Valtio ei voi kiertää vastuutaan

Viime aikoina on julkisuudessa paljon keskusteltu Lapin alkuperäisväestöihin liittyvistä kysymyksistä, esimerkiksi siitä ovatko lappalaiset alkuperäiskansaa vai ei. Tosiasia on, ettei kielellä ole ollut eikä voi olla merkitystä alkuperäisyyden arvioinnissa, koska on ennemminkin sääntö kuin poikkeus että alkuperäiskansan jäsenet menettävät kielensä uuden pääväestön synnyttämien paineiden vuoksi. Tosiasia on, että kansainvälisen sääntelyn mukaisesti alkuperäisyyden keskeisin kriteeri on itseidentifikaatio, ei muu. Tosiasia on, että lappalaiset ovat alkuperäisiä asukkaita Lapin alueella riippumatta siitä miltä pohjalta asiaa tarkastelee. Tämän on myöskin huomannut KHO viimeisimmissä ratkaisuissaan.

Vaikka saamelaisten kotiseutualue on nykyajan oloissa suhteellisen yksiselitteisesti määriteltävissä, on varottava liioittelemasta alueen yhtenäisyyttä. Alue on luonnoltaan, väestöltään, elämänaloiltaan ja kieliltään kirjava tilkkutäkki. Alue ei ole myöskään missään tapauksessa taloudellisesti ja poliittisesti yhtenäinen. Saamelaisten kotiseutualueella ja koko muulla Lapilla on kuitenkin paljon yhteisiä piirteitä, jotka korostuvat sitä enemmän mitä yleisempi tarkastelun näkökulma on.

Itse saamelaisten kotiseutualue liittyy Lapin yhteiseen historiaan. Juuri yhteinen siirtomaaluoteinen kokemus syvällisine vaikutuksineen on antanut Lapille kulttuuriyhtenäisyyden tunteen, identiteetin, jonka perustana ovat muun muassa saamen kieli, pohjoisempana Inarin, pohjois- ja koltansaamenkielet ja monimuotoinen saamelainen mentaliteetti. Jo ennen rajojen vetämistä kahden ja paikoin kolmen valtakunnan voudit verottivat tätä Pohjolan alkuperäiskansaa, joka kutsui itseään saamelaisiksi ja joita muut kutsuivat lappalaisiksi. Ruotsin vallan aikana alistettiin Lapin alkuperäisväestö Kuusamosta Utsjoelle asti omilla historiallisilla alueillaan toisen luokan kansalaisiksi. Lappi liitettiin valtakuntaan sen rajamaana ja sen rikkauksia alettiin lypsää verotuksella ja uudisasutuksella. Maanomistus ja jyrkät yhteiskunnalliset erot korostuivat alistuksen myötä. Henkisestä valtauksesta vastasi kirkko, joka vakiinnutti, paitsi hengellisen ja henkisen, myös maallisen mahtiasemansa.

Ruotsin vallan aikana tapahtunut Lapin alistaminen merkitsi maanvaltaamiseen perustuvan kulttuurin tunkeutumista Lapin erämaihin. Ruotsin kulttuurimalleista, kirkon kristillisyydestä ja Ruotsin ja Suomen kielistä tuli hallitsevia kaikkialla Lapissa. Harvaan asutun maan hyödyntämiseen ja rauhanomaiseen hallintaan kehittyneet saamelaiskulttuurit sen sijaan kokivat yhteentörmäyksessä katastrofaalisen iskun, joka johti niiden taantumiseen. Koko Ruotsin vuosisataisen ja Venäjän vallan sadan vuoden aikana ja vielä Suomen itsenäistymisen jälkeen vanhoja saamelaisen kulttuurin ja hallinnon tapoja noudatettiin monessa asiassa.

Olennaista on ymmärtää, ettei Suomen itsenäistyminen, joka tapahtui 1918, merkinnyt Suomen valtion kehityksessä kovinkaan jyrkkää käännettä. Poliittinen itsenäistyminen ei murtanut Ruotsin ja Venäjän vallan aikana kehittyneitä taloudellisia ja yhteiskunnallisia rakenteita. Teollistuminen, liikenteen kehitys ja kauppa kytkivät Lapin yhä tiukemmin Suomen ja muun Euroopan talouteen. Varsinkin puutavaran ja myöhemmin vesivoiman tuottajana Lappi joutui lähinnä raaka-aineita tuottavan puolisiirtomaan aseman.

Lapin väestön valtaosan, sen syvien rivien elämää Suomen itsenäistyminen ei sanottavasti muuttanut. Saamelaisten kotiseutualueen talouselämälle tyypillistä on tänään vahva monokulttuurinen piirre, mikä merkitsee, että talous on keskittynyt kapea-alaisesti jonkin tai joidenkin raaka-aineiden ja elintarvikkeiden tuotantoon. Samalla yksittäisten ihmisten ja perheiden toimeentulo rakentuu tyypillisesti monesta lähteestä.

Historian vaikuttavimpia saavutuksia on ollut eittämättä lukuisia saamelaisryhmiä sisäänsä sulkevien valtioiden muodostuminen pohjoiseen. Uudisasukkaista, virkamiehistä ja kauppiaista alkoi hiljalleen kehittyä uusi pääväestö. Saamelaiset, joilla oli valtakunnan muista asukkaista poikkeava kulttuuri ja jotka olivat aina eläneet poliittisesti erillään, liitettiin nyt samaan valtioon ja samaan kansallisuuteen heidän kanssaan.

Saamelaisille alkoi kehittyä kaksi rinnakkaista kansallista identiteettiä, he olivat oman saamelaisryhmänsä jäseniä mutta samalla myös oman valtakuntansa alamaisia. Tämä yhdessä elinkeinollisen ja kulttuurisen eriytymisen myötä eri etnisten ryhmien välille syntyi kilpailua ja kiistoja. Hyvän esimerkin tästä tarjoaa kiistely siitä, mikä saamelaisryhmä pohjimmiltaan on Suomen Lapin ainoa aito alkuperäiskansa - Suomen ahtaan saamelaismääritelmän nojalla muodostettu ja virallisesti tunnustettu saamelaisväestö, joka on alueella suhteellisen nuori tulokas, vaiko se lappalaisväestö, joka on asunut alueella ikimuistoisista ajoista lähtien.

Kun edellisen ryhmän esivanhemmat tulivat Suomeen vuoden 1852 jälkeen, lappalaiset olivat jo paikalla, ja olivat olleet siellä ainakin edelliset tuhat vuotta. Tulokkaat ovat pääosin säilyttäneet saamenkielensä, kun lappalaiset olivat pääosin menettäneet omansa Lapin asutushistorian vaiheissa. Kumpi on Suomen Lapin alkuperäiskansa?

Historian valossa käsitys Lapista saamelaisen alkuperäiskansan luvattuna alueena on harhaanjohtava poliittinen myytti, jos saamelaisilla tarkoitetaan vuoden 1852 jälkeen Suomeen tulleiden saamelaisten jälkeläisiä. Nykyisessä saamelaiskäräjälaissa olevan ahtaan saamelaismääritelmän avulla tulokassaamelaiset monopolisoi saamelaisuuden itselleen. Puhevalta siirtyi pienelle tulokasten johtajaryhmälle, joka ilmoitti että se edustaa vain tulokkaita, koska heidän oppiensa mukaan Suomessa ei muita saamelaisia olekaan.

Saamelaiskäräjien toimintaan mukaan pyrkivät Suomen vanhat saamelaiset eli lappalaiset pyrittiin osoittamaan suomalaisiksi uudisasukkaiksi, vaikka heillä ja monella tulokassaamelaisella on yhteinen sukuhistoria ja kulttuuri jo ainakin 1500-luvulta lähtien.

Saamelaiskäräjät on mielellään ominut itselleen lappalaiskulttuurin historiallisen perinnön samalla osoittaen avointa halveksuntaa ja syrjintää sen todellisia perillisiä, Suomen vanhojen lappalaiskulttuurien edustajia kohtaan. Tätä pesäeroa tehdessään tulokassaamelaisten johto on joutunut kieltämään historialliset etniset siteet ja jopa konkreettiset sukulaisuussiteet, sillä jo kauan on eletty siinnä oudossa tilanteessa että esimerkiksi sisaruksista toisia on hyväksytty aitosaamelaisiksi ja toisia ei.

Näin toimiessaan tulokassaamelaiset joutuvat kieltämään omatkin todelliset juurensa, sen mistä ja milloin heidän esivanhempansa ovat Suomeen tulleet, sen että Suomessa oli näiden tullessa muita saamelaisia, ja että tulokkaiden ja Suomen vanhojen saamelaisten esivanhemmat oli usein liitetty toisiinsa sukusitein.

Tämä lappalaisten halveksiminen ja samalla oman syvimmän olemuksen kieltäminen on johtanut yhä selvemmin tunnistettavaan identiteettikriisiin Lapissa. Reaktiot ovat olleet havaittavissa erityisesti niillä alueilla, joissa lappalaiskulttuureilla on ollut vankimmat perinteet, kuten Inarissa ja Enontekiöllä. Näiden saamelaisiakin alkuperäisempien asukkaiden mukaan ottaminen saamelaisten kulttuuri-itsehallintoon on pyritty estämään mitä kummallisimmin perusteluin.

Seurauksena on lappalaisten toisen luokan kansalaisuus omilla historiallisilla asuinalueillaan, mutta ei enää suomalaisperäisen pääväestön vaan tulokassaamelaisten toimesta. Lappalaiset pyritään jättämään saamelaiskäräjien kolonialistisella alkuperäiskansapolitiikalla passiiviseksi marginaaliväestöksi järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle. Saamelaiskäräjien poliittisen johdon mukaan lappalaiset ovat vain kehityksen tiellä ja suhtautuminen heihin ja heidän ihmisoikeuksiinsa on ollut sen mukaista.

Edellä oleva osoittaa sen, että alkuperäiskansakeskustelu ei ole Suomessa käyty loppuun. Oikeastaan on sanottava suoraan, että eduskuntaa on johdettu harhaan jo nykyistä saamelaiskäräjälakia säädettäessä ja lisättäessä perustuslakiin maininta saamelaisista alkuperäiskansana. Niin paljon kuin saamelaisten asemaa Suomen ja Euroopan ainoana alkuperäiskansana on rummutettu, näiden lainkohtien avaaminen tietäisi arvovaltatappiota niin Suomen eduskunnalle kuin Saamealaiskäräjille. Voidaan kuitenkin kysyä, kuinka suuren ja kuinka pitkäaikaisen arvovaltatappion tuottaa se, että alkuperäiskansaksi on vähän niin kuin lipsahduksena nostettu väestöryhmä, joka ei todellisuudessa alkuperäiskansan kriteerejä täytä, ja siinä samalla syrjäytetty toinen väestöryhmä, joka täyttää ne. Jos tilannetta ei korjata asialliselle tasolle, vahinko ei tule arpeutumaan itsestään ja ajan myötä. Päinvastoin se tulee muodostamaan avoimen ja jatkuvasti vuotavan haavan, joka vie elinvoimaa Lapista ja laskee Suomen kansainvälistä arvovaltaa.

Lappalaisten asemaan liittyvien ongelmien ratkaisu edellyttää syvällisiä sisäisiä uudistuksia saamelaiskäräjien hallinnossa. Saamelaiskäräjien rakenteen on taattava kaikkien saamelaisryhmien tasapuolinen edustus, niin ettei enemmistä voi vaientaa ja jyrätä alleen kulttuurisia tai saamelaispoliittisia vähemmistöjä. Saamelaiskäräjien valitun edustuselimen johto on erotettava sen toimeenpanevasta johdosta, ja päätösvaltaa harjoittavan ja toimeenpanevan elimen väliset suhteet on muodostettava parlamentarismin periaatteen mukaisesti.

Kaikkien saamelaisryhmien edun kannalta ratkaisevan ensiarvoista on saamelaisten kotiseutualueen ja sitä laajemminkin koko Lapin kokonaiskehitystä edistävien muutosten käynnistäminen. Hallittu taloudellinen edistyminen jossa alkuperäiskansan edut huomioidaan täysipainoisesti ja tasa-arvoisesti muun väestön etujen kanssa luo parhaimmat edellytykset saamelaisen kulttuurin säilymiselle ja kehittymiselle, ja tämä koskee kaikkia saamelaisuuden muotoja. Tämä edellyttää muun muassa alueen väestön valtaa luonnonvaroja koskevassa päätöksenteossa.

Tällä hetkellä muutosta ja tasapainoa vastustavat voimat ovat toistaiseksi vielä niin suuret, että tämä kehitystie kohti kokonaisvaltaista ihmisoikeuksien toteuttamista näyttää epätasaiselta ja mutkaiselta. Taloudellisen alikehityksen ohella vaikean ongelman saamelaisten kotiseutualueelle muodostaa alueen väestön sisäinen hajanaisuus.

Väestö on kuitenkin eheytettävissä, kun se kootaan yhteisen rakentavan tehtävän taakse, sen sijaan että keskitytään kaikki rasismin tunnusmerkit täyttävään etniseen valtataisteluun. Vastuu kiistelyn lopettamisesta ja asioiden saattamisesta oikealle tolalle on kuulunut oikeusministeriölle, jonka alaan saamelaiskysymykset kuuluvat. Ministeriö ei ole tähän kyennyt, jos se on sitä edes yrittänytkään. Viime kädessä kansallinen ja kansainvälinen vastuu alkuperäiskansasta, kaikkien Suomen saamelaisten ja koko Lapin väestön asioista kuuluu Suomen eduskunnalle, joka ei voi sitä luovuttaa kenellekään.

Oikeusministeriö on on jo vuosikymmeniä luistellut näistä vastuistaan antaen johdattaa itseään harhaan. Lieventävänä asianhaarana voidaan nähdä, että harhasuuntaan valtiota ja eduskuntaa ovat olleet viemässä myös erilaiset asiantuntijat käsityksineen, jotka nyttemmin ovat osoittautuneet tarkoitushakuisiksi ja tieteelliseltä arvoltaan rajallisiksi. Kun uudempi tutkimus on tuonut lisävalaistusta Lapin historiaan, on tullut uuden tilannearvion paikka. Vastuuttomia pikaratkaisuja on ehdottomasti vältettävä, mutta vastuulliset viisaat päätökset eivät ole poissuljettuja vaikka ratkaisut olisivatkin väliaikaisia, onhan synnytetty vyyhti sitä luokkaa että sen purkaminen vaatii aikansa.

Tulevien ratkaisujen on oltava oikeudenmukaisia ja kaikkien väestöryhmien hyväksyttävissä, eikä tasa-arvoisuuden periaatetta voi syrjäyttää edes alkuperäiskansan oikeuksien perusteella. Tässä tilanteessa perään kuulutan olosuhdeanalyysin laatimista. Sellaisen laatiminen selvittäisi myös kaikki maanomistukseen muodostukseen liittyvät omistus ja hallintakysymykset.