Monet ovat sitä mieltä, että politiikasta ei voi mitään oppia. Itse olen kuitenkin siitä paljon oppinut yrityksen ja erehdyksen kautta. Sen olen myös oppinut että pakkosyöttöä on vastustettava. Sitä me saamelaiset olemme saaneet vuosisatojen kuluessa kokea kirkon ja valtion toimesta ihan riittävästi. Tullessani saamelaispolitiikkaan mukaan 1970-luvun puolivälissä en tiennyt mihin pääni pistin, en ainakaan kuvitellut että joutuisin vuosikymmeniä myöhemmin tekemään selvityksiä siitä keitä me saamelaiset tai lappalaiset olemme.

Saamelaispolitiikan ja Sapmelas-lehden päätoimittajuuden aika on joka tapauksessa tarjonnut oppimisen välineet, joiden avulla lukuisat kirjoitukseni ja kannanottoni saamelaiskysymyksestä ovat olleet mahdollisia. Virallinen saamelainen kieli- ja kulttuuri-itsehallinto on opettanut minulle byrokraattisen maailman käytännön ja toimintakulttuurin. Elämisen, kokemisen ja tiedostamisen kautta saamelaispoliitikon elämä on antanut edellytyksiä tarkastella maailmaa kriittisesti, mutta myös uusia mahdollisuuksia nähden ja tuottaen.

Poliittinen saamelaisuus on ilmiö, joka herättää voimakkaita mielikuvia ja mielipiteitä Ylä-Lapissa. Viimeiset kuluneet 30 vuotta on todistanut lukuisten saamelaisuuteen liittyvien ilmiöiden, virtausten ja tapahtumien esiinmarssin. Ne ovat osoittaneet ainakin sen, että poliittinen saamelaisuus on hyvin moniulotteinen kokonaisuus. Asiat on kuitenkin ratkaistu hyvin puutteellisesti tieteellisen tutkimuksen pohjalta, sillä useimmat poliittista saamelaisuutta tarkastelevat mallit tai analyysit eivät pyri ottamaan huomioon ilmiöiden moninaisuutta. Saamelaisuus ilmiönä on ollut alisteinen saamelaiskäräjien politiikalle ja saamelaispolitiikan tutkimuksen lähtökohdille, mikä on rajoittanut tutkimustulosten merkitystä ja syönyt saamelaiskäräjien uskottavuutta.

Saamelaispolitiikan tutkimus on tieteenalana ongelmallinen, koska politiikan käsitteen alle voidaan haluttaessa mahduttaa likimain mitä tahansa samalla tavalla kuin esimerkiksi kulttuurikäsitteen alle. Saamelaispolitiikan ytimessä on siis joukko ongelmia, joihin Suomen saamelaiset ovat yrittäneet löytää ratkaisua erilaisilla esityksillään.

Saamelaisten poliittista, sosiaalista, taloudellista ja kulttuurista tulevaisuutta kokevissa arvioissa on tyystin sivuutettu väestötiede. Saamelaisalueen väestö ei ole ollut koskaan täysin homogeeninen. Toisaalta eri ryhmiinkään kuuluneet alueen alkuperäiset asukkaat eivät ole paljonkaan poikenneet toisistaan ulkonäöltään, mentaliteetiltaan ja alkuperältään, koska he eivät vähänkään lähellä olevan historian mittakaavassa ole peräisin kaukaisista maista tai maanosista. Kaukaisempaan aikaan sijoittautuvat väestöryhmien muutto- ja kulkeutumisliikkeet ovat asia erikseen, kaikkihan lienemme Afrikasta tulleet ja geenien puolesta sukua, jos ei muuten niin ainakin niin sanotusti Aatamin kautta.

Ennen toista maailmansotaa pyyntireviirinsä sisällä asuvien Inarin metsä- ja kalastajasaamelaisten muuttoliike oli hyvin vähäistä. Inarin saamelaiset viettivät yhteisessä talvikylässä vain sydäntalven. Muun osa vuotta he paimensivat porojaan, metsästivät tai kalastivat sukualueilla olevilla järvillään, vaihtaen vuodenkierron mukaan asuinsijaansa kevätpaikasta kesäpaikkaan ja tästä syyspaikkaan. Inarinsaamelaiset eivät alkujaan olleet lainkaan paimentolaisia, vaan kalastajia, keräilijöitä ja metsästäjiä. Tärkein riistaeläin oli villipeura. Kesyporoja perheellä oli yleensä vain muutamia, niitä käytettiin ajokkaina ja vetojuhtina sekä houkutuseläiminä peurajahdissa. Sukualueen puitteissa toteutuva kiertävä elämäntapa opetti inarinsaamelaisia hallitsemaan laajalti omia selkosiaan. Näistä seikoista on paljon dokumentoitua ja muuta asiakirjoihin perustuvaa tietoa.

Vuosien 1852 ja 1889 rajasulkujen seurauksena Norjasta ja Ruotsista muutti porosaamelaisia Suomeen tuoden mukanaan tuhatpäiset porotokkansa. Osa porosaamelaisista asettui heti tai aikaa myöten inarilaisten maille. Porosaamelaiset toivat mukanaan oman saamelaiskulttuurinsa ja oman pohjoissaamen kielensä - inarinsaamelaiset puhuivat omaa inarinsaameaan. Saamelaiskulttuurin eri muotojen ja niitä harjoittavien yhteisöjen välillä tapahtui kuitenkin vaihtoa, joiden yksi muoto olivat naimakaupat. Suurimittakaavaisen poronhoidon pantua lopullisen pisteen peuranmetsästykselle, myös useat inarinsaamelaiset siirtyivät harjoittamaan laajamittaisempaa poronhoitoa.

Porosaamelaisten aikaisemmasta millään lailla pysyväisluontoisesta läsnäolosta inarilaisten alueella ei ole mitään dokumentoitua tai muutakaan näyttöä, mutta sen sijaan heidän Inariin muuttaminen on merkitty kirkonkirjoihin yksilön tarkkuudella. Joukossa ovat minunkin esivanhempani, ja olen ylpeä sukumme historiasta. En kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään niitä, joilla on tarve kätkeä tai vääristää sukunsa todellista alkuperää sikäli kun se tunnetaan tai on selvitettävissä.

Toisen maailmansodan jälkeen tapahtui suuri muuttoliike poliittis-maantieteellisten muutosten takia. Tähän kuului Petsamon suomalaisen siirtoväen ja kolttasaamelaisten asuttaminen inarinsaamelaisten perinteisille asuin- ja pyyntialueille. Aivan kuten suurin osa Inariin muuttaneista porosaamelaisista oli aikoinaan tehnyt, myös useimmat näistä uusista muuttajista olivat halukkaita omaksumaan parhaat puolet uuden kotiseutunsa arvoista ja elämäntavasta ja elämään sovussa inarilaisten kanssa.

Saamelaiskansallisen liikkeen radikalisoitumisen myötä saamelaiskäräjät on kohdistanut tiukentuvia vaatimuksia siitä että inarinsaamelaisten perintömaat ja vedet olisi siirrettävä muun saamelaisalueen tavoin kaikkien saamelaisten hallintaan saamelaiskäräjien isännöiminä. Vaatimukset rikkovat jo sinällään inarinsaamelaisten alkuperäiskansaoikeuksia, ja erityisen pahaksi ja oudoksi asia on kääntynyt, kun muut saamelaiset haluavat erottaa inarinsaamelaiset itse, tai ainakin huomattavan osa heistä, oikeuksistaan kiistämällä inarilaisten saamelaisuuden.

Tämä muodollisen saamelaisuuden kiistäminen tapahtuu epäämällä rekisteröiminen saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. On selvää, että inarinsaamelaiset eivät voi tällaiseen syrjivään ja heidän oikeuksiensa ja historiallisen identiteettinsä omimiseen tähtäävään hullutukseen suostua. Kun saamelaiskäräjät sitä kuitenkin jatkaa sitkeästi, inarinsaamelaiset joutuvat hakemaan uusia teitä oikeuksiensa suojelemiseksi ja etujensa ajamiseksi. Tästä on nyt kyse siinä kiehunnassa saamelaiskäräjillä ja sen ympärillä joka loiskahtelee myös tiedotusvälineisiin ja sosiaaliseen mediaan.

Saamelaiskäräjien poliittinen johto kritisoi nykyistä saamelaismääritelmää haluten kaventaa sen entisestään, ennen kaikkea inarinsaamelaisten pitämiseksi saamelaisuuden ulkopuolella. Nuoret pohjoissaamelaiset aktivistit suorastaan vaahtoavat Saamenmaahan ja saamelaisiin kohdistuneesta ja yhä jatkuvasta kolonialismista. Sen enempää saamelaiskäräjien johto kuin sitä radikaalisempaan suuntaan ajavat aktivistit eivät kuitenkaan pysty näkemään tai halua tunnustaa, että todellinen kolonisaatio sai Suomen Lapin todellisen alkuperäisväestön, lappalaiset, vaihtamaan oman saamenkielensä suomenkieleksi selvästi ennen kuin sama tapahtui pohjoissaamelaisille.

Nuori utsjokelainen saamelaisaktivisti ja saamelaiskäräjien tuore jäsen Aslak Holmberg kirjoitti hiljattain Inarilainen-lehdessä, että saamelaiskäräjät on alusta asti ollut kieliperustainen organisaatio. Tähän on huomautettava, että kaikki saamelaiset eivät ymmärrä saamenkieltä, vielä harvempi puhuu tai kirjoittaa sitä niin että voisi hoitaa sillä mutkikkaampia asioita. Tämä pätee niin pohjoissaamelaisiin kuin inarinsaamelaisiin ja kolttiin. Kieliperustaisuudella Holmberg viittaakin siihen, että saamelaiskäräjälain mukaan vaaliluetteloon hakijan saamelaisuus ratkaistaan ensisijaisesti kieliperusteella. Saamelaisuuteen ei kuitenkaan välttämättä vaadita omakohtaista saamenkielen puhumista ensimmäisenä kielenä tai ylipäätänsä saamenkielen omakohtaista taitoa. Riittää kun hakijan vanhemmista tai isovanhemmista toinen on puhunut saamea ensimmäisenä kielenään. Kun henkilö kerran on vaaliluetteloon hyväksytty tai hänet olisi voitu siihen hyväksyä, oikeus tulla merkityksi vaaliluetteloon siirtyy perintönä hänen lapsilleen täysin irrallaan siitä puhuvatko he saamea.

Inarinsaamelaisten ja pohjoissaamelaisten erilaisesta historiasta johtuen saamenkieli on inarilaisilla vaihtunut suomenkieleksi aikaisemmin kuin pohjoissaamelaisilla. Kun saamelaisuus ratkaistaan kieliperusteella ja nimenomaan sillä tavoin kuin edellä selostin, on selvää että inarinsaamelaiset ovat pohjoissaamelaisia heikommassa asemassa. Saamelaiskäräjien vaalilautakunta ja käräjien hallitus on huolehtinut siitä, että inarinsaamelaisia on hyväksytty vaaliluetteloon vain jarrutellen ja valikoiden, ja Korkein hallinto-oikeus on joutunut oikomaan näitä päätöksiä. Kun käräjien johto ja aktivistit potkivat tätä vastaan kaikin voimin kansainvälisiä foorumeita myöten, kyse on vaaliluettelon ulkopuolelle suljettujen eli statuksettomien inarinsaamelaisten ja muiden statuksettomien saamelaisten pitämisestä luettelon ulkopuolella jatkossakin. He haluavat muuttaa saamelaiskäräjälakia niin, että se erityisperuste, niin sanottu lappalaisperuste, jolla inarinsaamelaisia on voitu hyväksyä vaaliluetteloon, pyyhittäisiin. Tähänkin asti vaalilautakunta on henkilöstä riippuen soveltanut perustetta suppeasti tai ei ollenkaan.

Niin tärkeä kuin kieli onkin kulttuurin osana ja kantajana, sen nostaminen alkuperäiskansaan kuulumisen ratkaisevaksi tekijäksi ei ole kestävää. ILO:n alkuperäiskansasopimus tai YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien julistus ei anna oikeutusta kieliperusteiselle alkuperäiskansaan kuulumisen rajaamiselle. Kestävällä pohjalla ei ole myöskään käytäntö, jossa saamelaiseksi tunnistaminen ja tunnustaminen suoritetaan keskitetysti saamelaiskäräjien ja sen vaalilautakunnan toimesta. Vielä hullummaksi käytäntö menisi, jos tehtävä keskitettäisiin edelleen yhteispohjoismaiselle saamelaiskäräjille joka noudattaisi yhteispohjoismaista, kieliperusteista saamelaismääritelmää. Suomen saamelaiskäräjien johto on ehdottanut Norjan ja Ruotsin saamelaiskäräjille yhteisen saamelaismääritelmän käyttöönottoa, ja yhteispohjoismaalaisen saamelaisneuvoston puheenjohtaja on tässä yhteydessä ilmoittanut julkisesti että ajatus on kannatettava, ja että neuvoston tavoite on yhteispohjoismaisen saamelaiskäräjien luominen.

Keskitetyn järjestelmän edelleen keskittämisen sijasta saamelaiseksi hyväksyminen pitäisi siirtää lähemmäs ruohonjuuritasoa, keskenään jossain määrin eroavien saamelaisyhteisöjen omaksi oikeudeksi ja tehtäväksi, niin että nämä päättäisivät itse millä menettelyllä ja millä perusteilla joku katsottaisiin heidän saamelaisyhteisönsä jäseneksi, ja sitten itse käyttäisivät tätä heille kuuluvaa valtaa.

Saamelaisuuden ratkaiseminen kieliperusteella on kestämätöntä, koska prosessi, jossa saamenkielet ovat vaihtuneet suomenkieliksi, on kestänyt keskiajalta tähän päivän asti. Lappalaisen ja saamelaisen väestön geneettinen perimä tai tietoisuus alkuperästään, historiastaan ja oikeuksistaan ei kuitenkaan ole missään vaiheessa kielen vaihtumisen myötä muuttunut toiseksi. Tässä on toki tapahtunut aaltomaista tai syklistä kehitystä, saamelaisuuteen liitetty yhteiskunnallinen arvotus eli status on vaihdellut, ja tiedetään että suvun saamelainen alkuperä on voinut häipyä sen tietoisuudesta, ja jopa että saamelainen alkuperä on kätketty lapsilta korvaten se keksityillä tarinoilla sukujuurista ja muutoista. Tarkoitus on ollut hyvä, suojautua ja suojata lapset saamelaisuuteen liitetyltä leimautumiselta. Näin saamelaisen identiteettinsä menettäneitä ja sen uudelleen löytäneitä ei tule rangaista sulkemalla heidät saamelaisuuden ulkopuolelle, vaan asiaa on tarkasteltava tyynesti ja rakentavasti, katsoen mitä siinä on tehtävissä yhteisöjen ja yksilöiden tasolla, polkematta niiden asemaa ja oikeutta, joiden kohdalla saamelaisuus on täysin ilmeistä tai ainakin enemmän ilmeistä.

Historiankäsitys, johon kieliperusteinen saamelaismääritelmä perustuu, on ollut kaikesta Lapin asuttamiseen liittyvistä konkreettisista ilmiöistä, kysymyksistä täysin irrallinen ilmiö, eikä sen syntyhistoriaan liity mitään taustaselvityksiä väestön maaoikeuksista tai kulttuurista, jotka osoittaisivat etnisten kielisaamelaisen ja lappalaisen kulttuuriperinteen tai maaoikeuksien erilaisuuden. Päinvastoin, saamelaiskäräjien vaaliluetteloon eli ns. saamelaisrekisteriin kuuluvilla ja kuulumattomilla verisukulaisilla on paljon enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Se selviää vähäisestäkin olosuhdeanalyysistä tai vaikkapa valtion jo aiemmin teettämästä oikeasta alkuperäiskansarekisteristä, jonka oikeusministeriö on perusteettomasti ohittanut eri hankkeissaan. Nykyinen saamelaiskäräjien vaaliluettelo pohjautuu pääasiassa vuoden 1962 väestötutkimukseen, joka on osoittautunut hyvin hatarin menetelmin koostetuksi.

Todellisuudessa historiasta irrotetun saamelaismääritelmän tavoitteena ja tarkoituksena on vaihtaa alueen alkuperäisin väestö - inarinsaamelaiset - maahan aikoinaan osin laittomasti muuttaneiden pohjoissaamelaisten jälkeläisiin, ja luomaan näistä yhdessä sotien seurauksena Suomen nykyisten rajojen sisälle asutettujen kolttien kanssa uusi alkuperäisväestö. Tällä operaatiolla on pyritty syrjäyttämään alkuperäiskansasopimuksen ratifioinnin nojalla vanhin, suomenkieliseksi assimiloitu alkuperäisväestö. Sen oikeuksista päättäminen olisi näin siirtynyt porosaamelaisenemmistöiselle saamelaiskäräjille, jonka päätöksiin ei alueen todellisella alkuperäisellä väestöllä olisi sanomista, vielä vähemmän veto-oikeutta. Jos rasismi ja apartheid kuulostavat liian pahalta, tällaista politiikka voisi kutsua imperialistiseksi valloituspolitiikaksi.