Toisen maailmansodan jälkeen on julkaistu kymmenittäin tieteellisiä tutkimuksia saamelaisista ja lappalaisista. Viime aikoina ovat myös pohdittu laajaan tieteelliseen kirjallisuuteen perustuen kysymystä keitä ovat olleet Etelä-Suomen lappalaiset, saamelaisia vai muita?

Asiaa valottavat tekstit liikkuvat neljän tieteen osa-alueella: kansatieteen, kielitieteen, arkeologian ja historian. Asiaa sivuavista kirjoituksista saattaa saada helposti sen kuvan, että Etelä-Suomessa asuneet lappalaiset olisivat olleet saamelaisia. Tämä tulkinta synnyttää kuitenkin joukon ongelmia. Näyttää siltä, että teksteissä ei olekaan tärkeintä vedenpitävien argumenttien etsiminen Suomen lappalaisten/saamelaisten vaiheista eri vuosisatoina, vaan se miten ja missä tilanteessa näitä ko. väestöjä kuvaavia termejä on käytetty.

Enimmäkseen tekstit pyrkivät esittämään kohteen (saamelaiset) ristiriidattomana ja tulkinnan heidän historiastaan lähes matemaattisen johdonmukaisena prosessina. Kun kykenee hahmottamaan tämän tyyppisiä seikkoja Lappalaisten/saamelaisten historiaa sivuavien kirjoituksissa, on helpompi ymmärtää historiallisen osuuden tavoitteellisuutta. Ensimmäinen havaintoni on, että tällaiset kirjoitukset perustuvat jonkinlaisen saamelaispoliittiseen ideologiaan. Käytetyillä lähteillä näyttää siten olevan jonkinlainen saamelaispoliittinen tehtävä; "menetettyjen oikeuksien palauttaminen saamelaisille."

Saamelaisia ja lappalaisia koskevan terminologinen kuvaaminen ja selvittäminen tässä yhteydessä palvelevat mielestäni puhtaasti nykysaamelaista ideologiaa. Saamelaisten ja lappalaisten etniset erot eivät ulkopuoliselle selviä näiden termien määritelmistä.

Yksi tekstien keskeisistä ongelmista on se, miten ja millä kriteereillä lukija erottaa ne tekstit, joilla on saamelaisideologista ja toisaalta historiallista painoarvoa.

Ideologisiksi totuuksiksi ovat kelvanneet jopa sellaiset tekstit, joilla ei ole mitään tekemistä lappalaisia koskevan oikeushistorian ja juridiikan kanssa. Tällaisten fiktiivisten tekstien perusteella maankäyttöoikeudet eivät vielä ratkea. Tähän on lisättävä vielä, että maankäyttöoikeuksien laatu ja laajuus ratkeaa vasta tuomioistuinkäsittelyn vahvistuksella ja todistus- tai lainsäädäntöprosessissa. Oikeushistoriallinen ketju on tällöin oltava aukoton.

Kirjoittajien historian poliittisuus näkyy esimerkiksi siten, että menneisyydestä on pyritty löytämään vain yhdenlainen näkökulma. Tällainen on jossakin määrin ymmärrettävää, mutta se synnyttää samalla tietoteoreettisia ongelmia, koska kysymys on meidän aikamme kategorioiden ja valikoitujen käsitteiden siirtämisestä kauan sitten vallinneeseen historialliseen tilanteeseen. Joten teksteissä ei ole otettu huomioon sitä historiallista tapahtumaympäristöä, josta lappalaisten elämä Etelä-Suomen alueella juontaa juurensa. Vain tällä tavalla voidaan tehdä oikeutta itse käsiteltävänä olevalle kohteelle, koko sille alueella eläneelle väestölle, eikä vain jollekin pienelle ryhmälle sen sisällä. Monia tekstejä voidaankin pitää siten enemmän voimakkaan ideologisen painotuksen värittämänä kuin todelliseen tutkimustietoon pohjautuvana ilmaisuna.

Käytettyjen lähteiden merkitystä ei ole pohdittu suhteessa omaan aikaan, vaan lähteet edustavat enemmän kirjoittajien omaa ääntä ja kuvaavat pikemminkin heidän käsityksiään lappalaisten/saamelaisten menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.

Vierasta maailmankuvaa välittävien lähteiden lukeminen vaatii aina valppautta. Ensimmäinen ongelma tekstien tarkastelussa on se, että ulkopuolisen vaikeaa nähdä retoriikan taakse. Tämän lisäksi tekstien tarkastelussa on ongelmana se, että samat kliseet saavat eri yhteyksissä käytettyinä uusia sisältöjä. Oleellista on tietää onko lähteellä ideologinen tehtävä ja kenen tulkintaa se edustaa. Keskeistä onkin huomata mitä ja mistä kerrotaan ja mitä jätetään kertomatta. Tekstit kertovatkin siten paljon enemmän esittäjistään kuin saamelaisesta ja lappalaisesta todellisuudesta.

Lappalaisten reaalimaailman muuttuminen olisi luonut otolliset olosuhteet muutoksen arvioimiselle valtiovallan ja lappalaisten välisessä suhteessa. Nykyään tällainen kuva ei ole saamelaisten historiassa keskeinen, mutta tämä ei tee silti tarkastelusta ongelmatonta.

Lappalaisten katoamisen jälkeen Etelä-Suomesta tulkinnan vaikeutena on tapahtumien selittämisen ongelma. Analysoimatta on edelleen se tapahtumasarja, joka johti Etelä-Suomessa lappalaisten häviämiseen. Viittaukset tutkimuskirjallisuuteen aiheesta näyttävät sisältävän osin jo vanhentuneita tutkimuksia. Monet kontekstit osoittautuvat huonoiksi, lähteet eivät avaudu, koko lappalaisten menneisyys kaatuu päälle. Kaiken kaikkiaan tekstit eivät ole ottaneet huomioon sitä, mitä on tapahtunut lähteiden synnyn ja siitä tehdyn tulkinnan välillä. Tässäkin tapauksessa tekstit ovat tulkintaa kohteesta, mikä on lappalais- tai saamenkansa. Saamelaiset ovat lappalaisten suomenkielisiä jälkeläisiä.

Historian tutkimuksen tehtävänä ei ole jakaa vapauttavia tai langettavia tuomioita, vaan sen tehtävä on pyrkiä tekemään ymmärrettäviksi myös puolueelliset ja paikkansa pitämättömät tulkinnat lappalaisten asutushistoriasta. Esimerkkinä voidaan mainita miten DDR:ssä poliittisen historian rooli oli korostunut Saksan kahtia jaon takia. Myös poliittisen aatehistorian kannalta kiinnostavia sinänsä olivat Saksojen väliset historiatutkimuksen argumentein käydyt kiistat Lutherin, Preussin, tai kansallissosialismin perinnöstä. Tuskin missään historiantutkimusta on - puolin ja toisin - käytetty niin tehokkaasti ideologisen sodankäynnin välineenä kuin juuri toisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa. Samankaltainen ilmiö näyttää olevan kehkeytymässä parhaillaan lappalaisten/saamelaisten asustushistoriaan liittyvästä tutkimuksesta.