Miksi tietyistä asioista vaietaan?

Aluksi

Tuskinpa mikään toinen konflikti pohjoismaissa on saanut viime vuosikymmeninä yhtä paljon palstatilaa mediassa, julkisuutta kansainvälisillä areenoilla ja synnyttänyt niin paljon erimielisyyttä osapuolten kesken, kuin saamelaisten ja kantaväestön välinen ristiriita. Ruotsin, Norjan ja Suomen saamelaiskäräjät ja etenkin niiden radikaalisiiven edustajat maalavat kuvan asetelmasta jossa kukin näistä kansallisvaltioista edustaa vain pääväestöä ja toimii sen välineenä pääväestön kolonialistisessa sortamisessa. Tämän yksinkertaistavan kuvan alle on jäänyt piiloon ja paljolti valtakunnallisen median ja valtakunnallisten päättäjien huomion ulkopuolelle eri saamelaisryhmien väliset ristiriidat. Tämä katvealueelle jääminen on mahdollistanut hyvinkin räikeää syrjintää, johon valtakunnalliset päättäjät eivät uskalla puuttua koska pelkäävät tulevansa leimatuiksi "saamelaisvastaisiksi".

Norjassa osa rannikon merisaamelaisista on jätetty lapsipuolen asemaan vuonokalastusoikeuksia järjestettäessä. Ruotsin osalta Suomessa yleinen käsitys on, että poronhoito on siellä saamelaisten yksinoikeus. Piiloon on jäänyt syrjintä joka sisältyy siihen, että vain etuoikeutettu joukko Ruotsin saamelaisista saa harjoittaa poronhoitoa. Ei riitä, että on saamelainen ja asuu saamelaiskylän alueella, vaan lisäksi on oltava Suomen paliskuntia vastaavan saamelaiskylän osakas. Tämä taas vaatii osakkaiden hyväksynnän, ja sen saaminen on kiven takana. Kun on uutisoitu että saamelaiskylä on voittanut valtion kalastusoikeuksia koskevassa kiistassa, ei oikeuksia olekaan tuomittu kylän alueella asuville saamelaisille, vaan saamelaisten poronhoitajien suljetulle osuuskunnalle.

Suomessa saamelaisryhmien ja -kerrostumien väliset ristiriidat ovat kärjistyneet saamelaiskäräjillä edustettujen ja sen vaaliluettelon ulkopuolelle suljettujen statuksettomien saamelaisten väliseksi asetelmaksi. Asetelmassa on etnisen konfliktin ja etnisen syrjinnän aineksia. Saamelaiskäräjien valtaa pitävät lukumääräisen enemmistönsä avulla hallussaan Suomeen vuoden 1853 rajasulun jälkeen Norjasta ja Ruotsista muuttaneet ja pysyvästi asettuneet pohjoissaamelaiset, poliittisina liittolaisinaan viime sotien seurauksena Suomeen asutetut kolttasaamelaiset.

Asetelma on karkeasti se, että nämä Suomessa suhteellisen nuoret etniset ryhmät syrjivät Suomen alueella iät ja ajat eläneiden, omakielisen ja -kulttuurisen kalastaja- ja metsälappalaisväestön jälkeläisiä, kiistäen näiden saamelaisuuden. Keskeisin ryhmä tässä joukossa ovat inarinsaamelaiset, joista vain osa on hyväksytty saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Pohjoissaamelaiset pitävät kolttien tuella hallinnassaan myös vaaliluetteloa vartioivaa vaalilautakuntaa, väittäen kykenevänsä identifioimaan varmuudella kuka on aito saamelainen ja kuka vain "muka-saamelainen". Vastoin kansainvälisten sopimusten perusperiaatteita he katsovat myös että heillä on tähän syrjivään karsintaan oikeus.

Kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden mukaan kullakin alkuperäiskansaryhmällä on oikeus itse päättää itse kuka kuuluu ryhmään sekä millä perusteilla ja mitä menettelyä noudattaen päätös tehdään. Vastoin kaikkia terveitä periaatteita pohjoissaamelaisten ja kolttien saamelaispoliittinen koalitio katsovat oikeudekseen myös valita, kuka saa "edustaa" inarinsaamelaisia saamelaiskäräjien hallituksessa ja lautakunnissa. Tänä vuonna valitun hallituksen kokoamisessa hallituksen ulkopuolelle syrjäytettiin "yhteistyökyvyttöminä" kaksi inarinsaamelaista joista toinen oli vaalien äänikuningatar ja toinenkin äänimäärältään kärkipäässä. Äänimäärien vaalimatemaattinen analyysi osoitti, että syrjäytetyt nauttivat luottamusta myös inarinsaamelaisten piiriin ulkopuolella. Heidän sijaansa koalitio asetti hallitukseen itse valitsemansa inarinsaamelaisten "edustajat".

Konflikti Suomessa

Suomessa saamelaisten sisäinen etninen konflikti liittyy vaatimuksiin Ylä-Lapin maanomistussuhteiden uudelleen järjestämisestä. Lyhyesti sanoen ja jossain määrin yksinkertaistaen vuoden 1853 jälkeen, pääosin kaudella 1864-1920 Suomeen muuttaneiden pohjoissaamelaisten poronhoitajien jälkeläiset vuoden 1945 jälkeen Suomen Lappiin asutettujen kolttien tuella vaativat väitettyjen alkuperäiskansaoikeuksiensa perusteella, että Suomen alkuperäisille kalastaja- ja metsälappalaisille kuuluvat maat on luovutettava tulokkaiden jälkeläisten kollektiiviseen hallintaan. Tämä tapahtuisi lisäämällä ratkaisevassa määrin saamelaiskäräjien valtaa maan käyttöä ja sen rajoituksia koskevissa asioissa.

Erimielisyyksien kohteena oleva alue muodostaa 10 % Suomen pinta-alasta, väkeä tällä alueella asuu vain noin 11 000, joista saamelaisia on n. 3500, muualla Suomessa asuvien saamelaisten määrä on n. 6500.

Alue sijaitsee historiallisessa sillanpääasemassa idän ja lännen välissä, niin maantieteellisesti, kulttuurillisesti kuin uskonnollisestikin. Näiden elementtien lisäksi ja usein juuri ne taustana, kiista on eskaloitunut poliittiseksi. Eikä tälle kehityskululle ole näköpiirissä lyhyen aikavälin ratkaisumallia, sellaista, joista kaikki osapuolet voisivat olla edes tyydyttävästi samaa mieltä. Osapuoliin tulee lukea mukaan kotimaisten osapuolien (Suomen valtio, saamelaiskäräjät, erilaiset lapinkyläyhdistykset) lisäksi myös kansainväliset tahot ja vaikuttajat niin kuin YK ja EU.

Kun pyrimme arvioimaan erimielisyyksien syitä ja seuraamuksia, niitä tulee tarkastella laajasti ottaen kolmesta eri näkökulmasta, jokaisen niistä pitäen sisällään useita alakokonaisuuksia, joista on vuosikymmenten mittaan tuotettu mietintöjä, päätöslauselmia ja erilaisia ratkaisumalleja.

Aikahistoriallisesti tärkeä on ideologinen näkökulma joka antaa pohjan kummankin osapuolen, tavallaan kiveen hakattuihin näkökulmiin, joista ei voi luopua.

Toiseksi tulee tarkastella alueen omistussuhteita poliittiselta näkökulmalta, jonka eräänä kulmakivenä on juridiikka, siis kansainvälisoikeudellinen lainsäädäntö, joka puolestaan pohjautuu poliittisiin päätöksiin. Niiden pohjana ovat taas kolmantena kokonaisuutena sotilaallisin keinoin saavutetut valtioiden välisten voimasuhteiden muutokset ja niiden seuraukset, jotka ovat kuitenkin saaneet alkunsa poliittisista ideologiaan pohjautuvista päätöksistä (mm. Petsamon luovutus 1944). Lopulta kyse on eräässä mielessä suuresta oravanpyörästä, jossa kaikki on vaikuttanut kaikkeen ja tulee vaikuttamaan jatkossakin.

Ylä-Lapin kiistaa ei voida ratkaista vain kirjoittamalla nimet paperiin ja toivoen kaiken olevan sillä selvä. Vuosikymmenien ajan kyseistä kiistaa on koetettu ratkaista useiden arvovaltaisten tahojen, valtiopäämiesten (mm. presidentti Halonen) ja diplomaattien välityksellä ja kansainvälisillä foorumeilla, on pidetty monia istuntoja, muodostettu työryhmiä, asetettu selvitysmiehiä, tehty laajoja maaoikeustutkimuksia - ja kuitenkin osapuolet ovvat edelleen yhtä kaukana toisistaan, jos ei vieläkin kauempana kuin oltiin alkuasetelmissa 40 vuotta sitten.

On siten ilmiselvää, että kummalakin osapuolella on omat perustelunsa ja tavoitteensa pitkään vaikuttaneen kriisin ratkaisemiseksi. Se, mitä inarinsaamelaiset ja Inarin lapinkylän väki pitää oikeana onkin saamelaiskäräjien lähtöasetelmista katsoen täysin väärää ja tuomittavaa. Tähän lähtöasetelmaan sitten pitäisi Suomen valtion tai kansainvälisen foorumin, esimerkiksi YK:n, asettua tavallaan tuomarin asemaan, mutta kuitenkin ilman toimeenpanovaltuuksia, joilla toteuttaa päätöksiään. On erittäin suuri ja ilmeinen riski, että pohjoissaamelaisten etnonationalistien syöttämä alkuperäiskansapropaganda ja päättäjien ja sovittelijoiden Suomen tosiasiallisiin alkuperäisiin saamelaisiin liittyvä heikko tietotaso synnyttää sellaisia päätöksiä, jotka rikkovat alkuperäisimmän kalastaja- ja metsäsaamelaisväestön, ennen kaikkea inarinsaamelaisten ihmisoikeuksia.

Miten ratkaista konflikti

Lopultakin ainoa oikea tapa ratkaista kyseinen konflikti on molempien saamelaisosapuolten, tässä tapauksessa siis saamelaiskäräjien ja Lapinkylien yhteistyöjärjestön kahdenvälisissä neuvotteluissa. Onhan kysymyksessä kuitenkin samaa väestöä edustavista organisaatioista. Sitä paitsi molemmissa organisaatioissa mukana olevat ihmiset ovat kaiken muun lisäksi vielä suuressa määrin sukulaisia toisilleen. Näin siitä huolimatta, että pohjoissaamelaiseen etnonationalistiseen ideologiaan kuuluu keskeisesti julistus siitä että vain heillä on puhdas saamelainen veri. Pohjoissaamelaiset johtajat toistavat mantran omaisesti, että metsä- ja kalastajasaamelaisiksi itsensä identifioivat eivät ole edes millään lailla saamelaisia, vaan kautta linjan suomalaisperäisten uudisasukkaiden jälkeläisiä.

Viimeksi YLE:n saamelaistoimitus uutisoi pääkaupunkiseudulla toimivan Citysaamelaiset-yhdistyksen entisen puheenjohtajan Pentti Pieskin lausuman: "Nykytilanteessa Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon tulee sellaisia ihmisiä, joilla ei ole saamelaisia sukujuuria. Saamelaismääritelmä antaa mahdollisuuden valheellisille identiteeteille, että ihminen saattaa olettaa, että hän on saamelainen, vaikka hänellä ei olisi minkäänlaista taustaa sille."

Tällä ilmaisulla Pieski viittasi henkilöihin, joilta koalition työkaluna toimiva vaalilautakunta oli evännyt oikeuden rekisteröityä saamelaiskäräjävaalien vaaliluetteloon, mutta jotka Korkein hallinto-oikeus oli määrännyt luetteloon merkittäväksi sillä perusteella että nämä on katsottava saamelaisiksi. Pieski istuu Suomen saamelaiskäräjien hallituksessa ja on ilmentänyt pyrkimyksiä nousta käräjien puheenjohtajaksi.

Vaikka kansainväliset tahot ovat laatineet ja hyväksyneet tiettyjä päätöslauselmia ja lainsäädännöllisiä toimintamalleja (mm. ILOn 169 sopimus), joiden perusperiaatteita voidaan noudattaa myös maissa jotka eivät ole ratifioineet sopimusta, ei pysyvää rauhaa voida saavuttaa ellei saamelaiskäräjät sitä todella halua ja tee omalta osaltaan kaikkensa sen toteuttamiseksi. Rauhaa ei voida saavuttaa ilman, että hyväksytään myös statuksettomien saamelaisten ja Lapinkylien yhteistyöjärjestön oikeushistoriallisiin faktoihin perustuvat näkemykset. Osapuolten välinen keskinäinen kunnioitus voi rakentua ainoastaan tälle pohjalle. Löytyykö sellaista milloinkaan, onkin jo kokonaan toinen kysymys.

Illuusio alkuperäisestä luonnonkansasta

Saamelaiskäräjien vaatimuksissa ja niihin liittyvissä perusteluissa on täynnä ristiriitaisuuksia ja etnonationalistisen ideologian siivittämää mielikuvitusta. Satuilu ulottuu historiassa taaksepäin, kertoen siitä kuinka nämä saamelaiset ovat eläneet nykyisellä alueellaan aina. Kuten jo todettu todellisuudessa he siirtyivät näille alueille pääosin vasta vuoen 1853 jälkeen. Satuilu maalaa kuvan jonka mukaan kaikki saamelaiset asuvat Lapissa eläen poronhoidosta. Todellisuudessa saamelaisten enemmistö elää saamelaisalueen ulkopuolella, ja poronhoito on keskittynyt muutamien sukujen haltuun. Loput poronomistajat ovat pienomistajia, ja enemmistö saamelaisista ei omista poroja lainkaan. Satuilun mukaan saamelaisilla on ainutlaatuinen, herkkä ja pilaantumaton luontosuhde, joka ilmenee ennen kaikkea saamelaisessa poronhoidossa. Todellisuudessa poronhoito pyörii tuontirehun ja ruokinnan turvin ja luonnonlaitumia tuhotaan yhä huonompaan kuntoon ylisyöttämällä niitä.

Saamelaisen etnonationalistisen satuilun arvo perustuu siihen, että tavallisten saamelaisten ja pääväestön on uskottava koko "paketti", oli se sitten faktaa tai fiktiota tai oli se sitten järkeen käypää tai mahdotonta. Arvostella sitä ei saisi missään olosuhteissa, koska silloin arvostelijalle napsautetaan heti saamelaisvastaisuuden leimakirves otsaan. Saamelainen utopia ja kuviteltu elämäntapamalli ovat edelleen yhdistävä voimatekijä, joka on saanut kannattajansa motivoitua jatkuviin kiistoihin Ylä-Lapin maanomistuksesta.

Saamelaiskäräjien harjoittama yksiviivainen alkuperäiskansapolitiikka on saanut statuksettomat saamelaiset etsimään omia juuriaan ja hakemaan niille tunnustusta. Tosiasia on, että statuksettomat saamelaiset alkoivat etsiä omalle saamelaiselle identiteetilleen tunnustusta jo vuoden 1995 jälkeen, sen jälkeen kun eduskunta oli hyväksynyt saamelaiskäräjälain. Tällöin Suomen alkuperäisten saamelaisten jälkeläiset huomasivat että he ovat jäämässä toisen luokan kansalaisiksi omilla historiallisilla alueillaan. Tuolloin he ymmärsivät sen miten etnisille saamelaisille oli luotu sellainen mandaatti, että nämä saattoivat alkaa vaatia ILOn alkuperäiskansasopimuksen ratifiointia, mikä tarkoitti sitä, että etnisten saamelaisten historialliset oikeudet olisivat korvauksetta siirtyneet etnisiä saamelaisia edustavan saamelaiskäräjien hallintaan.

Saamelaisen etnisen identiteetin luominen palveli vain pohjoissaamelaisten tarkoitusperiä. Erottavana tekijänä, jonka avulla "puhdasveriset" saamelaiset erottivat "aidoista saamelaisista" eli itsestään "väärät saamelaiset" eli Suomen alkuperäiset saamelaiset, oli Suomen lakiin otettu kieliperustainen saamelaismääritelmä. Tässä yhteydessä vaiettiin visusti siitä, että pohjoissaamelaiset eivät pääsääntöisesti täyttäneet Suomessa ILO:n alkuperäiskansasopimuksen vaatimusta yhtäjaksoisesta polveutumisesta alueen alkuväestöstä ja katkeamattomasta läsnäolosta alueella, jonka he vaativat alkuperäiskansaoikeuksiinsa vedoten omakseen.

Lopuksi

Niin kaunis ja värikäs kertomus saamelaisista voikin olla, todellisuudessa ei ole olemassa yhtä saamenkansaa tai Saamenmaata, vaan yhteisestä saamelaisesta identiteetistä puhutaan vain etnopoliittisista syistä. Siihen vedotaan ennen kaikkea laajojen maa- ja vesialueiden siirtämiseksi saamelaiskäräjienpäätösvallan piiriin. Saamelaiskäräjien luominen oli vain eräs keino saavuttaa lopullinen ratkaisu pitkittyneessä taistelussa todellista alkuperäiskansaa, metsä -ja kalastajasaamelaisia, vastaan saamelaisten yhtenäisyyden nimissä.

Tänä päivänä etnisten ja statuksettomien saamelaisten elämäntapojen välillä ei ole mitään todellista eroa, joka oikeuttaisi statuksettomiin kohdistetun syrjinnän. Paljon enemmän on yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Vain poliittisista ja taktisista syistä puhutaan tänään saamelaisten elämänmuodon turvaamisesta, ikään kuin saamelaiset olisivat muusta väestöstä erillään elävä saareke.

Kiistan ollessa kuumimmillaan eduskunnassa saamelaiskäräjien edustajat vaikenivat Lapin todellisesta asutushistoriasta. Käräjien edustajat eivät kertoneet sitä, että todellinen Lapin alkuperäinen lappalaisväestö on asettunut alueelle huomattavasti aikaisemmin kuin nykyisten saamelaiskäräjien jäsenten esi-isät. Näitä alueita nämä lappalaisten alueelle tunkeutujat väittävät nyt omikseen ilman minkäänlaista historiallista ja oikeudellista todistusaineistoa, ja vastoin alueen oikeiden omistajien esittämää näyttöä.

Tämän vuoksi alueen todellinen alkuperäisväestö on ryhtynyt puolustautumaan ja vaatimaan oikeutta pohjoissaamelaisten röyhkeyttä vastaan. Saamelaiskäräjät on tehnyt todellisesta alkuperäisväestöstä syntipukin, jota se syyttää siitä että sen hankkeet eivät olekaan toteutuneet niin sulavasti kuin aikoinaan kuviteltiin. On kuitenkin melko vaikeaa ja kokoa lailla turhaa vierittää syytä näistä kaikista epäonnistumisista statuksettomien saamelaisten niskoille. Saamelaiskäräjäosapuolen tulisi katsoa peiliin ja tunnustaa tosiasiat sellaisina kuin ne ovat.

Maanvalloitushanke ja siihen liittyvä Suomen Lapin todellisen alkuperäiskansan identiteetin varastaminen on epäonnistunut yksinkertaisesti sen takia, että sen perusteet ovat totuudenvastaiset ja koko hanke on siksi utopistinen ja epämoraalinen. Valheella on lyhyet jäljet, ja maata on rakennettava lailla ja oikeudella, eikä vääryydellä. Sitä vaatii yhtä lailla suomalainen kuin saamelainen oikeusperinne ja oikeudentunto, ja näiden kahden asettaminen vastakkain on puhtaasti sutkien ja ketkujen juonittelua, joka on tuomittu lopulta epäonnistumaan.