Tällainen mielikuva tuli kun luin saamelaiskäräjien 10.9.02 pitämän kokouksen kannanottoa, jossa saamelaiskäräjät yksipuolisesti ilmoittaa olevansa isojaossa isännättömiksi jääneiden entisten lapinkylien maiden omistaja. Väitän, että esitetty vaatimus ei perustu oikeushistoriaan, vaikka niin annetaan ymmärtää. Selvitysmies Wirilander on todennut, että saamelaisilla ei ryhmänä ole osoittaa saantoketjua entisten lapinkylien alueisiin, mutta että sen sijaan sellainen näyttö on yksittäisillä saamelaisilla perheillä jotka turvatakseen oikeusasemansa perustivat tiloja lapinkylän sisällä sijaitsevalle veromaalleen, jonka he omistivat yksityisomaisuutena joko yksin tai muiden kanssa.

Tämän päivän lukijalle on tarpeen selittää, että veromaalla tarkoitettiin maata, jonka omistajahallinta on kaikin osin täyttänyt omistamisen tunnusmerkit. Siitä maksettiin vero kruunulle eli valtiolle, ja valtio suojasi vastavuoroisesti omistusoikeutta. Vastaavalla tavalla Ruotsi-Suomessa tarkoitettiin verotalonpojilla vapaita talonpoikia, jotka omistivat itse maansa.

Saamelaiskäräjät perustaa vaateensa oikeushistoriallisten faktojen sijansa saamenkieleen, joka taas puolestaan perustuu Norjassa 1860-luvulla annettuun lakiin, jonka mukaan poroja saavat siellä omistaa vain saamenkieliset. Norjassa porolappalaiset eivät kuitenkaan saaneet lain mukaan omistukseensa maata. Rauhan- ja rajasopimusten mukaan ei ollut mahdollista, että he olisivat Norjan kansalaisina saaneet omistukseensa maita ja elinkeino-oikeuksia Suomen puolella sijainneiden lapinkylien alueilla.

Tässä yhteydessä on otettava huomioon se, että Suomessa vuonna 1745 säädettiin suomenkieli ainoaksi viralliseksi tulkattavaksi kieleksi käräjillä ja että kieliasetuksella 1863 vahvistettiin, että ruotsikielen lisäksi saatiin asioida virallisesti vain suomeksi. Kun tähän vielä lisätään edellä mainittu tosiasia, että Suomessa ennen porosaamelaisten tunkeutumista Suomeen metsälappalaiset oli monin keinoin painostettu vaihtamaan saamenkieli suomeksi, on kohtuutonta, että Norjasta vuoden 1808 jälkeen Suomeen tulleille saamenkieltä puhuneiden jälkeläisille ollaan nyt siirtämässä alkuperäisten lapinkylistä polveutuvien asukkaiden oikeuksia. Nämä oikeudet on turvattu Suomen perustuslailla, ja sen muuttaminen tältä osin olisi mullistus joka järkyttäisi perustuslakimme peruspilareita.

Vuoden 1809 jälkeen porosaamelaiset, jotka muuttivat Norjasta Suomeen, olivat täällä lain perusteella määritelty poronhoitoa harjoittavaksi ryhmäksi, jonka osalta ei ole Suomen puolella suoritettu minkäänlaista etnistä tarkastelua. Tutkijoiden mukaan etnisyyden määrittely voidaan jakaa toisaalta subjektiivisiin ja toisaalta objektiivisiin kriteereihin. Eräiden johtavien saamelaispoliitikkojen mielestä etnisyys on sitä, että yhtenä ryhmänä uskotaan subjektiivisesti ryhmän yhteiseen alkuperään.

Tämän katsantokannan mukaan ei ole tärkeää onko yhteinen alkuperä historiallinen fakta, vaan se, että saamelaiseksi leimautuvan ryhmän jäsenet kokevat yhteisen alkuperänsä tärkeäksi ryhmänsä muodostuksessa. Toisaalta kun tarkastellaan, mitä yhteistä ja erilaista on saamelaisuudessa tai lappalaisuudessa, voidaan todeta, että nykyinen Suomessa vallitseva käsitys saamelaisuudesta on pelkkä myytti; se on ryhmä ihmisiä joita yhdistää varsin epämääräinen käsitys yhteisestä alkuperästä. Sellaisena se on identiteettitunne, jolla on tietty luonnollinen, historiallinen selityksensä, mutta jonka päälle on historiaa väärentämällä ja pitkäaikaisen propagandatyön avulla rakennettu myyttinen identiteetti. Tällainen toiminta on ollut varsin yleistä kautta historian ja maailman.

Ruotsista ja Norjasta 1852 jälkeen Suomeen muuttaneilla porosaamelaisilla ei ole näyttöä siitä, että olisivat olleet nyt itselleen vaatimien maiden laillisia omistajia tai edes niiden laillisia käyttäjiä. Sen sijaan Suomen lapinkylistä tosiasiallisesti polveutuvat ihmiset kykenevät osoittamaan asiakirjojen nojalla olevansa tietyn maantieteellisen alueen alkuperäisiä asukkaita.

Saamelaiskäräjien tulkinnan perusteella Ruotsista ja Norjasta muuttaneista saamelaisista pyritään nyt muodostamaan Suomen puolella sijaitsevien alkuperäisten lapinkylien oikeudenomistajia, vaikka on ilmiselvää että heiltä puuttuu tyystin laillinen maaoikeudellinen saanto. Tämän johdosta heillä ei ole edes laillista asianomistaja-asemaa maanomistusta koskevassa oikeudellisessa kiistassa.

Suomen lapinkylien historialliset oikeudet eivät voi minkään kansainvälisen sopimuksen mukaan siirtyä maahan muuttaneelle elinkeinonharjoittajaryhmälle, jolla ei ole osoittaa Suomen puolella sijaitsevien lapinkylien alueille laillista saantoa. Asiaa ei mitenkään muuta se, että vaatimuksen esittäjät ovat tai olisivat etnisesti saamelaisia, sillä niin ovat myös Suomen lapinkylien todelliset oikeudenomistajat. Nämä oikeudenomistajat ovat ne vanhat saamelaissuvut, joilla on osoittaa selkein asiakirjanäytöin todennettava saanto Suomen alueella sijaitsevien historiallisten lapinkylien alueisiin.

Se että vain pieni osa heistä kuuluu saamelaisrekisteriin, ei muuta tässä mitään. Sen sijaan käy ymmärrettäväksi, miksi Saamelaiskäräjille on ollut niin tärkeää pitää heidät saamelaisrekisterin ulkopuolella. Jos Saamelaiskäräjät, joka istuu suppean saamelaismääritelmän päällä ja sen varassa tunnustaisi heidän saamelaisuutensa, se joutuisi saman tien hyppäämään ulos sen troijalaisen puuhevosen vatsasta, jolla se on yrittänyt heidän historialliseen identiteettiinsä verhoutuneina ratsastaa heidän mailleen, omiakseen ne Suomen alkuperäiskansan oikeuden nimissä.