Nykyisen Lapinmaan alue on valtavan suuri ja väkeä tuolla alueella asui vielä 1500-luvulla vähän. Vuosisatojen ajan alueella asuvat lappalaiset vaeltelivat ja hankkivat elantonsa tuntureilla, jokilaaksoissa ja järvien rannoilla. He seurasivat peuroja ja kalastivat joissa ja järvissä, he keräsivät juuria ja marjoja ja lintujen munia pesintäaikaan. He tiesivät minne karhut asettuivat talveksi ja majavat rakensivat pesänsä. Osa harvalukuisesta väestöstä asui lähellä merta ja pyysi elannokseen hylkeitä, mursuja ja valaita. Aika ajoin he tapasivatkin toisiaan eri yhteyksissä ja vaihtoivat peurantaljoja valasöljyyn tai vaihtoivat hylkeen vuotia, joista saatiin parhaat köydet ja jalkineet, ilveksen ja ketun nahkoihin tai lihaan jossa ei ollut meren makua.

Sitten 1600-luvulla alueelle alkoi tulla norjalaisia ja suomalaisia. Korvaukseksi työstä, lihasta ja turkiksista uudet tulijat tarjosivat viinaa, tupakkaa, rautaa, kankaita ja aseita. Niinpä erämaissa asuvasta väestöstä osa siirtyi jokien ja meren rannikon lähistolle, lähelle siirtolaisia ja heidän yhteisöjään sekä heidän tavaroitaan.

Ennen pitkää vastalahjaksi tulijat alkoivat ottaa maasta sen rikkauksia. Lopun lappalaisten perinteisestä tiedosta, taidoista ja uskonnosta teki valtaväestön tuoma koulujärjestelmä ja kirkko. Uudet siirtomaaisännät opettivat lapsille monia taitoja: vieraalla kielellä lukemista ja kirjoittamista ja siirtolaisten kieltä. Lapset eivät kuitenkaan koulussa oppineet kalastamaan ja metsästämään, etsimään oikeista paikoista syötäviä juureksia ja pyytämään lintuja ja eläimiä ansoilla. Tämä johtui siitä, että lapset eivät saaneet olla vanhempiensa kanssa, he eivät voineet oppia näitä taitoja. Tytöt eivät osanneet käsitellä kalaa tai parkita nahkoja. Pojat eivät vanhempiensa tapaan osanneet metsästää peuroja ja jäniksiä. He eivät myöskään oppineet tuntemaan omaa maataan, missä esi-isät olivat eläneet. Tästä kehityksestä seurasi vähitellen siteiden höllentyminen saamenkieleen ja kulttuuriin.

Seuraus kaikesta tästä oli, että lappalaiset hylkäsivät tavat, jotka olivat vuosisatojen ja tuhansien ajan turvanneet lappalaisen kansan elämän ja kulttuurin. Tänään me saamelaiset ja lappalaiset annamme arvoa monille asioille, jotka yhteiskunnalla on tarjottavanaan. Samalla ymmärrämme paremmin vanhojen elämäntapojen arvon ja opettelemme mielellämme uudestaan esivanhempiemme käyttämää saamenkieltä ja vanhoja taitoja. Nykyiset kieliperusteella määritellyt saamelaiset ovat pääosin lappalaisten jälkeläisiä; osa heistä on porolappalaisia, jotka asuttivat suoraan Käsivarren aluetta ja kun laidunalueet sieltä loppuivat he siirtyivät Norjan kautta Utsjoen ja Inarin kuntien alueille. Vanhastaan tällä alueella asuneesta alkuperäsiväestöstä osa on kadottanut saamenkielen äidinkielenään jo niin kauan sitten, että heitä ei nykyisen epähistoriallisen saamelaismääritelmän mukaan enää pidetä saamelaisina. Sodankylän, Enontekiön, Inarin ja Utsjoen alueelle porosaamelaiset tulivat pääsääntöisesti 1800-luvulla Norjan puolelta tuoden myös kielen tulessaan johtuen Norjan erilaisesta kielipolitiikasta.

Kansallispäivä herkisti pohtimaan, mikä nykytilan ja sen edeltäjien osuus on ollut kehityksessä, mikä osa historiasta on sen tuottamia vääryyksiä, mikä osa on ollut historiaan kulkuun kuuluvaa ja mihin valtion on oikein tarvinnut riistämiiään oikeuksia ja omistuksia. Miksi valtio on myötävaikuttanut eri kansanosien eriarvoistamiseen ja miksi sen toimia ei voitaisi Kuusamosta Utsjoelle asti tutkia ja arvioida, jotta lapinmaa ja siellä asuvat lappalaiset saisivat sille kuuluvan historiallisen oikeutuksensa.