Aluksi

Tulin saamelaispolitiikkaan ensimmäisen kerran mukaan vuonna 1959, siis yli puoli vuosisataa sitten. Olin aloittanut valtion kalantutkimuksessa ja jouduin näkemään ja kokemaan hyvin syvästi saamelaisten heikot vaikuttamismahdollisuudet. Aluksi osallistuin kirjoittelemalla lehtiin saamelaisten kalastajien huonosta kohtelusta ja niistä konkreettisista asioista jotka huolestuttivat saamelaisia, meitä saamelaisia aktivisteja ja muuta väestöä.

Luontoon ja sen antimien hyödyntämiseen liittyvien ongelmien lisäksi huolta tunnettiin saamenkielen ja saamelaisen kulttuurin huonosta tilanteesta. Kun saamelaiskomitea asetettiin 1970-luvun alussa, meillä kaikilla aktivisteilla oli suuria odotuksia oman saamelaislainsäädännön aikaansaamisesta.

Vuonna 1971 julkistettu saamelaiskomitean mietintö oli tärkeä välietappi, josta nykyinen saamelainen itsehallinto lähti liikkeelle. Mietinnön ilmestymisestä on kulunut yli 40 vuotta. Tänä aikana on tehty monia esityksiä saamelaisten olojen ja vaikutusmahdollisuuksien parantamiseksi. Osa saamelaiskomitean ehdotuksista on toteutunut, osa toteutunut puoliksi tai ei ollenkaan. Joka tapauksessa saamelaisilla on ollut oikeus valita neljän vuoden väliajoin pidettävissä vaaleissa omaan parlamenttiin 21 jäsentä. Itsekin tulin kuusi kertaa valituksi.

Suomen ensimmäinen saamelaisparlamentti valittiin 1974, siis selkeästi ennen vuonna 1989 solmittua ILO-sopimusta. Kun laki saamelaiskäräjistä säädettiin 1995, ILO-sopimuksen linjauksia ei edelleenkään huomioitu täysipainoisesti. Yksi selitys tälle on, että Suomi ei ollut ratifioinut sopimusta, eikä sopimus ollut vielä saavuttanut nykyistä merkitystään kansainvälisenä oikeusnormina, joka huomioidaan niissäkin maissa, jotka eivät ole ILO-sopimusta ratifioineet. Jälkiviisautena uskallan sanoa, että jos saamelaiskäräjälakia vuonna 1995 säädettäessä olisi ollut käytettävissä nyt jo kertynyt kokemus ILO-sopimuksesta, ja jos sen merkitys olisi ymmärretty silloista syvällisemmin, olisimme Suomessa säästyneet monilta ongelmilta.

Tilanne on edelleen se, että niistä pohjoismaista ainoastaan Norja on ratifioinut ILOn alkuperäiskansayleissopimuksen. Suomessa asiasta on käyty jo vuosia kiihkeääkin keskustelua ja sitä koskeva poliittinen kamppailu on hetkittäin ollut sekä värikästä että dramaattista.

Pohjoismainen saamelaissopimus

Viime viikkoina ILO-sopimusta tärkeämmäksi puheenaiheeksi on noussut pohjoismainen saamelaissopimus. Sopimus on valmisteltu salassa, lyöty viimeistä sanaansa myöten lukkoon ja sitä tarjotaan eduskunnalle kumileimasimella ratifioitavaksi. Pohjoismaisen saamelaissopimuksen kohtaloa ratkaistaessa ei voida jättää huomioimatta saamelaisten asiantuntijoiden huomautuksia siitä, että pohjoismaisen sopimuksen, joka on omassa tekstissään määritelty minimitasoksi, takaamat oikeudet alittavat monin kohdin ILO:n alkuperäiskansasopimuksen numero 169 tarjoaman tason, joka sekin on ILO 169:n tekstin mukaan minimitaso. Saamelaisten tutkijoiden mukaan pohjoismainen sopimus vähentäisi pahimmillaan saamelaisten oikeuksia.

Ollaan kieltämättä erikoisessa tilanteessa, jossa pohjoismaisen sopimuksen aikoinaan liikkeelle panneet saamelaisneuvoston asiantuntijat joutuvat suosittelemaan siitä luopumista, kun taas eri maiden saamelaiskäräjillä on osoitettu taipumusta kaikesta huolimatta hyväksyä sopimus, siinä vilpittömässä uskossa että se olisi kuitenkin pohjimmiltaan saamelaisille hyväksi. Oma käsitykseni on, että tälle hyväuskoisuudelle ei ole perusteita. Pohjoismainen saamelaissopimus on hyvin kaukana siitä tasosta, joka vaaditaan lain veroiseksi ratifioitavalta valtiosopimukselta.

ILO-sopimuksesta

Sen sijaan ILO:n alkuperäiskansasopimuksen ratifiointi Suomen toimesta on edelleen vakavasti harkittava vaihtoehto. Kaikista muunsuuntaisista puheista huolimatta ILO- sopimus on edelleen kiistattomasti kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden keskeisin tukipilari ja lähde.

Palautan kuitenkin mieliin mitä tasavallan presidentti Sauli Niinistö sanoi 3.4.2012 Inarissa ottaessaan kantaa ILOn alkuperäiskansasopimuksen ratifiointiin. Hän edellytti osapuolten välille kansallista sovintoa. Presidentti antoi myös epäsuorasti ymmärtää, että sitä ennen on turha jatkaa ILOn yleissopimuksen ratifioinnin valmistelua.

Olen itse kysynyt presidentti Niinistön tavoin, soveltuuko ILO-sopimus Suomen olosuhteisiin. Ennen kaikkea olen vaatinut perusteellista olosuhde- ja seurausanalyysiä ennen ratifiointiprosessin jatkamista.

On olemassa toinenkin syy miksi olen vastustanut ILO-sopimuksen harkitsematonta ratifiointia. Jos sopimus ratifioitaisiin Suomen valtion ja saamelaiskäräjien nykyisen alkuperäiskansapolitiikan luomissa puitteissa, se voisi käsitykseni mukaan ainoastaan lisätä saamelaisten ja saamelaisten kotiseutualueen ongelmia.

Kansallisen sovun alkuperäiskansapolitiikka

Toisenlaiseen, vaihtoehtoiseen alkuperäiskansapolitiikkaan liittyen kysymys ILO-sopimuksen ratifioinnista voisi kuitenkin asettua selkeästi myönteisempään valoon. Pitkän saamelaispoliittisen perspektiivini perustella näkemykseni on, että Suomen saamelaisen itsehallinnon menestyksekäs tulevaisuus edellyttää perusteellista strategian muutosta. Strategiaa, jota ehdotan sekä saamelaiskäräjille että valtiolle, voitaisiin nimittää uudeksi, kansallisen sovun alkuperäiskansapolitiikaksi. Sen oikeudellisena perusteena olisi nimenomaan ILO:n alkuperäiskansasopimus ja tämän ympärille kehittynyt kansainvälinen alkuperäiskansaoikeus. Koska sopimuksen ennenaikainen ratifiointi veisi Suomelta kansallista liikkumatilaa alkuperäiskansakysymysten ratkaisuissa, yksi vaihtoehto on panostaa sopimuksen periaatteiden yhä parempaan soveltamiseen, vaikka Suomen valtio ei vieläkään ratifioisi sopimusta. Kun asiat on saatu kuntoon, ratifiointi ei ehkä lopultakaan olisi ongelma.

Saamelaisliikkeen ja saamelaiskäräjien osalta strateginen suunnanmuutos merkitsisi saamelaisten keskinäisen syrjinnän lopettamista ja kaikkien alkuperäiskansaryhmien asettamista samalle viivalle, niin että niillä olisi oikeus itse määrätä omat jäsenkriteerinsä ja omat jäseneksi hyväksymismenettelynsä, ja oikeus tehdä nämä päätökset itse. Luonnollisesti tämä oikeus koskisi yhtä lailla pohjoissaamelaisia yhteisöjä. Näin saamelaiskäräjien ja Korkeimman hallinto-oikeuden välinen asemasota saataisiin laukaistua kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden mukaisesti.

Uuteen strategiaan kuuluisi myös, että me pohjoissaamelaiset lopettaisimme Suomen koko nykyisen saamelaisalueeseen kohdistuvat maaoikeusvaatimukset. Sen sijaan jokainen ryhmä suuntautuisi oman historiallisesti perustellun alueensa asioihin, maaoikeudet mukaan lukien, ja mikäli nykytilanne asettaisi tälle esteitä, aluejakoja soviteltaisiin. Näin olisi mahdollista elvyttää lapinkylät tämän ajan julkisoikeudellisiksi itsehallintoyksiköiksi, noudattaen soveltavasti kolttayhteisön itsehallinnon mallia, ja luoda ainakin joitakin paliskuntia, jossa alkuperäiskansaryhmät saisivat itse määrätä poronhoitonsa muodot. Rakentavan sovun ilmapiirissä maiden ja vesien käyttämiseen liittyvät kysymykset eivät ole niin ylivoimaisia, etteikö niille olisi löydettävissä toimivia pitkäaikaisia väliaikaisratkaisuja, sillä aikaa kun perimmäisiä omistuskysymyksiä selvitettäisiin.

Nykyiset olosuhteet

Jos minulta nyt siis kysyttäisiin, kumpaa henkilökohtaisesti pitäisin saamelaisille oman elämän hallinnan kannalta tarpeellisempana, pohjoismaisen saamelaissopimuksen vaiko ILO:n alkuperäiskansasopimuksen ratifiointia, niin vastaukseni on, että ILO-sopimuksen ratifiointia.

On selvää, että heimoasteella olevia paimentolaiskansoja Suomessa ei enää ole. Niinpä saamelaisen alkuperäiskansan olosuhteita ja oikeusasemaa on tarkasteltava muusta kuin heimokulttuurista käsin.

Vaikka ILO-sopimuksen mukaan "on kiinnitettävä erityistä huomiota paimentolaiskansojen ja kiertävien viljelijöiden tilanteeseen", niin tähän asti on laiminlyöty olosuhdeanalyysin tekeminen koskien sitä, ovatko vasta 1800-luvulla Norjasta muuttaneet paimentolaissaamelaiset olleet sopimuksen voimassaoloaikana tämän sopimuksen tarkoittama alkuperäiskansa Suomessa.

Vaikka vastaus tähän olisikin myönteinen, on kysyttävä, mikä on näiden rajasulun 1852 takia Suomeen asettuneiden saamelaisten maaoikeudellinen asema, kun heille on turvattu kollektiivinen paimentajannautinta paliskunnan alueen ja poronhoitoalueella olevien yksityismaiden käyttöön, viimeksi poronhoitolailla (444/48 muutoksineen ja lisäyksineen, 1990/848) ja hallinta tai omistus tiloihinsa yksityisoikeudellisten saantojen tai erilaisten asutuslakien perusteella, viimeksi omistajanhallinta elinkeinoperusteiseen porotilaan porotilalailla (590/1969). Samoin on kolttalailla (273/1955, 1995/253) turvattu toisen maailmansodan takia Suomeen tulleille koltille maaoikeudet ILO-sopimuksen tasoisina oikeuksina.

Kun poronhoitajille ja koltille maaoikeudet on turvattu ILO-sopimuksen tasoisina, niin olosuhdeanalyysissä tulisi kiinnittää erityisesti huomiota oikeusministeriön Lapinmaan maaoikeudet-tutkimuksen (2006) asiakirjanäytön tarkoittaman, perinteiseen elämäntapaan ja katkeamattomaan asumiseen nojautuvan saamelaisväestön, pohjoissaamenkielisten kalastajasaamelaisten ja muita saamenkieliä, kuten inarinsaamea ja keminsaamea puhuneiden metsälappalaisten jälkeläisten oikeusasemaan.

Edellä mainitussa oikeusministeriön tutkimuksessa on selvitetty kalastajasaamelaisten ja metsälappalaisten perustuslaillista oikeusasemaa ja heidän maaomaisuuden kiinteistöoikeudellista asemaa aina 1550-luvulta vuoteen 1925.

Tutkimus ei todista oikeushistorialliseen aineistoon perustuvaa näyttöä paimentolaissaamelaisten ja kolttien maaoikeuksista, sen sijaan kalastaja- ja metsälappalaisten yksinomaiseen asujanhallintaan perustuvat veromaita ja lapinkyliä koskevat maaoikeudet ovat kiistattomia. Olosuhdeselvityksessä tulee tarkastella, onko saamelaiset asetettu keskenään kiinteistöoikeudellisesti eriarvoiseen asemaan maaoikeuksien suhteen.

Yhdenvertainen kohtelu

Alkuperäiskansa-status on kaikille saamelaisille perustuslailla tunnustettu, mutta polveutumisen tulkinta rajoitettuna kielen käytön perusteella kolmeen sukupolveen loukkaa muita saamen kieliä kuin pohjoissaamea käyttäneiden jälkeläisten oikeutta perustuslain 17 §:n antamaan oikeuteen käyttää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan sekä heidän oikeuttaan olla osallisena saamelaisessa itsehallinnossa.

Henkilökohtaisen näkemykseni mukaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon rekisteröitymisen perusteita on siitä syystä muutettava niin että kaikille saamelaisille turvataan yhdenvertainen kohtelu ja yhdenvertainen perustuslaillinen oikeusasema.