Nyt kun olen perehtynyt tarkemmin KHO:n 30.9.2015 antaman ratkaisun perusteisiin, en voi muuta kuin iloita. Suomi on sittenkin oikeusvaltio, vaikka välillä on tuntunut siltä, että tuomioistuinlaitos tekee sellaisia ratkaisuja kuin media ja poliitikkota haluavat. KHO:n ratkaisuissa on ratkaisevan paljon painanut hakijan asiakirjanäyttö. Eräiden hakijoiden kohdalla hakijan asiakirjanäyttö saamelaisuudesta ulottuu jopa 1600-luvulle. Siksi on syytä hiukan tarkemmin tässäkin yhteydessä tarkastella mitä asiakirjat kertovat saamelaisuudesta tai lappalaisuudesta.

Kun vuonna 1970 aloin tutkia sukujuuriani, jouduin turvautumaan molempien vanhempieni polveutumissuhteiden ja -vaiheiden selvittämiseen. Siinä olivat suurena apuna rippikirjat, joihin rekisteröitiin kaikki seurakunnan aikuisikäiset asukkaat. 1700-luvulla rippikirjat alkoivat tarkentua. Lapissa henkilöt olivat kirjoissa kylittäin ja taloittain. 1800-luvulla rippikirjamerkinnät edelleenkin tarkentuivat. Tarkkojen syntymä-, kuolin ja muuttoaikojen lisäksi kirjoihin ilmestyivät pitäjän sisäisten muuttajien merkinnät. Vuoden 1863 kieliasetuksen mukaan myötä alkoi uusi jakso, rippikirjojen kuten myös muiden maamme virallisten asiakirjojen suhteen. Ko. kieliasetuksen tärkein kohta oli määräys, että maamme asiainkirjoissa oli käytettävä suomen kieltä ruotsin kielen sijasta. Huomasin vähitellen miten muuttaneiden luetteloita seuraamalla pääsin selville kaikista saamelaisalueen pitäjistä muuttaneista (in och utflytande personer).

Minulle eri aikoina syntyneiden asiakirjojen parissa vietetty aika on siinä sivussa myös laajentanut omaa maailmankuvaani. Myös käsitys saamelaisten/lappalaisten menneisyydestä on syventynyt ja täsmentynyt. Sukututkimuksen rinnalla olen joutunut perehtymään myös historian tapahtumiin. Yllätyksekseni olen huomannut miten Lapinmaan historian ja koko maailman tapahtumat heijastuvat esi-isien elämässä. Kun ensimmäinen kiinnekohta Norjasta Suomeen muuttanut Antti Hannunpoika Kitti (s.1786) oli löytynyt, olivat kirkonkirjat ensimmäinen, helpoin ja luotettavin, mutta myös hyvin monipuolinen arkistolähde. Sen lisäksi maakirjat, henkikirjat, veronkantoluettelot, tuomioiden päätökset, Lapin sivistysseuran saamelainen perherekisterikortisto antoivat tarkastelulle aivan uusia näkökulmia. Kaiken kaikkiaan viralliset asiakirjat paljastivat minulle, että syntymäpitäjäni Inari olikin ollut Inarin alkuperäisten saamelais/lappalaissukujen omistajan hallinnassa aivan kuin OTT Wirilanderkin on todistanut.

Muuttaneiden luetteloista sain selville muuttajien ja pois muuttaneiden sukulaisteni nimet, ammatit, mistä tai mihin ja milloin sukulaiseni hän/he isän tai äidin puolelta olivat muuttaneet. Muutamien kohdalla oli myöskin mainittu henkilön syntymävuosi. Varsinkin 1800-luvun puoliväli jälkeen alkaa sisään muuttaneiden luetteloiden kohdalle ilmestyä merkintä siitä rippikirjan sivusta, jolle pitäjään saapunut sukulaiseni oli muuttonsa jälkeen merkitty. Jokainen henkilö, joka halusi muuttaa pitäjästä toiseen pitäjään, oli velvollinen hakemaan asuntopitäjänsä papinkansliasta muuttokirjan, johon oli kirjoitettu kaikki tiedot muuttaneista henkilöistä. Tämä tarkoitti sitä, että periaatteessa siis jokainen muuttava henkilö esitti saapuessaan päämääräänsä lähtöpaikkansa kirkkoherran antaman muuttokirjan ja luovutti samalla kyseisen asiapaperin tuloseurakuntaansa. Valitettavasti muuttokirjoihin perustuvat kattavat luettelot alkavat vasta 1800-luvun tienoilla.

Kun kirkonkirjojen perusteella en enää päässyt pitemmälle kuin 1786 taaksepäin, pureuduin voudintileihin, joka käsittää aikajakson 1539-1634. Sen tärkein osio on maakirjasarja, johon on merkitty jokainen veroa maksava talollinen tai vaihtoehtoisesti talollisen leski.

Huomasin, että tästä johtuen sukututkimusta vuotta 1635 pitemmälle taaksepäin on porosaamelaisten kohdalla ainakin Suomessa vaikea päästä, koska poronhoito oli vielä tuolloin varsin pienimuotoista. Tätä vanhempi tilikirjasarja käsittelee puolestaan yhtäjaksoisena sarjana lähinnä veroa maksaneet henkilöt. Yritin vielä lähestyä esivanhempieni etsimisessä käyttämällä apuna läänintilien henkikirjasarjaa, joihin merkittiin aluksi kaikki 12-63 vuotiaat henkilöt ja kaikista kirjoihin viedyistä oli suoritettava henkiraha -siis vero kruunulle. Ruotsin vallan aikaisissa maa- ja verokirjoissa on yleensä merkittynä vain ne talot jotka pystyivät maksamaan veroa.

Siksi niiden perusteella ei saada tarkkaa kuvaa alueen todellisista asukkaista. Tältä kannalta henkiluettelot 1700-luvulta ovat ehkä luotettavin. Niissä luetellaan lapinkylittäin asutut ja autiot savut, niissä asuneet miespuoliset lappalaiset suuremmista pienimpiin. Myös tilattomista ja huutolaisista on muutaman kylän lopussa mainintoja. Näihin asiakirjoihin vertailemalla myöhemmin laadittuja maa- ja kantokirjoja voidaan tehdä johtopäätöksiä seudun asutuksesta ja väkilukuja määriteltäessä myöhempinäkin aikoina.

Maakirjassa on lueteltu lapinveroa maksaneiden nimet ja vero. Veroluettelosta on helppo erottaa jo ristimänimen perusteella mikä verovelvollinen kuuluu vanhoihin kantasukuihin kuuluvaan lappalaisväestöön ja mitkä ovat taas lapinrajan ylin tulleita uudisasukkaita tai 1840-jälkeen Ruotsista ja Norjasta Suomeen muuttaneet porolappalaiset. Tilastoja tutkimalla huomataan myös kantaväestön väheneminen jo perustettujen tilojen siirtyessä osin tulijoille ja kylän antaessa luvan uusien tilojen muodostamiselle. Haminan rauhansopimuksen (1809) jälkeen keisari näyttää olleen ahkerassa kirjeenvaihdossa Norjan ja Ruotsin viranomaisten kanssa porolappalaisten lukuisten laittomien rajanylitysten vuoksi. Haminan rauhansopimuksen solmimisen jälkeen viranomaisten laatimat luettelot osoittavat Suomeen muuttaneiden ihmisten nimet ja muuttoajankohdan. Muuttosäännökset olivat yksiselitteiset. Mikäli lappalainen poromies halusi mennä vuoden 1852 jälkeen noutamaan poroja Norjasta tuli hänellä olla keisarin antama passi, jonka hän tuli esittää välittömästi siellä nimismiehelle. Ilman lupaa rajanylittänyttä rangaistiin.

Monet käräjien vaaliluetteloon hakeneista ovat ymmärtäneet sen, että vanhat asiakirjat saattavat olla ratkaisevan tärkeitä silloin kun halutaan todistaa, että hakija on saamelaiskäräjälain tarkoittama saamelainen.