Tutkija Martin Scheinin otti Lapin Kansassa 15.11. kantaa oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin selitykseen ILOn yleissopimuksen nro 169 artiklaa 14 koskevasta varauksesta. Selitysasiakirjan mukaan Suomen hallitus ei yleissopimuksen johdosta puutu saamelaisten kotiseutualueella olevien maa- ja vesialueiden omistus-, hallinta- tai käyttöoikeuksiin olipa niiden omistaja kuka tahansa, eikä valtion omistamia tai hallitsemia maa- ja vesialueita siirretä pois valtion omistuksesta tai hallinnasta. Valtio lupaa kuitenkin turvata ja kehittää saamelaisten oikeuksia käyttää valtion alueita saamelaiskulttuurin harjoittamiseen, ylläpitämiseen ja edistämiseen. Oikeusministeriön tiedotteen mukaan selityksen antamiseen on tarkoitus pyytää eduskunnan suostumus ja selitys on tarkoitus liittää yleissopimuksen sitoutumisasiakirjoihin.

Scheinin korostaa lehtiartikkelissa että selitysosa muodostaa sopimuksen keskeiseen kohtaan kohdistuvan varauman, jollaista ei sopimus salli. Scheininin julkitulo osoittaa konkreettisesti, että sopimuksen ratifioinnin valmistelusta vastannut oikeusministeriö on sortunut useisiin juridisiin virheisiin.

Scheinin antaa epäsuorasti ymmärtää, että ILOn yleissopimusta voitaisiin varauman mitätöinnin kautta käyttää omistusoikeusvaatimusten perusteena. Tätä korostaa artikkelin otsikko "Professori: Selitys ei vie maaoikeuksia". Tätä pidämme harhaanjohtavana, koska yleissopimuksen periaatteista johtuu että palauttamisvaatimuksen tulisi perustua siihen, että valtion olisi ensin vallannut tai ryöstänyt saamelaisalueen maat palauttamista vaativalta ryhmältä. Suomessa ei ole esitetty yhtään todistusta sellaisesta seikasta. Asiantuntijana Scheinin tietää, että yleissopimus ei kirjaa uutta historiaa eikä muuta entistä. Ei tarvita varaumaa, jossa todetaan ettei valtion maanomistukseen kajota, vaan valtion on kerrottava, ettei ratifiointi luo eikä anna mitään uusia maaoikeuksia. Inarinsaamelaisten kannalta tämä on avainkysymys!

Maa- ja vesioikeuksien tai korvausten saamiseksi saamelaisten tulisi nostaa kanne Suomen valtiota vastaan. Näin voitaisiin julistuksiin viittaamisen sijasta katsoa kestävästi juridiikalla mitä luovutettavaa tai korvattavaa valtiolla saamelaisille voisi olla. Scheininkin sanoo LK:n artikkelissa "Suomen tulisi luoda menettelyt, joiden kautta voidaan oikeudenmukaisesti käsitellä saamelaisten mahdolliset maahan kohdistuvat oikeudet. Norjan kokemuksen perusteella pidämme epätodennäköisenä, että tuollaisia vaatimuksia tultaisiin esittämään laajalti."

Nuo menettelyt ovat jo olemassa ja täysin saamelaisten käytettävissä. On eroteltava kahdenlaiset saamelaiset maaoikeusvaatimukset. Ensinnäkin on esitetty ILO-sopimukseen vedoten, mutta sitä ylitulkiten, yleistäviä, jopa kaikenkattavia vaatimuksia joiden mukaan saamelaisalueen maat kuuluvat saamelaisille näiden alkuperäiskansaoikeuksien perusteella. Toiseksi voidaan esittää ILO-sopimukseen vedoten vaatimuksia saamelaisille jollain maaoikeudellisella perusteella kuuluvien konkreettisten oikeuksien toteuttamisesta. Professori Scheinin on vuosikymmeniä auttanut saamelaiskäräjiä ajamaan ensin mainitunlaisia yleisiä oikeuksia, mutta viittaa Norjan esimerkin yhteydessä jälkimmäisen tyyppisiin rajallisiin oikeuksiin.

Saamelaiskäräjien johdossa on kauan ymmärretty, ettei konkreettisten maaoikeusvaatimusten menestymiselle ole edellytyksiä. Siksi saamelaiskäräjät on vaatinut ja vaatii edelleen saamelaisille summittaisia, kaikenkattavia maaoikeuksia, joita saamelaiskäräjät hallinnoisivat. Tässä heikosti menestynyt saamelaiskäräjien johto on ollut joustava kuin vastuksen kohdannut vesi, mutta vain siinä mielessä että se on kehitellyt uusia verukkeita ja koukkausreittejä tuon suuren päämääränsä saavuttamiseksi. Osana tätä strategiaansa käräjien poliittinen johto on luikerrellut syvälle oikeusministeriön liiveihin. Oikeusministerin roolia saamelaisasioissa on täysin mahdotonta ymmärtää: tekemänsä valan perusteella hänen pitäisi nojata totuuteen ja oikeuteen.

Suomessa saamelaisia koskevat lait nojautuvat pohjimmiltaan erittäin vakaviin, äärimmäisiä mielipiteitä ja kestämättömiä käsityksiä omaavien oikeustieteilijöiden ja muiden tutkijoiden tekemiin virheisiin. Niitä ovat esimerkiksi käsitykset pohjoissaamelaisista Suomen alkuperäiskansana, heille muka kuuluneiden maiden ryöstämisestä ja saamelaiskäräjien vaatiman "positiivisen syrjinnän" sotkeminen alkuperäiskansaoikeuksiin.

Vielä lapsenkengissä ollut ja osin saamelaisjohdon tilaustyönä syntynyt tutkimus selittää osaltaan miten väärinkäsitykset saatiin ajettua lainsäädösten pohjaksi, mutta ei sitä, miksi oikeusministeriö sulkee silmänsä uudemmilta tutkimustuloksilta, jopa silloin kun se on itse toiminut tutkimusten tilaajana. Seurauksena jo alun perin kallellaan olevien, nyt jo vanhentuneiden tutkimusten kanonisoinnista ja uudemman tiedon torjumisesta on ollut, että hallinnossa ja tuomioistuimissa on esitetty kestämättömiä käsityksiä omistusoikeudesta ja oikeudesta työntää esim. inarinsaamelaisia syrjään. Saamelaiskäräjien vaatimus 14 artiklan soveltamisesta Suomessa puhtaasti saamelaiskäräjien ja valtion välisenä asiana on sopimuksen vastainen, ja loukkaa suomalaista oikeusperinnettä. Aikaisemmin vankka oikeusperiaate sai ankaran kolautuksen jo kun etnisyys ja asuinsija jäivät laissa määrääviksi oikeussuhteiden kriteereiksi.

Säädöksiä, säädösehdotuksia ja lausuntoja on riivannut hämmästyttävä vaatimus siirtää jopa ns. saamelaisrekisterissä olevien yksityisten oikeuksia saamelaiskäräjille. Huippuna, tai oikeammin pohjanoteerauksena, on ollut se, että valtio on samanaikaisesti täysin kieltäytynyt huolehtimasta Inarin statuksettomien saamelaisten alkuperäiskansaoikeuksista. Kun ILO-sopimuksen selitysasiakirjassa sanotaan, että valtion maiden omistus säilytetään ennallaan, tähän sisältyy Suomen Lapin todellisten alkuperäiskansaryhmien, kuten statuksettomiksi jätettyjen inarinsaamelaisten, maaoikeuksien polkeminen kahdella saappaalla, valtion ja saamelaiskäräjien. Valtio ei ole tunnustanut näitä oikeuksia, mutta ei myöskään pysty näyttämään laillista saantoa ominaan hallinnoimiinsa entisiin alkuperäisväestön maihin.

On jouduttu tilanteeseen, jossa on jo nähty esimerkkejä siitä, että ILOn yleissopimusta on käytetty perusteena vaatia omistusoikeutta muiden kuin saamelaisten omistamiin maihin ja että se voisi antaa oikeuksia positiiviseen syrjintään. Samaan kategoriaan voidaan lukea, että "alkuperäiskansa" olisi jotain aivan eriskummallista, joka ikään kuin juontaisi juurensa jostain muinaisuudesta, ja joka tämän perusteella oikeuttaisi erioikeuksiin ja muiden syrjintään.

On annettu ymmärtää, että yleissopimuksen piiriin kuuluvilla olisi oikeus erityissuojeluun. Näkemys perustuu YK:n vuonna 1966 solmitun kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 27. artiklan erikoiseen tulkintaan. Artikla ei kuitenkaan puhu mitään taloudellisista oikeuksista tai erioikeuksista, vaan sen on vain tarkoitus turvata vähemmistön oikeudet tunnustaa uskontoaan ja kieltään. Siitä on vakiintunut käytäntö Suomenkin osalta. Mitään omistusoikeutta ei sen nojalla voida luoda.

Scheinin jättää mainitsematta, että ILOn yleissopimuksen tarkoituksena on suojella järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella vanhaan tapaan eläviä syntyperäisiä kansoja, kun taas nykysaamelaiset elävät yhtä korkeatasoisesti kuten muutkin suomalaiset, syrjimättä ja vailla oikeusvajetta. Suomessa viimeinen perinteisellä tavalla elänyt saamelainen Uula Hetta kuoli syyskesällä 1992. Olisi odottanut, että suru-uutinen olisi ehtinyt jo Arkadianmäelle asti.

Parasta olisi, jos Eduskunta toteaisi yksiselitteisesti, ettei Suomessa ole ILOn yleissopimuksen tarkoittamia alkuperäis- tai heimokansoja, eikä heiltä ole niin muodoin mitään vallattu eikä ryöstetty, eikä palautus ole ajankohtaista, kun ei ole palautettavaa eikä kenelle palauttaa. Norjasta 1850-luvun jälkeen Suomeen muuttaneet porosaamelaisetkin ovat voineet vapaasti asettua suurine porotokkineen Inarin kalastaja- ja metsäsaamelaisten pyyntialueille. Kun ILO-sopimuksen ratifiointihanke, tai uskaltaisimmeko sanoa pelleily, näin saataisiin pois päiväjärjestyksestä ja Ylä-Lapin elämää häiritsemästä, olisi mahdollista rauhassa katsoa, mitä maaoikeuksia kenellekin laillisesti kuuluu. Se loisi myös vankan pohjan eri saamelaisryhmien tarpeitten kiihkottomalle huomioimiselle ILO-sopimuksen todellisten periaatteiden ja tavoitteiden pohjalta.