. Kuvien ottamisessa pääkohde ei tietenkään ole Dersu ja hänen elämänmuotonsa, vaan sotilaat itse. On kiva rehvastella kotona Moskovassa tai Pietarissa kun kerrotaan matkasta Ussuriin ja minkälaisten alkuasukkaiden kanssa siellä oltiin tekemisessä. Kuvista Dersusta on silloin käyttöä, tuskin kuitenkaan hänen elämänmuodolla.
Kun näin tämän valokuvien ottamiseen liittyvät episodin, niin välittömästi nousi mieleeni tapahtumat lokakuun alussa 1961. Silloin tutkittiin miten ilmakehässä aloitettujen Neuvostoliiton ydinpommikokeiden seurauksena maahan tullut radioaktiivinen laskeutuma oli vaikuttanut saamelaisiin, jotka käyttivät runsaasti poroa ja kalaa ravintonaan. Oli mieleen jäävää nähdä miten tiettömien taipaleiden takaa ympäri laajaa Inarin kuntaa oli mittauspaikalle - Inarin terveystalolle - saatu tulemaan Dersun ikäisiä saamelaisvanhuksia, jotka olivat pukeutuneet vuotakenkiin ja saamenvaatteisiin. Siinä terveystalon pihalla mittausten lomassa amerikkalaiset tutkijat kuvasivat heitä joko yhdessä tai erikseen. Pihalla käyskentelivät Vuollin Mikko, Andaras-Hanssi, Näkkäläjärven Iisakki, Menes-Antti ja monet muut tervaskannot, jotka olivat jo elämänsä ehtoopuolella. Heidän ilmeistään näki, ettei ympäristö ollut heille mieluinen. Samalla tavoin huonosti sopi tilanteeseen se, että Dersu kuvattiin hevosen selässä tai balalaikka kädessä. Kumpiakaan ei Dersu tarvinnut kulkiessaan taigassa turkiseläimiä pyytämässä.
Kun Arsenjevin tutkimusryhmä keväällä on palaamassa taigasta ja ryhtyy ylittämään lautalla tulvivaa jokea, vie nouseva vesi menneessään lautan. Dersu tarrautuu könkään niskalla virran tuomaan, rantaan kiinni juuttuneen puun oksiin. Vaikka kylmä vesi kangistaakin Dersun liikkeitä, kykenee hän neuvomaan rannalla seisovia miehiä, että mikä mänty tai kuusi olisi hänen avuksi kaadettava. Näiden neuvojensa johdosta vanha mies kykeni nousemaan pois jääkylmästä vedestä.
Samanlaista nokkeluutta ja kekseliäisyyttä osoittaen selvisi kaksi saamelaispoikaa hengissä vuonna 1953 Vaskojoen Palokoskella. Pojat olivat laskemassa tulvivaa Palokoskea, kun vene pääsi yllättäen virrassa menemään poikittain, jolloin sen keskikohta osui eteen tulleeseen suurehkoon kiveen. Seuraus kiveen törmäämisestä oli veneen katkeaminen. Pojat seilasivat veneen toisella puoliskolla koskea jonkin matkaa alas käsin, kunnes kohdalle sattui tulemaan iso kivi, jonka päälle hyppäämällä pojat onnistuivat pelastautumaan. Ilo ei kestänyt kuitenkaan kauan, kun pojat huomasivat miten vesi joka hetki nousi ylemmäksi pienentäen turvapaikkaa. Onneksi kuitenkin poikien vanhemmat veljet ennättivät ajoissa paikalle juuri viime hetkellä ennen kuin kivi peittyi tulvivan veden alle.
Ihmetellä täytyy edelleenkin näin vuosikymmentenkin jälkeen, miten Inarinjärven pohjoisrantaa pitkin postia kuljettanut Posti Matti säilyi hengissä siitäkin huolimatta, että hänen hevosensa vajosi useita kertoja heikkoihin syys- ja kevätjäihin. Posti Mattihan ei ollut pelkästään postinkantaja mutta myös taitavaksi tunnustettu ketunpyytäjä, joka pitkän elämänsä aikana pyysi satoja kettuja. Myös Dersu oli turkispyytäjä, joka metsästi Kaukoidän arvokkaita nokinäätiä, soopeleita.
Sen jälkeen kun kapteeni Arsenjev oli saanut kartoitusvaiheen ensimmäisen jakson suoritettua, jatkoi Dersu entiseen tapaan riistaeläinten pyyntiä taigassa. Erotessaan Dersusta kapteeni tarjosi Dersulle hänen antamastaan avusta palkkioksi rahaa. Aivan asumattomassa erämaassa ei rahalla tietenkään ollut tuohon aikaan mitään merkitystä, joten Dersu halusikin mieluummin kivääriinsä panoksia, joilla hän saattoi ampua riistaeläimiä ja joiden nahoilla hänellä oli mahdollisuus vaihtaa kauppa-asemalla itselleen välttämättömiä elintarvikkeita ja muita hyötyesineitä.
Kun kapteeni ja Dersu toistamiseen tapasivat, halusi kapteeni kuulla Dersun pyyntimenestyksestä. Dersu luonnonihmisen avoimuudella kertoi saaneensa hyvin turkiseläimiä, mutta rahat jotka hän oli saanut niistä, olivat hävinneet kauppiaan katoamisen myötä. Kertomus osoittaa ettei Dersu luonnonihmisenä voinut käsittää rahan merkitystä.
Tämä tapaus vie ajatukseni kolttiin, jotka sodan jälkeen asutettiin Petsamon alueelta Sevettijärvelle ja Nellimiin. Muuttaminen uusiin, heille ennestään tuntemattomiin olosuhteisiin oli saanut heidät varovaisiksi ja kenties osa heistä vieraantui kolttakulttuuriin kuuluneesta läheisestä yhteenkuuluvaisuudestaan luontoon. Siihenhän he olivat vuosisatojen ajan eläessään Petsamon alueella sijainneissa kolttakylissä sopeutuneet. Ne Dersun ikäiset koltat, kuten Gauriloffin Olli ja Sverloffin Jaakko, joihin tutustuin Inarissa 1950 ja 1960-luvun aikana, ovat jääneet mieleeni syvästi. Vuonna 1894 syntynyt Jaakko Sverloff olikin ollut nuorena tsaarin armeijan sotilas kohoten muistaakseni vääpeliksi asti. Vielä ikämiehenä älykäs ja esiintymiseltään ystävällinen kolttavanhin eli kolttien luottamusmies asteli ryhdikkäästi ja arvokkaasti.
Tämän päivän ihmisen on varmasti hyvin vaikea käsittää, miksi Dersu kutsuu metsän eläimiä ihmisiksi. Esimerkki pikemminkin kertoo sen, että eläin on Dersulle jotakin muuta kuin pelkkä saaliseläin. Tämä tulee myös ilmi konkreettisella tavalla, kun petoeläimen pyyntiin tarkoitettuun maakuoppaan onkin pudonnut peura. Ruuanjätteitä ei tullut heittää tuleen, ne oli Dersun mielestä annettava "ihmisille", kuten ketuille ja hirville. Myöskin porosaamelainen puhui poroille ja porokoirille kuten kavereilleen.
Se joka hankkii elantonsa luonnosta, oppii kaikilla aisteillaan näkemään ja kuulemaan. Kun vanheneva Dersu talvella taigassa huomaa, ettei hän enää osu hirveen, hätääntyy hän. Tästä tapauksesta seuraakin aiheellinen huoli ja pelko siitä, miten tästä eteenpäin voi selvitä erämaassa? Pelko siitä, että voikin joutua pedon saaliiksi on joka hetki läsnä olevaa todellisuutta Dersun elämässä. Aikaisemmin kun luonnossa elävän ihmisen voimat ehtyivät, saattoi hän vähin äänin kadota erämaahan.
Kun ikä alkaa painaa Dersua, tulee Dersulle avuksi järjestäytynyt yhteiskunta; kapteeni tarjoaa kaupungissa sijaitsevaa kotiaan Dersun käyttöön. Esimerkki osoittaa, että vaikka ikänsä erämaassa eläneen ihmisen voimat eivät siellä enää riittäneet, niin hän saattoi jatkaa elämäänsä toisissa olosuhteissa kauankin. Myös saamelainen poromies huolestuu, kun hän ei enää erota poromerkkiään poronkorvasta. Seuraus tästä pahimmillaan on, että porotokka saattaa alkaa siirtyä "luonnollista tietä" nuorempien haltuun. Siitä huolimatta hänenkään ei kannata hätääntyä ja mennä tunturiin loppuaan odottelemaan. Yhteiskunta tulee hänenkin avukseen ja hän voi jatkaa elämäänsä turvallisesti autellen lapsiaan ja lapsenlapsiaan.
Kaupunkiin muutto tuo Dersun elämään paljon outoja ja uusia asioita; enimmäkseen kieltoja ja rajoituksia: kiväärillä ei ole lupa pihalla ampua, eikä puita saa kaataa kaupungin puistosta ja vedestäkin on maksettava. Dersulle tällaiset rajoitukset olivat täysin tarpeettomia taigassa. Siellä kokenut eränkävijä ei missään olosuhteissa vahingoittanut toista, vaan auliisti tarjosi apuaan sitä tarvitseville.
Dersu piti huolen siitä, että eläimet eivät joutuneet kärsimään hänen toimiensa vuoksi. Dersun muuttaminen kaupunkiin tuo mieleeni edesmenneen äitini Maggan, joka vuonna 1970 ensimmäistä kertaa teki matkan Helsinkiin. Vaikea oli hänenkin koko ikänsä erämaissa asuneena ymmärtää sitä että miksi ihmiset asuivat ahtaasti ja naapurihuoneistojen ihmiset eivät edes tunteneet tai tervehtineet toisiaan.
Elokuva Dersusta osoittaa miten ihmisen eläminen luonnossa perustuu luonnonilmiöiden oikeaan tulkintaan, tarkkuuteen ja rohkeuteen. Erinomaisena esimerkkinä tästä voi mainita sen miten Dersu ja kapteeni Arsenjev joutuvat hetkessä kovan pohjoistuiskun yllättäminä rakentamaan keskellä suota suoheinistä itselleen tuulensuojan. Tämä heinäkeko antaa sen verran suojaa, että se estää heitä jäätymästä hyytävän kylmässä tuiskussa kuoliaiksi. Samanlainen kekseliäisyys on pelastanut monen saamelainen poromiehen, kalastajan ja riekonpyytäjän puuttomassa tunturissa.
Tämän päivän saamenmaassa ei ole enää mahdollista elää samalla tavoin kuin Dersun ikäpolven saamelaiset elivät sata vuotta sitten. Siihen aikaan eli täällä monia Dersun kaltaisia luonnonihmisiä. Se tulee esille konkreettisella tavalla professori Konrad Nielsenin kirjassa "Laerebok i Lappisk". Tätä kirjaa samoin kuin neliosaista sanakirjaa laatiessaan hänellä oli apunaan tenolainen Hans J. Henriksen, joka oli hyvin perillä Dersun aikaisesta saamelaisten elämästä. Niinpä Konrad Nielsenin dokumenttien avulla on mahdollista seurata tuolloin eläneiden saamelaisten elämää.
Nykyään on lähes mahdotonta elää samalla tavoin suoraan villistä luonnosta kuten sata vuotta sitten. Yhteiskunta on siinä määrin muuttanut luontoa ja sitä hyödyntävää ihmistä, ettei luonnossa opituilla taidoilla ja tiedoilla ole samaa merkitystä kuin aikaisemmin. Sellaista muutosta Dersu ja hänen ikäpolvensa saamelaiset tuskin olisivat käsittäneet, Voimme kuitenkin kunnioittaa ja jatkaa heidän perinnettään vaalimalla luontoa ja kanssaihmisiämme, edustivatpa nämä mitä väestöryhmää tahansa.