Olen vuosikymmeniä halunnut kirjoittaa ihmisistä, miehistä ja naisista, jotka osallistuivat Lapin puolustamiseen. Monet sotaveteraanit ovat poistuneet keskuudesstamme vuosia sitten. Kirjan päähenkilö on Ounasjokivarrella syntynyt Alli Korva. Hän elää edelleen keskuudessamme.

Esko Rannan uusi kirja kertoo kolmen sodan - talvisodan, jatkosodan ja Lapin sodan - läpi eläneen Allin koko elämäntarinan. Tämä tekee kirjasta arvokkaan historiallisen dokumentin, johon kannattaa tutustua. Lotta Säätiö valitsi Allin Vuoden Lotta 2023 -palkinnon vanhimmaksi saajaksi. Harva uskoo, että ankarat sotavuodet muistetaan jatkossakin historiassa. Menneisyys ei kuitenkaan voi karkottaa ihmisten mielissä muistoja sodista.

Suomessa on julkaistu lukuisia menneitä sotia käsitteleviä kirjoja, tutkimuksia ja pamfletteja. Siitä huolimatta kiinnostus niitä kohtaan ei näytä hiipuvan. Jokainen uusi tositeos, kuten Esko Rannan toimittama Alli Korvasta -kirja, valaisee Allin sukupolven selviytymistaistelua kotimaansa vapauden ja itsenäisyyden sekä rauhan ja edistyksen puolesta. Esko Rannan kirja osoittaa, että Allin sukupolvi läpäisi tämän voimakokeen.

Oma kiinnostukseni Lapin sota-aikaan ulottuu 1940-luvun lopulle, jolloin puhuttiin paljon Pohjanmaan evakuointiajasta ja saksalaisten aiheuttamista tuhoista. Kävi selväksi, kuinka suuren hinnan Suomi joutui maksamaan vapaudestaan. Talven 1939/40 suuri pohjoismainen kriisi liittyi Neuvostoliiton hyökkäykseen Suomea vastaan. Siitä seurasi epävarmuuden aika. Se oli ensimmäinen poikkeuksellinen ja järkyttävä osa toisen maailmansodan ensimmäisen vuoden tapahtumista. Neuvostoliiton tavoitteenaan oli nujertaa Suomi ja sen kansa. Se oli epätasainen taistelu, jonka Suomi jollain tapaa voitti.

Se on tarina suomalaisten uskomattomasta kekseliäisyydestä ja päättäväisyydestä. Pieni, huonosti varusteltu Suomen armeija onnistui 105 päivässä pysäyttämään puna-armeijan ja pitämään asemansa. Vuonna 1939 Lapissa oli ilmeisesti väärä käsitys ympärillä olevan maailman nopeasta kehityksestä. Lapin asukkakaat olivat itse asiassa tietoisia rajan takana piilevästä vaarasta, mikä sai ihmiset varovaisiksi. Talvisodan jälkeen aavisteltiin mitä oli tulossa.

Allin kasvuympäristö Ounasjoella oli varsin suotuisa. Kylissä oli tuolloin paljon perheitä ja lapsia. Nämä perheet asuivat melko vaatimattomissa yhden tai kahden huoneen hirsimökeissä, joista osassa oli myös yläkerros. Varsinkin keskellä talvea talot olivat tärkeä kohtaamispaikka. Tuolloin kyläläisten lisäksi tapasivat toisiaan monet leikkikaverit, tutut ja ystävät. Kun Alli puhuu kotikaupungistaan, hän ilmaisee myös, että juuret ovat ihmiselle tärkeitä. Kotiseutu luo ihmiselle identiteetin.

Lopuksi

Allin kaltaiset lotat palvelivat rintamaksi kutsutun vaikeasti määritellyn alueen lähituntumassa lääkäreinä, sairaanhoitajina, puhelinkeskuksisssa ja muissa tukitehtävissä. Raja sen välillä mitä pidetään sotilaallisena ja mitä siviilielämään kuuluvan oli varsin epämääräinen. Mannerheimin odotti naisilta apua sairaanhoidossa, vaatteiden ompelussa, rakkaaan menettäneiden lohduttamisessa ja puhelinvälittäjinä.

Sota-aika antoi historiallisen tilaisuuden näyttää, että naisetkin pystyivät johonkin. Viranomaislle osallistuminen sotaan oli vain väliaikanen ratkaisu. Rauhan tultua oli itsestään selvää, että naiset palasivat arkeen, toisin sanoen koteihinsa. Monelle naiselle paluu siviilielämään oli järkytys. Perheellä ja ystävillä ei ollut mitään käsitystä heidän kokemuksistaan. Tilanne oli sama kuin jos aikuiseksi kasvatetut lapset olisi pakotettu noudattamaan lapsuutensa rajoituksia. Naisten läsnäolo oli välttämätöntä jotta yli päätänsä sotaa voitiin käydä.