Äitini Magga muisteli joskus kipein sydämin lapsuudenkotiaan Menesjärvellä ja sitä ympäröinyttä rauhan ja luottamuksen ilmapiiriä. Hän näki mielessään äitinsä Kristiinan, jonka silmät loistivat kiintymystä aina silloinkin kun hänestä oli välttämätöntä nuhdella Maggaa tai tämän pikkuveljeä Jounia. Hän muisteli isäänsä Niila Jouninpoika Kittiä ja isoisäänsä Jouni Antinpoikaa, joiden ankarat uskonnolliset käsitykset olivat tehneet heistä kunnioitetut, mutta pelätyt hahmot.

Erityisesti muistan äitini kuvailun niistä ensivaikutelmista jotka hänen isoisänsä, Jouni Antinpoika Kitti, veljiensä Hanssin ja Klemetin ja siskonsa Briitan kanssa, sai saapuessaan Länsi-Inarin erämaihin perheineen ja poroineen 1860-luvun alussa. Tässä kertomani perustuu pääosin siihen mitä kuulin äidiltäni, mutta olen täydentänyt kertomusta arkistotiedoilla ja paikoin yrittänyt elävöittää kerronta, en kuitenkaan missään kohti vastoin äitini kertomuksia tai minulle myöhemmin auenneita tosiasioita.

Tämän muistelusten osan päähenkilö Jouni Antinpoika Kitti (1823-1876). Kirkonkirjoissa hän kulkee nimellä Jon Andersson Kitti, mutta saamelaisten kesken hänet tunnettiin Andaras Jovnnana.

***

Kitin sisarukset päättivät asettua Suomeen pysyvästi 1860-luvun alkupuolella. He olivat päätöksessään epävarmoja, mutta ainahan voisi kokeilla vuoden tai kaksi. Heidän isänsä Antti Hannunpoika Kitti, Norjan perua oleva porolappalainen joka oli ollut kirjoilla Utsjoella, oli elänyt talvet Suomen puolen outamaissa, joissa oli jäkälää poroille ja ihmisille suojaa ja polttopuita. Joka kevät hän oli jutanut Jäämeren rannikolle, ja syksyn tullen taas Suomeen. Näin toimien Antti Hannunpoika Kitti oli onnistunut kasvattamaan oman ja vaimonsa Magga Antintytär Jomppasen vähän päälle satapäisen porotokan niin että siinä oli puolen toistatuhatta päätä.

Nyt Antti Hannunpoika lepäsi jo Inarin kirkkomaassa. Hänen lapsensa olivat kasvattaneet poroeloa, ja sen pääluku laskettiin tuhansissa. Norjan ja Suomen välisen raja oli suljettu jutamiselta 1852. Aluksi tästä syntynyt pulma oli yritetty hoitaa Norjan puolen sukulaisten avulla, niin että porot oli viety Norjan puolelle Inarijoen yli ja sitten luovutettu ne Norjan puolen sukulaisten hoitoon rannikon kesälaitumille vietäviksi. Syksyn tullen sukulaiset toivat ne takaisin, ja talvet oltiin Suomen puolella. Rajaviranomaiset olivat kuitenkin alkaneet puuttumaan tähän luvattomaan liikenteeseen yhä ankarammin ottein, vieden tokasta sakkoporoja raskaalla kädellä. Niinpä Antti Hannunpojan lasten oli löydettävä sellaiset seudut jossa voisi kiertää talvi- ja kesälaitumien välillä rajaa rikkomatta. He olivat nyt etsimässä uusia laitumia, uutta elintilaa. Norjaan palaamista vastaan puhui se, että laitumet siellä olivat käymässä ahtaiksi, ja samanlaista alkoi olla Utsjoella. Siksi äitini isoisä Jouni oli sisaruksineen menossa syvälle Suomen outamaihin, syvemmälle kuin niille seuduille joilla heidän isänsä oli porojaan talvisin laiduntanut. Norjan perua olevat porolappalaiset olivat lähteneet liikkeelle, eikä mikään voinut heitä enää pysäyttää. He olivat menossa sinne minne nenä näytti. Heillä oli kiire, sillä edessä oli kylmä ja julma talvi.

Maisemien mahtavuus lumosi, ne olivat jylhän kauniit ja koskemattomat: korkeat tunturit, loputtomasti jokia ja järviä, joiden rantoja reunustivat tummat mäntymetsät, tuuheat koivikot ja korkeat, kapeat kuuset.

Eteen aukeni puuton aapa. Jouni heilautti kättään laajassa kaaressa. Hänen poronsa näki liikkeen ja tunsi sen vuottaraipasssa, poronnahkaisessa hihnassa, jolla sitä ohjattiin. Nimestään huolimatta vuotoraippa vain ohjasi eikä ollut mikään kuritusväline. Poro oli jo väsynyt, mutta siihen tuli uutta virtaa ja Jouni pyyhkäisi raidon kärkeen. Jouninkin härkä olikin sellainen jolla kelpasi ajaa - vuongas ja ummenojus, eli voimissaan ja sellainen että se totteli ajajaansa vaikka edessä ei ollut seurattavaa jälkeä vaan umpinen. Muunlaista poroa ei raidon kärjessä voinutkaan pitää ellei sitten menty jotain valmista jälkeä.

Jouni tunsi ruumiinsa elävän ja kasvavan. Hän oli jo alun viidennellä vuosikymmenellä, mutta tunsi että hänen elämänsä oli vasta alullaan. Antti-isä oli kuollut 1849 ja haudattu Inariin. Magga-äiti oli lopettanut maallisen vaelluksensa aivan vasta, vuoden 1862 ensimmäisinä päivinä. Ennen Jouni oli tuntenut ettei pystynyt mihinkään kunnolla, ei työhön porojen kanssa eikä rakkauteen. Länsi-Inarin erämaissa hän sai tilaisuuden näyttää mihin hän kykeni. Täällä hän tunsi sukulaistensa luottavaisten katseiden kiinnittyvän itseensä. Ensi kerran hän uskoi itseensä. Jouni oli pienikasvuinen, mutta täällä hän alkoi liikkua eloisin ja täsmällisin askelin. Sukulaiset jotka tunsivat Jounin entuudestaan ja jotka nyt näkivät hänen toimeliaisuutensa, muistelivat jälkeenpäin miten hänen silmäteränsä ikään kuin tummenivat ja miten hänen äänensä kävi möreämmäksi.

Vaarojen rinteillä puiden keskellä laidunsi peuroja ja hirviä. Siellä oli kuruja, joissa eli näätiä, kettuja, ahmoja ja ilveksiä. Siellä oli lukemattomia virtoja, joissa saukot kalastelivat. Jounin silmille tämä oli upeaa seutua, laajaa ja melkein asumatonta.

"Mukavaa seutua", Jouni ajatteli.

Hyvin harvassa kohtaa näkyi jälkiä ihmisistä, sen sijaan metsissä riistaa oli runsaasti. Jouni nautti metsän kirpeästä tuoksusta, iloitsi veden kohinasta ja matkan rauhallisesta edistymisestä. Jokaisen joen mutkan takana oli maisema, jota kukaan heistä ei ollut aikaisemmin nähnyt. Maisemien kauneus viehätti, paikoin se lupaili hyviä laitumia. Mutta vastaan tuli myös tunturiseutuja jotka olivat niin karuja, että ne eivät elättäisi poroja.

Kitit jutivat poroineen läpi koskemattoman maailman, jossa ei näyttänyt olevan yhtään ihmistä. Pitkiä etäisyyksiä kuljettaessa porot huohottivat kahlatessaan paksussa lumessa. Viikot matelivat eteenpäin, lokakuu vaihtui marraskuuksi, päivät lyhenivät ja kylmenivät. Perheet joutuivat nukkumaan yhdessä kodassa. Ihmiset raaviskelivat itseään, halasivat toisiaan, nyyttien keskellä ulvoivat rintalapset, vanhat ukot ryystivät pahkakupeistaan poronlihasoppaa.

Ilta oli hyytävän kylmä ja tähdistä näki että yöstä tulisi kova. Jouni pohti oliko päätös tulla tänne ollut oikea? Odottiko heitä parempi elämä vai tuho? Jouni muisteli mitä pappi oli kertonut siitä kun Mooses vei kansaansa kohti luvattua maata ja näiltä uhkasi loppua usko niin että he sanoivat Moosekselle: Eikö Egyptissä ollut hautoja, kun toit meidät tänne erämaahan kuolemaan? Mitä teit meille, kun johdatit meidät pois Egyptistä! Jouni näki edessään Siinain erämaan, syvän lumen peitossa, jossa Israelin lasten raito eteni faaraon uhkaava joukko kintereillään. Mitä olikaan Herra sanonut Moosekselle: Miksi huudat minulle? Sano israelilaisille, että he lähtevät liikkeelle.

Jouni lisäsi koivurankoja tuleen. Kipinäparvi sinkosi kattoaukosta. Kohta vesi tirisi jäätyneiden rankojen tyvipäistä ja ne alkoivat höyrytä. Jouni avasi isänsä vanhan kiisan, joka nyt oli hänen. Kiisassa Jouni säilytti arvokkaimpia pikkutavaroitaan. Hän aukaisi pienen valkoisesta vasannahasta tehdyn käärön ja otti esille saamenkielisen virsikirjan. Kirja oli aivan tuore, pappi oli antanut sen hänelle matkaeväiksi kun hän oli ottanut puheeksi että hän harkitsi Suomeen muuttoa.

Virsikirjan alussa luki että sen oli kirjoittanut J.A. Friis, mutta tiedettiin kyllä että pappia oli auttanut saamelainen Lars Hætta. Tämä oli tuomittu istumaan loppuelämäkseen pakkotyöhön osallistuttuaan niihin hirmutekoihin joita Kautokeinossa oli tapahtunut kymmenisen vuotta sitten. Akershusin linnassa Christianiassa virui nyt tuntureiden kasvatti, ja porojen paimentaminen oli hänen kohdallaan vaihtunut orjan töiksi. Jounia puistatti tällainen ajatus, mutta vielä enemmän puistatti ajatus että Lars Hetan vanhemmalta veljeltä Aslakilta ja Mons Aslaksen Sombylta oli isketty kaula poikki Altan rannassa. Lars Hettakin oli tuomittu menettämään päänsä, mutta armahdus muutti kuoleman elinkautiseksi linnatuomioksi. Kumpi sitten oli pahempi loppu, kertaisku kirveellä vaiko linnaorjana viruminen? No. Lars Hetalla oli sentään henkiriepu tallessa. Ja oliko se nyt orjantyötä, että kirjoittaa saamenkielellä virsikirjaa? Joku oli jopa tiennyt että Hetta olisi oikein Raamattuakin omalle kielelle saanut kääntää, mutta olisiko tuo totta? Voisiko saamelainen olla niin oppinut?

Jounille lukeminen ei ollut niitä helpoimpia asioita. Jouni oli käynyt neljän päivän pituisen kiertokoulun, jossa piti osata joitakin kappaleita katekismuksesta. Isä-Andaraksesta ei tullut lukumiestä vaikka katekeetta oli jo aikuista miestä yrittänyt kuinka opettaa ja pappi kovistellut. Papin mukaan inarilaiset olivat hyviä oppimaan, mutta utsjokiset laiskoja kovapäitä, vaikka kyllä pappi oli sitten sanonut ymmärtävänsä että tunturilaiselta ei oikein tahdo liietä aikaa opettaa lapsilleen lukutaitoa edes sen vertaa minkä itse osasivat - ketkä osasivat. Utsjoen piispantarkastuksessa 1847 oli todettu, että vaikka kirkkoherra itse ja kolme katekeettaa oli kolme, neljä viikkoa yrittänyt istuttaa lukutaitoa ja kristinopin alkeita seurakunnan rippilapsiin, niin ainuttakaan heistä ei voitu huonon lukutaitonsa takia laskea Herran ehtoolliselle. Jouni taisi sentään lukemisen niin että saisi kuulutukset, ja saattoipa olla että sellaisia kohta tarvittaisiinkin. Jouni oli alkanut katselemaan veljensä kälyä Inga Niilantytär Biggaa, ja oli vähän puhuttu siitä että jos heidät vihittäisiin tulevana juhannuksena.

Hiljaisuus oli laskeutunut kotaan, ulkoa kantautui koiran ulvonta. Tuli rätisi, savu ja höyry asettuivat niin matalalle että kodan perällä istuvan Jounin oli kumarruttava vielä alemmas. Hän taittoi ohuen koivunvarvun ja antoi sen liukua kirjan rivejä pitkin. Tulen levottomassa valossa kirjaimet rakentuivat vaivoin sanoiksi.

Luettuaan pari säettä Jouni luki vielä Herran rukouksen jonka hän osasi ulkoa. Oli ollut pakko opetella, mutta oikeastaan Jouni oli oppinut mielellään. Rukous täytti Jounin mielen rohkeudella ja rauhalla. Hän sulki kirjan ja kätki sen uudestaan kiisaan. Sisarusten lapset olivat nukahtaneet raanujensa alle, tulen ja koirien lämpöön. Huomenna olisi uusi päivä.

* * *

Ennen kuin Kitit ja muut porolappalaiset levittäytyivät Suomen pohjoisimpiin pitäjiin Inarin kantaväestö eli varsin yksinkertaista elämää. He asuivat suojatuissa paikoissa, hoitivat muutaman pään karjaa, kalastivat ja pyydystivät riekkoja. Heidän elämänsä oli yksinkertaista ja vaatimatonta silloinkin kun vuodet olivat hyviä. Usein vuodet olivat kovia. Äitini kertoi minulle miten hänen isäänsä Niila Jouninpoika Kitti ja tämän jälkikasvua järkyttivät apaattiset ihmiset joita he näkivät Inarissa. Asumusten lähelle tultaessa inarinsaamelaisten koirat ulvoivat nälissään ja tuskissaan. Niillä oli tapana istahtaa turvemajojen vieressä, haukahdella raukaisevasti ja alkaa ulinansa. Mutta majojen asukkaat eivät olleet petoja. He kykenivät elämään ulvomatta. Joskus kävi niin, että majoissa nukkuneet ihmiset eivät aina heränneet koirien metakasta huolimatta. He nukkuivat vanhurskaan unta kuin majojen ympärillä olevat kivet.

Vaikka porolappalaisten omakin elämä oli joskus kovaa, he kohtasivat Inarissa köyhyyttä, jollaista he eivät olleet osanneet kuvitellakaan. Mutta huonojen vuosien aiheuttamasta epätoivosta huolimatta Inarin kalastaja- ja metsästäjälappalaisilla oli sitkeää tahtoa ja he kestivät koettelemuksia jotka sortaisivat useimmat nykyihmiset nopeasti hautaan.

Kun esi-isäni tulivat Länsi-Inariin, heillä oli vastassa villi ja enimmäkseen autio seutu. Ihmisten tapaaminen oli aina merkkitapaus. Joku Paadarin sukuun kuuluva mies oli paimentanut Paadarjärven Lusmaniemessä kesällä lehmiä ja lampaita. Hän oli istunut kannolla ja ynissyt jotakin. Hänen ynisevänsä äänensä oli tuskallisesti syöpynyt tähän seudun hiljaisuuteen.

Toisinaan kirkkaina päivinä näkyivät Paadarjärven rannoille Muotkatunturit, siniset kuin unelma. Siellä paimensivat porojaan Norjasta alueelle muuttaneet Kitit ja Länsmannit. Kukaan Inarin kanta-asukkaista ei oikein tarkkaan tiennyt, miten porolappalaiset siellä asuivat ja mitä he siellä puuhastelivat. Kun esi-isäni tulivat tänne tuhansine poroineen, vesistöjen varsilla asuvat inarinsaamelaiset joutuivat hämmingin valtaan.

Välillä tulokkaiden porotokat kiitivät metsissä ja tuntureilla lumi pölisten. Porolappalaiset levittäytyivät kanta-asukkaiden asuinpaikkojen ympäristöön alkaen kaataa polttopuita ja laiduntaa porojaan. Silloin kanta-asukkaat mieluiten väistyivät. He antoivat viestin kiertää asuinpaikasta toiseen: Norjan porolappalaiset tulevat tänne. Inarilaisen metsästäjä- ja kalastajalappalaisten eristynyt elämä oli nyt lopussa, heidän vakiintunut maailmansa muuttumassa.

Tulijoiden elämässä tuntui olevan jotain sykettä, joka puuttui täällä asuvalla väestöllä. Jäämeren rannikolle rahtia ajaneet inarilaiset tosin olivat saaneet tuollaista sykettä maistaa, ja markkinoilla sitä riitti. Mutta inarilaisista tuntui että siellä missä porolappalaiset olivat, siellä oli aina markkinat, ja kun nämä pölähtivät joillakin asioillaan liikkuessaan pihaan, niin sinnekin ne markkinat tulivat. Kalastajalappalaiset eivät yhtä helposti nähneet porolappalaisten elämän kovia puolia, jatkuvaa tokan paimentamista säässä kuin säässä.

* * *

Olipa vuodenaika mikä tahansa Länsi-Inari oli kaukana kaikesta; se oli vain yksi osa laajasta alueesta, jota kuvatessa on mahdotonta liioitella. Paadarjärveltä itään käsin parin peninkulman päässä sijaitsi Inarin kirkonkylä, josta oli tullut alueen kaupallinen keskus jonne monet inarilaisista saapuivat talven mittaan ostamaan kaikkea mitä tarvittiin.

Käydessään ensimäistä kertaa Inarissa Jounin vanhin veli Antti Antinpoika Kitti (1811-1858), saamelaiselta nimeltään Kitti Andaras Andaras, pani merkille miten pororaitoja saapui jatkuvasti kylään. Hän sai kuulla, että Inarin olemassaolo oli vuosisatojen ajan perustunut siihen, että kylä sijaitsi tärkeän kauppatien varrella, toimi pysähdyspaikkana matkalaisille ja pororaidoille. Lähimmät kylät olivat siihen aikaan vähintään päivämatkan päässä. Pororaitoihin kuului kymmenkunta ajoporoa ja yksi ajaja. Raitomiehet toivat uutisia ja juoruja, mutta politiikasta he eivät ymmärtäneet mitään.

Jännittävintä tulokasten elämässä oli aluksi juuri kaupankäynti Inarin metsä- ja kalastajasaamelaisten kanssa. Kesäkuussa kokoontuivat laajoilta alueita Inariin paikalliset saamelaiset. Kun lyhyt arktinen kesä aurinkoisine päivineen ja valoisine öineen alkoi, Inarin koko laajalle alueelle oli hajaantunut yhteensä noin 500 Inarin saamelaista. Heille se oli tärkeätä aikaa. Koko talven he olivat perheineen ahkeroineet pyydystensä parissa, tehneet uusia ja korjanneet vanhoja. Nyt olivat tulleet Inariin vaihtamaan oman työnsä tuloksia kaikenlaisiin tarvikkeisiin. Se oli myös heidän mahdollisuutensa tavata alueelle hiljattain muuttaneita porosaamelaisia.

Inarilaisten leireissä elämä oli vilkasta. Ajo- ja takkaporot oli sidottu läheisiin puihin riittävän erilleen toisistaan. Suttuiset lapset juoksentelivat ympäri leiriä, eikä heitä toruttu koskaan. Iltaisin väki istui leiritulillaan laulelleen yksitoikkoisia laulujaan lihan kypsyessä padoissa. Lopulta joukon johtaja keihästi ison lihakimpaleensa puukkoonsa. Hän otti palan käteensä ja tarttui hampailla sen kulmaan. Sitten hän viilsi näppärästi kimpaleesta palan itselleen. Jokainen toimi samoin vuorollaan, kunnes kaikki olivat saaneet osansa.

Inarilaiset olivat havainneet Kittien tulon ja saapuivat eri yhteyksissä tervehtimään. He olivat nähneet heidän porotokkansa. He olivat neuvotelleet keskenään siitäkin missä heidän olisi parasta laiduntaa porojaan.

Tullessaan tänne suurten porotokkien kanssa porolappalaiset avaisivat tämän karun maan uudelle elämäntavalle, josta paikallisilla metsästäjä- ja kalastajalappalaisilla tuskin oli mitään käsitystä. Tulokkaiden tuhannet porot söivät ympäriltään kaiken, kuin heinäsirkkalauma Raamatun kertomuksissa, ellei niitä jatkuvasti siirrellyt. Mutta tietenkin porolappalaiset toivat myös paljon hyvää avatessaan poronhoidolle alueen, joka oli ollut jääkauden päättymisestä lähtien eristyksissä ja missä väestö eli kituliaasti olemattomine peltotilkkuineen, lehmineen ja lampaineen. Silti poroista muodostui kiistanaihe. Useimmat paikallisista halusivat kaiken säilyvän ennallaan, tulokkaat halusivat muovata uuden kotiseutunsa kohtaloa suuntaan jonka he näkivät parhaaksi.

* * *

Kittien Inariin asettumisen vuodet olivat heille hyviä vuosia. Vuodenajat säätelivät elämää. Talvella tuntui kaikki pysähtyvän, oltiin kuin horroksessa. Metsistä haetuilla honkapuilla pidettiin lämpiminä turvemajoja ja laavuja, istuttiin niissä porontaljojen päällä vaatteita paikkaillen, uusia kenkiä tehden, mietiskellen mitä kevät toisi tullessaan. Sitten tuli kevät joka muutti maailman ihanaksi ja suurenmoiseksi. Siellä tuntureiden ja laaksojen avarassa sylissä, missä elämä oli niukkaa ja ankaraa, äitini esivanhemmat kypsyivät aikuiseksi.

Inariin asettumisensa jälkeen esivanhempani kalastelivat ja metsästelivät poronhoidon ohella. Kesällä myös kalastajasaamelaiset naisineen ja lapsineen, kimpsuineen ja kampsuineen hajaantuivat kalastamaan ja metsästämään. Vasta myöhään syksyllä perheet kerääntyivät takaisin talveksi kukin omiin asumuksiinsa.

Poroja hoitaessaan Antti Hannunpojan lapset tapasivat näitä samoilla alueilla metsästeleviä ja kalastelevia Inarin kalastajasaamelasia. Myöhemmin, vuosien kuluttua, jokien ja järvien varsille ilmaantui jokunen talo. Kitit ymmärsivät näiden ihmisten puhumaa kieltä jollakin tavoin.

Kanta-asukkaat valmistautuivat talveen samalla tavoin kuin he olivat tehneet jo vuosisatojen ajan. Muutamassa viikossa alueen purot, joet ja järvet kattaisi sileä, läpinäkyvä jääkansi. Aikaa myöten aurinko vajoaisi horisontin taakse. Valoisa päivänaika oli lyhentynyt vain neljäksi tunniksi ja lämpötila laski koko ajan. Kohta kimpussa olisivat talvimyrskyt lunta vihmovine tuulineen.

Joskus saattoi käydä niin, että Kitit porotokkineen joutuivat inarinsaamelaisten asutuksen lähelle. Silloin oli tilaisuus tarkastella heidän majojaan, joiden seinät olivat vankkoja, ne oli tehty puunrungoista ja oksista ja niitä peitti monikerroksinen tuohikerros. Yhden tulipesän saattoi jakaa useampi perhe; he lämmittelivät sen äärellä ja valmistivat ateriansa. Seinillä ja sisäkaton telineissä riippui eri esineitä: taljoja ja nahkoja, aseita ja kaikenlaisia tarvekaluja. Niiden välissä riippui poronlihaa, kuivattua kalaa, ansoja, verkkoja. Ravintoa inarinsaamelaisilla näytti yleensä olevan yllin kyllin, ainakin hyvinä vuosina. Silloin kun käytiin tutustumassa paikallisiin kalastaja- tai metsäsaamelaisiin, nämä tavallisesti tarjosivat porosaamelaisille mieluusti valtavia aterioita.

* * *

1800-luvun aikana kirkon vaikutus Ylä-Lapin erämaissa asuvien porosaamelaisten keskuudessa näkyi selvästi. Olihan Pielpajärven kirkko ollut käytössä jo vuodesta 1757 lähtien. Täältä oli erämaissa asuville julistettu Jumalan lunastustyöstä, kerrottu ikuisesta elämästä ja syntien anteeksiantamisesta. Äitini isoisä Jouni kuunteli kiinnostuneena, mutta ei ymmärtänyt läheskään kaikkea. Mutta sitten hän ymmärsi, että kirkko tahtoi antaa kaikille täällä asuville Jumalansa rakkauden ja olosuhteiden parantamisen. Hän ymmärsi, että nämä asiat kuuluivat yhteen eikä niitä voinut erottaa toisistaan.

Saarnamies, jonka kanssa Jouni eräänkin kerran keskusteli, saattoi toimia myös opettajana. Jouni ymmärsi myös että silloin kun hänen ohjeitaan seurataan saattavat myös kristittyjen porosaamelaisten lapset ja lapsenlapset olla yhtä viisaita kuin täällä ennestään sukupolvea aikaisemmin kristinuskoon kääntyneet inarilaisetkin.

Saarnamies ihmetteli miten Jouni ja hänen väkensä tulevat porojen kanssa toimeen jatkuvassa paimennuksessa. Niinpä hän toivoi, että Jouni tulisi tänne kirkolle kaiken sen kanssa mitä hänellä on, näyttäisi muille miten hän ja Kitit elivät porojensa kanssa, miten he valmistivat tarve-esineensä ja tavaransa. Siten inarilaisetkin voisivat oppia heidän elämäntapansa porojen kanssa ja tavan elää siten kuin Kitit. Se olisi tervehdyttävää vuorovaikutusta jota kirkko Jumalan sanan avulla voisi parhaiten edistää.

* * *

Elettiin 1870-luvun loppupuolta. Aika siitä, kun Antti Hannunpoika Kitin lapset olivat saapuneet Inariin, laskettaisiin pian vuosikymmenissä. Äitini ukki Jouni Antinpoika katseli alapuolella levittäytyvää maisemaa, joka näytti tähän syksyiseen vuodenaikaan lohduttomalta kaartuessaan kohti jokisuiden suhteellisen hedelmällistä viljelysmaata, jolla kalastajalappalaisten turpeesta ja kivestä rakennetut matalat majat seisoivat edelleen sekavana rykelmänä. Osa majoista sijaitsi lähellä toisiaan, mutta toiset olivat melko eriytyneitä ja tuntuivat ilmoittavan, että niiden omistajat halusivat pysyä syystä tai toisesta erossa naapureistaan.

Porosaamelaisen elämä ja sen mukana mieli oli erilainen. Liikkuminen, kulkeminen, uusiin paikkoihin ja ihmisiin tutustuminen kuului siihen pakosta ja luonnostaan. Eikä se ollut vastenmielistä. Jounin vaeltaessa eri puolilla Länsi-Inaria häntä kiinnostivat vanhojen asuinpaikkojen rauniot, samoin kuin muut Inarin vanhasta asutuksesta todistavat merkit. Niistä saattoi päätellä, ettei siitä ollut hirvittävän pitkä aika kun näissä paikoissa oli asunut ihmisiä. Myös jokien varsien peuranpyyntikuopat todistivat inarinsaamelaisten esi-isien olleen ahkeria metsästäjiä.

Jounista oli kehittynyt taitava poromies, mutta hänkin oli oppinut eteväksi karhun ja suden metsästäjäksi. Hänen sisäiset ominaisuutensa korvasivat sen mitä hänen pienikokoisesta ulkoisesta olemuksestaan puuttui. Joutuessaan ensimmäisen kerran elämässään tappamaan karhun hän sattui olemaan laavussaan aivan yksin. Laavun ulkopuolella olevaan puuhun sidottu koira paljasti, että joku petoeläin hätyytteli hänen lähistöllä olevia ajoporojaan. Jouni sieppasi suusta ladattavan pyssynsä ja ryntäsi laavusta ulos. Samassa hän näki karhun hyökkäävän koiraa kohti. Arveluihin ei ollut aikaa ja niin Jouni laukaisi umpimähkään karhuun päin. Karhu kaatui kuolleena läheisen suon reunaan.

Sen ensimmäisen karhun jälkeen niitä oli tullut muitakin, ja moni susi oli saanut luovuttaa turkkinsa maksuksi repimistään poroista. Jostain syystä ensimmäinen karhu kuitenkin oli se joka palasi useimmin Jounin mieleen, samoin kuin se ensimmäinen kerta jolloin sisarukset saapuivat Länsi-Inariin.

Jouni ajatteli isäänsä ja äitiään. Nyt näiden olisi kelvannut katsella lapsiaan! Hyvin olivat Andaras Hannunpoika Kitin lapset perintöosaansa kartuttaneet - kun Kitin sisarusten poroelot laidunsivat samalla seudulla oli siinä kohta kahdeksantuhantinen elo. Lapsionnea Jounille ja hänen Inga-vaimolleen ei suotu, ensimmäinen tytär syntyi kuolleena ja toiseksi vanhin poika kuoli kahden kuukauden ikäisenä. Oli Jounilla vielä yksi lapsenlapsi, kymmenisen vuotta vanha Magga. Olisi ollut vieläkin nuorempi, mutta tämäkin tyttö oli syntynyt kuolleena. Jounin ja Ingan vanhin poika Niiles oli sentään selvinnyt aikuiseksi asti ja nainut Salkko-Niilan tyttären Kristiinan. Pororikkaan Salkko-Niilan tunsi koko Perälappi, mutta Jouni oli kuullut että Salkko-Niilan poro-onni oli peräisin liitolta jonka pororuhtinas oli solminut pimeyden ruhtinaan kanssa - ainakin Salkko-Niila muisti käydä uhraamassa seidoilleen vaikka kristinuskoa tunnustikin. Sellaisesta pelistä ei välttämättä hyvää seurannut. Jouni toivoi että sentään Hänen Niileksensä ja tämän Ingan poro-onni kestäisi. Jouni tiesi ettei se ollut pelkästään ihmisen kädessä, vaikka kyllä siinä ihmisen kädellä oma osuutensa olikin. Porot olivat Jounille onnen lähde, ja tietenkin sisarienkin lapset ja lapsenlapset.

Jouni kuuli taivaalta kirkkaan huudon, kuin hopeatorven helähdyksen. Hän katsoi ylöspäin. Villihanhet ja joutsenet lentelivät hänen yläpuolellaan halki kirkkaan taivaan.

Hærra læ muo baimen, i must vailo mikkege.
Ruonas giððin son adda muo orrot,
vuoiŋadusa
aci gaddai son doalvvo muo.
Muo sielo son diervasmatta, son doalvvo muo
vanhurskesvuoda balggai mield su namas ditti.
Jos vela jabmem-suoivan lægest læm vagjolæmen,
im bala bahast, dastgo don læk muo lut; du soabbe ja
baimenmuorra, dak muo jeððijægjek læva.
Muo
almidam oudast don rakadak munji mallasid
muo vaŝŝla´
aidam buotta, muo oaive don vuoidak oljoin;
muo gærra govdda.
Aive buorre ja arbmo muo čuovvomen læ
buok muo ællem beivid, ja hærra vieost mon asam alelassi.

Davidin psalmi (psalmi 23) Nils Stockflethin saamenkielisestä Psalmien kirjasta vuodelta 1854. Stockflethin ansiota oli, että Pohjois-Norjan papinvirkoihin asetettaville ryhdyttiin järjestelmällisesti opettamaan saamenkieltä. Hän oli jättänyt papintoimensa 1839 keskittyäkseen suomen ja saamen kielten opettamiseen yliopistossa, tutkimukseen ja käännöstyöhön. Kun ilman pappia olevassa Kautokeinossa oli syksyllä 1851 syntynyt uskonnollinen hurmosliike, piispa pyysi pohjoisessa matkalla olevaa Stockflethia avuksi tilanteen rauhoittamiseksi. Kihdin vaivaama jo vanheneva pappi tuli huitoneeksi kävelykepillään liikutuksissa olevia saamelaisia saadakseen nämä rauhoittumaan ja korostaakseen arvovaltaansa. Tämä kärjisti osaltaan vastakkainasettelua. Kun tilanne repesi seuraavan vuoden lopussa, "kapinalliset" mukiloivat hänen seuraajansa Waldemar Hvoslefin ja tämän väen henkihieveriin koivukangilla. Stockfleth oli suunnitellut koko Raamatun kääntämistä saamenkielelle, mutta sai valmiiksi vain Uuden testamentin ja osia Vanhasta testamentista. Vanhan testamentin käänsi Lars Hetta, joka oli tuomittu kuolemaan Kautokeinon kapinasta. Tuomio muutettiin armahduksella elinkautiseksi pakkotyöksi. Hetta armahdettiin lopullisesti 1867, minkä jälkeen hän jatkoi vankeudessa aloittamaansa käännöstyötä. Hetan kääntäjänura oli lähtenyt liikkeelle kun J.A. Friis tarvitsi apulaisen Stockflethin kääntämän Uuden testamentin kieliasun kohentamishankkeeseen. Vanhan testamentin käännös valmistui 1873. Vuonna 1884 Hetan kunnia palautettiin virallisesti, ja 1886 hänet palkattiin kirkkotulkiksi. Taloudellisten vaikeuksien vuoksi saamenkielinen raamattu julkaistiin vasta 1895, vuotta ennen Lars Hetan kuolemaa.