Suomen saamelaisten tilanne tänään

Saamelaiskäräjistä annetun lain (974/1995) mukaisen saamelaisväestön määrä on noin 9900 henkeä. Saamelaisten kotiseutualueen väestön kokonaismäärä on noin 12000 henkeä, joista saamelaisia asuu alueella noin 4000. Valtaosa saamelaisista asuu tällä hetkellä alueen ulkopuolella.

Saamelaiset ovat siten kotiseutualueellaan vähemmistönä. Saamelaiset eivät ole homogeeninen, maata omistamaton ja saamelaiskulttuuriin kuuluvista perinteisistä elinkeinoista toimeentulonsa saava kansa. Saamelaisasutus ei ole keskittynyttä, vaan monin paikoin saamelaiset ja suomalaiset asuvat limittäin ja saamelaiset ovat huomattavassa määrin jo sekoittuneet muuhun väestöön. Tämän vuoksi on erityisen tärkeätä, että kaikkia alueella asuvia kohdellaan tasapuolisesti.

Saamelaisten perinteisesti harjoittamiin elinkeinoihin kuuluvat porotalous, kalastus, metsästys, luonnontuotteiden keräily ja käsityöt. Poronhoito on vanhastaan ollut elinkeino, jota ovat saamelaisten kotiseutualueella harjoittaneet perinteisesti muutkin kuin nykyiset saamelaiset. Tuoreimpien selvitysten mukaan perinteisten elinkeinojen harjoittaminen on kuitenkin oleellisesti vähentynyt. Poronhoitokin on muuttunut paimentolaisuudesta nykyaikaiseksi koneellistuneeksi elinkeinoksi (mönkijät, moottorikelkat, autot ja helikopterien käyttö porojen kokoamisessa).

Suomen puolella harjoitettu poronhoito on syntynyt pääsääntöisesti talonpoikien (uudisasukkaiden) keskuudessa Lapinkaan eteläisemmällä alueella ja levinnyt sieltä kohti pohjoista aina saamelaisten nykyiselle kotiseutualueelle asti. Sääntelyn piiriin porotalouselinkeino tuli 1800 -luvun lopulla. Aluksi porojen laiduntamisoikeus oli vain valtion alueilla, mutta se ulotettiin myöhemmin myös yksityisten omistamille metsämaille. Yksityisten omistamilta mailta ei kuitenkaan saa ottaa puutavaraa polttoaineeksi tai muuhunkaan tarkoitukseen ilman maanomistajan lupaa.

Suomen saamelaisten kotiseutualue poikkeaa muiden Pohjoismaiden vastaavista alueista sikäli, että meillä saamelaisten kotiseutualueen väestön enemmistö on muita kuin saamelaisia. Suomen perustuslaki yhdessä muun lainsäädäntömme kanssa turvaa kuitenkin alueen koko väestölle yhtäläiset oikeudet poronhoidon ja kaikkien muidenkin elinkeinojen harjoittamiseen. Saamelaisten kotiseutualueella on poronhoidon lisäksi pitkät perinteet sekä saamelaisten että enemmistönä olevien muiden suomalaisten harjoittamalla mesästyksellä ja kalastuksella. Metsästys ja kalastus on kuitenkin varsinaisena ammattina enää muutamalla henkilöllä. Metsästyksen ja kalastuksen varsinainen merkitys onkin lähinnä saaliin kotitarvekäytön puolella sekä liitännäiselinkeinona.

Poronhoito on Suomessa järjestetty siten, että poronomistajat kuuluvat siihen paliskuntaan, jonka alueella heidän vakinainen asuinpaikkansa on. Samaan paliskuntaan kuuluu yleisesti sekä saamelaisia että suomalaisia. Poronhoitolain (848/1990) mukaan poronhoitoa saadaan saamelaisten kotiseutualueella ja muullakin poronhoitoalueen osalla harjoittaa korvauksetta sekä valtion että yksityisten omistamilla alueilla pelto- ja puutarhamaata lukuun ottamatta.

Saamelaisten kulttuuriin on katsottu kuuluvan poronhoidon, metsästyksen ja kalastuksen. Näiden toimintojen intensiteetti on kuitenkin ollut niin vähäinen, että sillä perusteella ei ole voitu perustaa saamelaisille maanomistuksen yksiköitä eli tiloja koko sille alueelle, missä kyseisiä toimintoja on harjoitettu. Perinteisen poronhoidon, metsästyksen ja kalastuksen turvaamiseksi saamelaisilla on samoin kuin muillakin paikallisilla asukkailla oikeus harjoittaa poronhoitoa maan omistus- ja hallintaoikeudesta riippumatta sekä oikeus metsästää kotikunnassaan olevilla valtion mailla ja kalastaa kolmessa pohjoisessa kunnassa olevilla valtion vesialueilla. Tätä laajemman maankäyttöoikeuden antaminen ylittäisi perinteisen saamelaisen maankäytön, eikä sellaisen oikeuden säätämisestä saamelaisten yksinoikeudeksi tulisi mitään lisäarvoa saamelaisille, vaan turhia ristiriitoja. Tämäkin puoli on Scheininiltä jäänyt huomioimatta.

Joten porotalouden harjoittamisen osalta ei ole tarvetta lainsäädännön tarkistuksiin. Mikäli virheellisin perustein määritellylle alkuperäisväestölle -saamelaisille- annettaisiin erioikeuksia tai suosituimmuusasema porotalouteen käytettävän valtion maan osalta, tämä merkitsisi käytännössä sitä, että samalla alueella vakinaisesti asuvat ja samoja elinkeinoja harjoittavat saamelaisten verisukululaise, verolappalaisten jälkeläiset ja muut suomalaiset joutuisivat elinkeinonharjoittajina saamelaisia huonompaan asemaan. Tämä ei liene mahdollista muutoin, kuin perustuslain yleisiä periaatteita muuttamalla ja Suomen kansainvälisiä sitoumuksia tarkistamalla.

Tässä yhteydessä on syytä huomata, että saamelaisten kotiseutualueella vakinaisesti asuvasta saamelaista alkuperää olevasta väestöstä enää 2-3 % harjoittaa porotaloutta päätoimisesti. Ei liene tarkoituksenmukaista, että valtion metsämaiden käyttö rajattaisiin näin pienen vähemmistön etuoikeudeksi.

Maanomistuskysymykset on Suomessa jo ratkaistu Korkeimman oikeuden antamin lainvoimaisin tuomioin siltä osin, kuin kiistoja maanomistuskysymyksistä on isojaon johdosta ollut. Mikäli epäselvyyttä tilojen rajoista tai maanomistuksesta muutoin esiintyy, asianosainen voi hakea oikeuksiaan tuomioistuimessa. Jos kanteen nostaja on varaton, hän voi Suomen lainsäädännön mukaan saada asiansa hoitamiseksi maksuttoman oikeudenkäynnin, mukaan lukien maksuttoman oikeudenkäyntiavustajan.

Valtion maa- ja vesialueita ovat perinteisesti käyttäneet saamelaisten lisäksi muutkinn suomalaiset esim. porotalouden harjoittamiseen, kalastukseen, metsästykseen sekä muiden luontaiselinkeinojen harjoittamiseen.

Norjassa ja Ruotsissa porotalouden harjoittaminen poikkeaa suomalaisista oloista. Syy siihen löytyy maamme pohjoisen osan asuttamisesta: saamelaiset, ns.. metsälappalaiset ja suomalaiset talonpojat ovat asuttaneet maamme pohjoiset asumattomat erämaat yhdessä ainakin 1700:luvulta alkaen. Myös elinkeinot olivat ja ovat edelleen samoilla alueilla kaikilla yhteisiä. Edes poronhoito ei ole ollut yksinomaan saamelaisten harjoittama elinkeino. Näin ollen ei ole perusteltua asettaa yhtä kansanosaa parempaan asemaan muihin samalla alueella vakinaisesti asuviin nähden. Eri elinkeinojen harjoittamista ja elinkeinojen kehittämismahdollisuuksia ei liioin voida jättää yksinomaan saamelaiskäräjien luvasta riippuvaiseksi. Tätä ei ILOn yleissopimuskaan edellytä.

Poronhoitoalueella vakinaisesti asuvat saamelaiset ja muutkin porotalouden harjoittajat saavat poronhoitolain (848/1 990) 3 §:n mukaan harjoittaa poronhoitoalueella poronhoitoa maan omistus- ja hallintaoikeudesta riippumatta. Porotalouden harjoittajilla on niin ollen oikeus pitää porojaan myös muiden omistamilla metsäalueilla. Tämä koskee sekä yksityisesti omistettuja että valtion maita. Porotalouden harjoittajilla on lisäksi oikeus ottaa valtion metsistä ilman erityistä lupaa korvauksetta poltto-ja kotapuiksi tarvittavia puita sekä ostaa käyvästä hinnasta muuta poronhoidossa tarvittavaa puutavaraa (esim. erotteluaitauksia varten). Poronhoitolain 2, 31, 32, 33 ja 34 §:ssä on saamelaisten kotiseutualueella harjoitettavalle poronhoidolle säädetty muuta poronhoitoaluetta vahvempi asema. Kaikki saamelaisten kotiseutualueella porotaloutta harjoittavat henkilöt ovat syntyperästään riippumatta syntyperästään valtion maa- ja vesialueiden käytön osalta keskenään tasavertaisessa asemassa.

EU-liittymissopimuksen liitteenä oleva pöytäkirja No 3 tosin sallii, että saamelaisille saadaan myöntää yksinoikeuksia poronhoidon harjoittamiseen perinteisillä saamelaisalueilla (J Art.), mutta mitään velvoitetta tähän ei ole. Tällainen menettely olisi myös Suomen perustuslain sisältämän yhdenvertaisuusperiaatteen vastaista. Mainitulla pöytäkirjalla on ensisijaisesti pyritty turvaamaan Ruotsin saamelaisille ne yksinoikeudet porotalouselinkeinon harjoittamiseen, mitkä heillä oli liittymishetkellä. Pöytäkirjan tarkoituksena ei ole ollut uusien taloudellisten oikeuksien luominen, mikä olisi vastoin EU:n perustamisasiakirjaakin. Pöytäkirjan nojalla ei voida enää liittymisen jälkeen laajentaa saamelaisten erioikeuksia ilman EU:n jäsenvaltioiden antamaa suostumusta, jonka tulisi ilmeisesti olla yksimielinen. Huomattava on myös se seikka, että kaikkiin taloudellisiin etuuksiin,joita EU:n jäsenvaltiot antavat kansalaisilleen, on saatava EU:n suostumus. Jos annettavat etuudet syrjivät muita kansanryhmiä, EU:n suostumusta tuskin saadaan.

Saamelaisten lisäksi porotaloutta ja muita "saamelaiselinkeinoja" ovat saamelaisalueella harjoittaneet perinteisesti myös alueelle asettuneet suomalaiset ja ns. verolappalaisten suomenkieliset jälkeläiset, jotka eivät kuulu saamelaiskäräjien vaaliluetteloihin. Norjasta on lähinnä 1800-luvun puolivälin jälkeen saapunut Inarin ja Sodankylän kuntien pohjoisosaan porotalouden harjoittajia (porosaamelaiset), joista osalle on Suomen kansalaisuuskin myönnetty vasta 1900-1uvun alkupuolella ja jotka ovat asuttaneet em.. kuntien alueita yhdessä siellä ennestään olleiden saamelaisten ja etelämpää saapuneiden suomalaisten kanssa.

Kaikki nämä kansanryhmät ovat harjoittaneet ja harjoittavat edelleenkin porotaloutta, kalastusta ja metsästystä maan pohjoisimmilla alueilla.

Kalastus-ja metsästysoikeuden käytön osalta tilanne on vastaavanlainen kuin porotaloudessakin. Paikallisten asukkaiden perinteiset kalastusoikeudet valtion vesissä on turvattu kalastuslailla. Kotitarvekalastusta saadaan niissä harjoittaa maksuitta. Perinteiset metsästysoikeudet on puolestaan turvattu metsästyslailla. Suomen lainsäädännöllä on niin ikään turvattu marjastus, sienestys ja kulkeminen toisen maalla ns. joka miehen oikeuksina. Näin ollen saamelaisten ja enemmistönä olevan muun paikallisen väestön käyttöoikeudet valtion omistuksessa olevilla alueilla ovat jo nyt varsin laajat ja samanveroiset (vrt. ihmisoikeussopimus).

Suomen lainsäädäntö ja riippumaton tuomioistuinjärjestelmä turvaavat luvallisten elinkeinojen häiriöttömän harjoittamisen ja muut maankäyttöön liittyvät oikeudet sekä saamelaisille että saamelaisiin kuulumattomalle paikalliselle väestölle täysin tasavertaisesti.

Kansalaisten eriarvoistamista ja muita kärjistyksiä näiden samoilla alueilla asuvien eri kansanryhmien välillä tulee myös jatkossa välttää. Näin paikallisen väestön olosuhteet voidaan säilyttää rauhanomaisella kannalla. Scheinin ajama hallintomalli päätöksenteon siirtämisestä Saamelaiskäräjille olisi edellä tarkoitettu kärjistys.

Tutkimukset ensin

Tohtori Wirilander on saamelaisalueen maanomistusoikeuksia koskevassa selvityksessään katsonut, ettei käytettävissä olleista asiakirjoista ole saatu selkeää näyttöä siitä, että Lapin kylät tai yksityiset henkilöt olisivat omistaneet Lapin maat. Tämän vuoksi olisi Wirilanderinkin suosittelema saamelaisten ja vanhojen lapinkylien perheiden oikeuksia koskeva puolueettomien historioitsijoiden tekemä laajempi historiantutkimus alkuperäislähteitä käyttäen ehkä syytä saada vireille. Siinä yhteydessä tulisi tehdä yhtenäinen selvitys muunkin Suomen asuttamisesta ja maan kulloisestakin alkuperäisväestöstä ja sen määrästä.

Nykyisin saamelaisten kotiseutualueen suurimpana työllistäjänä on poronhoidon sijasta matkailu ja muut palveluelinkeinot, jotka antavat lähes puolelle saamelaisalueen työssä käyvästä väestöstä pääasiallisen toimeentulon. Porotaloudesta saa pääasiallisen toimeentulon saamelaisten kotiseutualueella enää noin 240 poronomistajaa. Näihin omistajiin sisältyvät saamelaisten ohessa myös saamelaisiin lukeutumattomat vero lappalaisten jälkeläiset ja muut suomalaiset porotalouden harjoittajat. Saamelaisalueella asuvista saamelaisista joka neljäs ja kaikista saamelaisista enää joka kuudes omistaa poroja. Pääosan toimeentulostaan saamelaiset saavat muista elinkeinoista.

Selvästi yli puolet alueen asukkaista saa toimeentulonsa matkailusta tai muista lähteistä kuin perinteisistä saamelaiselinkeinoista. Osa porotalous-, luontaiselinkeino- ja asuntotiloista on jo siirtynyt uusille omistajille, osa tilallisista on jäänyt eläkeläisinä asumaan porotilojaan. Saamelaisten kotiseutnalueen elinkeinotoiminnassa tapahtuneet muutokset merkitsevät käytännössä sitä, että maankäytössä on otettava lukuun paljon muutakin kuin porotalous. Tältä osin olisi tarvetta perusteellisen uuden selvityksen tekemiseen.