Tutkijat Suursaamen asialla

Etnopoliittinen tutkimusparadigma

Voidaan sanoa, että jonkin kansan lebensraum-vaatimukset muodostavat maankäyttökysymysten ääri-ilmiön. Tarvinneeko lukijoille selittää, että tunnustan varauksetta periaatteen, jonka mukaan niin yksilöillä kuin kaikilla kansoilla ja väestöryhmillä on oikeus olemassaoloonsa, ja sitä varten tarvitsemaansa maahan. Vasta kun elintilavaatimuksia esittää etnisesti suljettu kansa vaatien oikeutta toisten alueisiin, ja kun tähän liittyy pyrkimyksiä siellä ennestään asuvien pois tunkemiseen tai painamiseen vähempiarvoiseen asemaan, liikutaan kyseenalaisilla ja vaarallisilla vesillä. Ei ole oikeudellisuutta, joka perustaa oikeutettujen syrjäyttämisen. Sitä kait yleensä kutsutaan itsessään oikeudettomuudeksi, ei oikeudeksi.

Eräät saamelaistutkijat, kuten Veli-Pekka Lehtola, ovat viime vuosina tuoneet esille, miten kolonialistisesti Suomi on kohdellut saamelaisia. Kaikissa julkaisuissa on se sisäänrakennettu vika, että ne ovat tendenssinomaisia. Kun nämä tutkijat puhuvat saamelaisista, he jättävät käsittelemättä keskeisen asian, joka on lappalaisuus.

Saamelaiskäräjiä lähellä oleville tutkijoille lappalaisuus on ongelma, jonka kirjoittajat akateemisella arvovallallaan haluavat vaieta kuoliaaksi. Heille on ollut tunnusomaista myös tieteellisen tutkimuksen sivuuttaminen ja mitätöinti, jos se ei miellytä. Kun näin on, vieroksuttu tutkija leimataan: tämä ei ole alkeellisten tieteen sääntöjen mukaista.

Lehtolan kaltaisten tutkijoiden lähestymistapaa pidän pelkästään etnopoliittisena, en historiallisena. Teksteissä ei usein edes mainita sitä, että aikaisemmin samaa väestöä kutsuttiin lappalaisiksi. Esim. T.I. Itkonen käsitteli varsin ansiokkaasti sekä kansantieteen, että myös oikeustieteen kannalta maaoikeuksien kehityksen päälinjat asutushistorian valossa [1]. Christian Carpelan on tarkastellut samoja asioita arkeologian valossa 2 teoksessa jonka on toimittanut - Veli-Pekka Lehtola [2].

Lehtolan kirjassa "Saamelaiset - historia, yhteiskunta, taide" [3] lappalaisuus esiintyy vain marginaalissa, "lappologiana", aikansa eläneenä tieteenhaarana, jossa saamelaisuutta kuvataan ulkoa käsin - kuten esim. Itkosen voidaan väittää tehneen. Kolonialistisen lappologian tilalle on astunut Lehtolan itsensäkin edustama "postkolonialistinen saamelaistutkimus" vai onko se kommunistista tutkimusta, jossa kaikki on mahdollista ja tapana on kirjoittaa historia määrävälein uudestaan vastaamaan poliittisia tarpeita. Tällaistä tiedettä harjoittavat saamelaiset itse, tavoitteena vapautuminen kolonialismin jättämästä kuristavasta perinteestä tieteessä ja ylipäätänsä. Kolonialismi määritellään omista tarpeista.

Näiden Suomen rajojen sisällä syntyneiden tai täällä toimivien saamelaistutkijoiden - minun on käytettävä tätä ilmaisua kiertääkseni ilmaisun "suomalaisten saamelaistutkijoiden" - akateemisen valtakunnan salaisuus on, että Suomen saamelaiset ovat historiasta irrallisen, laissa säädetyn saamelaismääritelmän nojalla muodostettu etninen ryhmä.

Tämä pääosin kaudella 1864-1910 Suomeen Norjasta ja Ruotsista tuhatpäisine porolaumoineen muuttaneen väestöryhmän ideologien suuri unelma on alkuperäisyyteensä vedoten saada itselleen valta niiden maiden yli, joiden oikeat oikeudenomistajat ovat lappalaiset, Suomen todellisen alkuperäisväestön perilliset. Kertomukseen kuuluu, ettei muuttovaellusten talous- ja yhteiskuntavaikutuksia käsitellä.

Kuvattua etnopoliittista lähestymistapaa valaisee seuraava lainaus Lehtolan julkaisusta [3, s. 16]:

"Saamelaisten oma näkökulma historiantutkimuksessa on tullut esiin vasta viime vuosikymmeninä. Se sai virikkeensä saamelaispoliittisesta todellisuudesta: Saamelaisinstituutti aloitti 1970-luvulla laajan oikeushistoriallisen projektin, jonka tarkoituksena oli muodostaa historian menetelmin perusteltu kuva saamelaisten oikeuksista omien alueidensa maahan ja veteen.

Projektin huomattavin saavutus oli Kaisa Korpijaakon väitöskirja (1989), jossa hän selkeästi osoittaa saamelaisten maanomistuskäytännön 1600-luvulla vastanneen pohjoismaista kiinteistöoikeutta. Muutenkin saamelainen historiantutkimus on löytynyt nimenomaan aktiiviseen saamelaispoliittisen ja kulttuurisen liikkeen myötä. Altajoen suojelemisesta 1980-luvun vaihteessa käydyn kiistan aikana saamelaiset alkoivat etsiä itselleen kiinnekohtia omasta historiastaan."

Edellä olevassa lainauksessa Lehtola viittaa Kaisa Korpijaakon väitöskirjaan [4], jonka pohjalta vedetyt pitkälle menevät johtopäätökset kuitenkin olivat jo joutumassa yhä kriittisempään tarkasteluun. Vuonna 2001, saamelaistoimikunnan asettamisen yhteydessä, valtioneuvosto kutsui oikeusneuvos Juhani Wirilanderin selvitysmieheksi tehtävänään laatia oikeudellinen arvio siihen astisten selvitysten kiinteistöoikeudellisesta merkityksestä maanomistusoloihin saamelaisten kotiseutualueella. Wirilanderin selvitys [5] ei tukenut Korpijaakon väitöstutkimuksen nykyisen Suomen alueelle laajennettua tulkintaa. Kaikki sen jälkeen julkaistu tieteellinen tutikimus on romahduttanut mainitun tutkimuksen arvon: siihen viitataan mutta sen tuloksia ei hyväksytä monissa kohdissa. Työtä leimaa vakava uskottavuuskriisi.

Uusien maaoikeustutkimusten sivuuttaminen

Kun Wirilanderin jo elokuussa 2001 valmistunut selvitys oli hänen oman arvionsa mukaan jäänyt ajan puutteen vuoksi liian pinnalliseksi, hän ehdotti arkistolähteisiin perustuvia tarkempia jatkotutkimuksia. Niinpä oikeusministeriö tilasi vuonna 2002 Oulun ja Lapin yliopistoilta laajan, puolueettoman ja arkistolähteisiin perustuvan oikeushistoriallisen selvityksen [6].

Tämä ns. Ylä-Lapin maaoikeustutkimuksen kohteena oli asutus-, väestö- ja maankäyttöhistoria sekä maanomistusolot entisten Kemin ja Tornion Lappien alueella 1700-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun. Vuonna 2003 alkuun päässeet tutkimukset tuottivat neljä erillistutkimusta ja yhteenvedon, jotka julkaistiin lokakuussa 2006. Nämäkin tutkimukset osoittivat riittävällä selkeydellä, että Korpijaakon tutkimustulokset ja ennen kaikkea niistä venytetyt tulkinnat ovat manipuloituja ja jättävät tilan veromaalleen perustaneet lappalaiset statuksettomiksi ahtaan poliittisen saamelaismääritelmän johdosta.

Myös Matti Enbusken vuonna 2008 julkaistu väitöskirja [7] osoitti korpijaakkolaiset tulkinnat Suomen saamelaisten kotiseutualueen maaoikeuksien historiasta suorastaan myyttisiksi: saamelaisuuteen perustuvalla etnisyydellä ei ole ollut mitään oikeushistoriallista perustetta, jonka mukaan maanomistusta ja hallintaa pitäisi ryhtyä siirtämään yksinomaan ns. saamelaisväestöä edustavalle poliittiselle elimelle eli saamelaiskäräjille.

Jokaisen tuoreen kriittisen tutkimuksen kohdalla saamelaiskäräjien taholta kiistettiin sen tieteellinen arvo ja tekijän pätevyys, ja asetettiin tämän tutkijanmoraali ja vaikutusperät kyseenalaisiksi. Kun yliopistojen tutkimukset julkaistiin, ilmoitti saamelaiskäräjien puheenjohtaja Pekka Aikio, ettei käräjät tunnusta näitä tutkimuksia. Mutta mitäpä avoimessa yhteiskunnassa kukaan voi väärille, kumotuille tutkimustuloksille! Tieteen paradigma on kehittyä, ei poliittinen totuus.

Aikion seuraaja Klemetti Näkkäläjärvi vaati välittömästi Enbusken väitöstilaisuudessa, että väitöskirja on hylättävä. Oikeusministeriö totesi että kahden pohjoisen yliopiston tutkijoiden "tutkimuksista ja tutkimustuloksista esitettiin ristikkäisiä näkemyksiä" [8], eikä antanut niille minkäänlaista painoarvoa saamelaiskäräjälain muutosehdotuksen ja ILOn alkuperäiskansayleissopimuksen ratifiointiehdotuksen valmistelussa.

Todellisuudessa oli kysymys taipumisesta saamelaiskäräjien johdon tieteenvastaiseen tahtoon. Todettakoon tässä, että sekä Aikio että Näkkäläjärvi ovat oman käytäntönsä mukaan saamelaistutkijoita. Filosofian tohtori Aikio on Oulun yliopiston kunniatohtori. Näkkäläjärvi väitteli vuonna 2013 filosofian tohtoriksi. Hänen väitöskirjansa hyväksymisen kaikki vaiheet eivät ole vieläkään selvinneet.

Vaikeneminen lappalaisuudesta

Oltuani mukana saamelaispolitiikassa lähes 30 vuotta olen tullut siihen tulokseen, että saamelaisuus muistuttaa yhteen aatteeseen uskovaa poliittista suuntausta. Tieteilijöiden kytkentä etnopoliittiseen liikkeeseen tuo mieleen myös vapautusteologian siinä mielessä, että myös saamelaistutkimuksessa moni asia on osoittautunut vain uskonvaraiseksi. Historian valossa tässä suursaamelaisessa politiikassa on ollut monta eri puolta. Se nojautuu saamelaisjohdon kehittelemään käsitykseen saamelaisten asutushistoriasta ja eri väestöryhmien alkuperästä ilman, että sitä on voitu vahvistaa tutkimuksella.

Vertauskohta voi tuntua liioitellulta, mutta pohjimmiltaan menettely on aatehistoriallisesti sukua myös bolshevikkivallankumouksen myötä Venäjällä levinneille luokkavallan oppirakennelmille. Ranskan suuren vallankumouksen radikaaleja jakobiineja esikuvinaan pitäneet bolshevikit kanonisoivat luokan käsitteen ja kielsivät yksilön oikeudet. Neuvostovaltio omaksui kyllä demokraattiselta näyttävän perustuslain ja kannatti muodollisesti kansalaisoikeuksien aatetta: sellainen on hyväksyttyä julistusta, vaikkakaan ei käytäntöä. Proletariaatin diktatuurin abstraktiin ideaan nojautuen demokratia ja yksilön oikeudet kuitenkin kiistettiin absoluuttisesti. Niillä ei ollut minkäänlaista totuusarvoa, yhtenäistä tulkintalinjaa eikä riippumatonta tulkitsijaa tai muutakaan turvamekanismia. Se mahdollisti kaikkinaisen spekulatiivisen kansalaisoikeuksien käyttämisen poliittisiin tarpeisiin ja avoimeen sortoon.

Tätä samaa intellektuaalista - vai pitäisikö sanoa epäintellektuaalista - perusnäkökulmaa on korostanut myös saamelaiskäräjät lukuisissa kannanotoissaan. Käräjien hallussa on absoluuttinen totuus - ei luokkatotuus, mutta kylläkin saamelainen totuus, joka on osa laajempaa alkuperäiskansojen totuutta. Avoin yhteiskunnallinen keskustelu on kuvatulle myrkkyä.

Jos tarvitaan tiedettä, sitä tuottavat aivan omat, erillisen hyväksynnän läpikäyneert tutkijat. Joten miksi sovitella tai neuvotella alueen muun väestön kanssa? Alkuperäiskansatieteessä pääväestöt ovat a priori kolonialistisia sortajia, ja alkuperäiskansat sorrettuja joiden selkään riistäjät soittavat ruoskaansa. Kun kysyy näiltä akateemisilta kansanjohtajilta näyttöä yhä jatkuvasta todellisesta sorrosta, syrjinnästä tai epätasa-arvosta, vastausta on turha odottaa. Alkuperäisyys onkin tässä suhteessa selitystä vailla.

Niin kuin neuvostovalta tarvitsi syntipukeikseen kulakit ja ulkomaisten tiedustelupalveluiden agenteiksi ja tihutyöntekijöiksi leimatut muut uhrinsa, ja niin kuin kansallissosialismi tarvitsi juutalaiset, kommunistit ja muut syntipukkinsa, samoin saamelaiskäräjät on tarvinnut omansa. Tämä rooli on sälytetty lappalaisille. Fyysisestä tuhoamisesta ei Suomessa toki ole ollut kysymys; poliittinen ja oikeudellinen nujertaminen on saanut riittää, yhdistettynä lappalaisten kulttuurikohteiden ja etniskulttuurisen identiteetin varastamiseen. Saamelaistutkijoiden harjoittama lappalaisten hengiltä vaikeneminen ja lappalaisuuden selittäminen entisten kolonialististen tutkijoiden perspektiiviharhaksi on osa tätä kokonaisen alkuperäiskansansirpaleen häivyttämistä.

Samalla häivetekniikalla sumentuu se tosiasia, että vuoden 1852 rajasulun jälkimainingeissa Suomen puolelle sujahteli raidoissaan aivan uusi saamelaisväestö asettuen taloksi lappalaisten vanhojen lapinkylien alueille. Tulijat tosin kirjattiin kirkonkirjojen sisään muuttaneiden luetteloihin yksilötasolla, mutta tästä muistuttamista saamelaiset ideologit paheksuvat selittäen, että Saamen maa oli olemassa ennen rajoja, tai että rajat muodostuivat vasta myöhemmin, tai että nämä saamelaissuvut olivat useissa tapauksissa lähtöisin Suomen puolelta.

Sukulaisuussuhteita toki oli rajojen yli, mutta yhtä kaikki pohjoissaamelaiset muuttivat Suomeen tuoden mukanaan tunturisaamelaisen kulttuurinsa suurporonhoitoineen ja vielä oman kielensä, ja muodostaen uuden väestöryhmän. Saamelaisuutta Inarin lapinkylä alueella oli toki jo heidän tullessaan - nimittäin jos lappalaiset katsotaan laajemman saamelaisen kansan alaryhmäksi.

Saamelaiset tutkijaideologit ovat kuitenkin viime aikoina yhä jyrkemmin kieltäneet lappalaisten saamelaisuuden, leimaten lappalaiset kautta linja suomalaisperäisten uudisasukkaiden perillisiksi. Tällöin leimaajat ovat olleet täysin sokeita sille, että he sahaavat edustamansa Suomen saamelaisen alkuperäiskansaliikkeen oksaa, sillä väitteellään he kumoavat teesinsä jonka mukaan saamelaisia olisi ollut Inarin alueella aina. Jos oli, niin inarinlappalaisia, jolloin inarinlappalaiset ovat laajemman saamelaisen kansan alkuperäinen alaryhmä. Jos saamelaiset taas eivät kelpuuta inarinlappalaisia laajempaan saamelaiseen kansaan kuuluvaksi alaryhmäksi, saamelaisia ei ole aina ollut Inarin alueella, vaan nämä tulivat vuoden 1852 rajasulun jälkeen, pääosin 1864-1910. Pohjoissaamelainen väestöryhmä ei siis ole alkuperäiskansa Suomessa katkeamattoman asumisensa ja polveutumisensa perusteella, vaan ensisijaisesti siksi, että se itse käsittää itsensä alkuperäiskansaksi myös täällä. Kyse on siis uskon asiasta, ei historiallisesta tosiasiasta.

Niin kauan kun kyse on - tai olisi - perustellusta tuesta saamelaiselle kulttuurille ja edellytysten turvaamisesta saamelaisen identiteetin säilyttämiselle, maahanmuuttajasaamelaisten jälkeläisten toivoma ja saama virallinen alkuperäiskansa-asema tuskin tuottaa suurempia ongelmia. Ongelma nousee tämän ryhmän hegemonistisista pyrkimyksistä. Miksi saamelaiskäräjien tieteilijöiden ja muiden ideologien pitää kieltää heitä ennen Suomessa asuneiden lappalaisten saamelaisuus niin kiihkeästi? Miksi lappalaisten omalajinen identiteetti ja heidän kulttuurimuistonsa pitää omia "yleissaamelaisiksi" - lue pohjoissaamelaisiksi? Mitä on tämä myöhäissyntyinen suvaitsemattomuus? Miksi maahanmuuttajasaamelaisten pitäisi saada lakaista lappalaiset maton alle ja käydä hallitsemaan näiden maita ominaan?

Maaoikeudet perustuvat vain todettuun ja tutkittuun historiaan

Länsimainen oikeuskäsitys on nojannut siihen perusajatukseen, ettei kenelläkään voi olla absoluuttisia perusoikeuksia, joilla voidaan kumota toisten perusoikeudet. Samoin länsimainen demokratia ja perusoikeuksien suoja voivat lähteä vain siitä, ettei maahan kohdistuvia oikeuksia voida perustaa mihinkään muuhun kuin tutkittuun historiaan eikä niin muodoin esimerkiksi lappalaisten laajoja maaoikeuksia voida siirtää tai riistää kenellekään muulle millään perusteella.

Jos nämä oikeusvaltion ja länsimaisen demokratian perusoletukset hyväksytään, kukaan ei voi säätää lakeja, jotka loukkaavat kansalaisten perusvapauksia ja -oikeuksia. Minkään oikeuden tulkitsemisvaltaa ei myöskään voida antaa kenelläkään muulle kuin demokraattisesti valitulle lainsäätäjälle tai riippumattomalle, kaikkia edustavalle tuomioistuimille. Oikea, aito demokratia ei voi myöskään luoda kenellekään oikeuksia, jotka tietoisesti loukkaavat, rajoittavat tai kieltävät saamelaisiakin alkuperäisemmän väestön - lappalaisten - oikeuksia. Tämä koskee myös sellaista mahdollisuutta, että jollekin annettaisiin parempia oikeuksia kuin muille alkuperänsä perusteella, vaikka ovat muuten jo täysin tasa-arvoisessa asemassa. Yksilöitä ja ryhmiä joilla on lähtökohtaisesti selvästi muita heikommat lähtökohdat, tai joille sellaiset ovat myöhemmin kehittyneet - kuten vaikkapa kehitysvammaiset ja invalidit - voivat hyvinkin olla oikeutettuja "positiiviseen diskriminointiin". Mutta että etniselle ryhmälle annettaisiin pysyväisluonteinen oikeus asettua muiden yläpuolelle pelkästään etnisyytensä perusteella? Ja vieläpä identiteettivarkauden avulla?

Yksi peruslähtökohta on siis oikeusvaltiossa se, että historialliset maaoikeudet perustuvat vain todettuun ja tutkittuun historiaan. Kenellekään ei voida jälkikäteisesti luoda mitään maaoikeuksia valtion toimin. Toisaalta valtio ei voi ottaa keneltäkään oikeuksia ilman perusoikeuksien kannalta hyväksyttävää perustetta ja senkin on tapahduttava pienimmässä mahdollisessa laajuudessa. Milloin "positiivinen syrjintä" on aidosti tarpeen, toimien tulee olla tarkoituksenmukaisia niin, että niillä voidaan todellakin korjata se sosiaalinen epäkohta joiden perusteella niihin on ryhdytty. Koko termi on poliittinen termi, ei perusoikeus itsessään. Erityistoimien hyväksyttävyys lakkaa, jos tavoite on saavutettu toimien kohteena olevan yksilön tai ryhmän kohdalla. Näin toimii aito demokratia ja sosiaalisesti vastuullinen oikeusvaltio. Tästä poiketen alkuperäiskansaoikeudet ovat ongelmallisimpia, koska niiden katsotaan olevan luonteeltaan pysyviä. Koko ajatusrakennelma on oikeudellisesti kestämätön, se se merkitsisi koko perusoikeusrakennelman luhistumista. Aivan yhtä kestämätöntä on hyväksyä niitä asiantuntijoita, jotka nuolevat ja lipevät poliittisten kehitelmien mukana. He ovat aidosti korruptoituneita.

Kansalaisoikeuksien loukkaamattomuuden vaatimuksista on monta seurausta. Ketään ei voida erottaa kielestään. Toisaalta kieli on identiteetin ja jokaisen historiallisen samaistumisen kiinnekohtia. Valtio ei voi määritellä kulttuuria eikä se voi riistää mitään identiteettiä keneltäkään; sitä yritettiin natsien toimesta ja stalinismin toimin, hirvittävin menetelmin ja seurauksin. Pienten kulttuurien suojeleminen tuntuu ensi kuulemalta kauniilta pyrkimykseltä. Pohjimmiltaan ajatus, että jonkun kulttuuri olisi suojeltavissa valtion toimesta tai muuhun väestöön kohdistuvin pakkotoimin, on kuitenkin käsittämätön, vaikka sitä ajatusta näyttää kehitellyn järkyttävällä tavalla jopa yliopistoissa. Taisipa olla tämänkaltaiset syyt taustalla, kun Mao järjesteli vallankumoustaan rauhan ajan Kiinassa taannoin.

Nämä asiat näyttävät ajoittain sekoittuvan jopa akateemisessa tutkimuksessa, jolta puuttuu usein merkitykselliset tutkimusaiheet ja tutkijoilta taju käytännön todellisuudesta.

Kun otetaan huomioon saamelaisalueen monikulttuurinen, sovussa sekaisin elävä väestö, ja sitä nyt jakava ideologinen elementti - virallistettu (väitetty) alkuperäisväestö ja muu väestö - niin tämä kahtiajako saa taloudellista eriarvoisuutta syvällisemmän merkityksen. Jaossa jossa virallistetut saamelaiset segregoivat itsensä valtiovallan tuella ympäröivästä yhteiskunnasta erilliseksi alkuperäiskansaksi, toiselle puolelle jäävät saamelaisten verisukulaiset, lappalaiset - Suomen Lapin aito alkuperäisväestö.

Lopuksi

Kapealla saamelaismääritelmällä lappalaisista erotettu alkuperäiskansa, saamelaiset, ovat siis erottumassa alueen muusta väestöstä. Ruotsissa ja Norjassa tämä saamelaisten omaerottelu on mennyt niin pitkälle, että heidän teoreetikkonsa, etumiehenä Mattias Åhrén 9 ovat jo kauan levittäneet kahden kansakunnan oppia, jonka mukaan Ruotsissa ja Norjassa on kussakin kaksi kansallisuutta, eli erikseen pääväestö kaikkine kielellisine ja etnisine vähemmistöineen, ja toisaalta saamelaiset. Suomen saamelaiskäräjät on toistuvasti allekirjoittanut tämän opin yhteispohjoismaisten saamelaiskonferenssien julistuksissa 10.

Saamelaisten virallistettuun alkuperäiskansa-statukseen liittyvä kansallisuuskysymys on koko Ylä-Lapille vakava ongelma. Taistelevan alkuperäiskansadiskurssin puitteissa sekä valtion edustajat että saamelaiskäräjien johto ovat painottaneet sitä, että Suomen tulisi ratifioida ILOn yleissopimus, koska saamelaiskulttuuri - näin väite kuuluu - on muuten tuomittu perikatoon pääväestön kulttuuriin assimiloitumisen kautta. ILOn yleissopimuksen ratifioinnin avulla saamelaisten uskotaan säilyttävän päätösvallan suhteessa omiin asioihinsa, ja samalla Suomi voisi olla esimerkki muille valtioille, joissa vielä elää alkuperäiskansoja.

Jos eduskunta joskus päättää ratifioida ILOn yleissopimuksen, vaikkapa poliittisten lehmänkauppojen seurauksena, vähimmäisedellytyksenä on että lappalaisten alkuperäisasema on tunnustettava, samoin lappalaisten laajat maaoikeudet valtion Ylä-Lapissa nyt ominaan hallinnoimiin maihin.

Ratifiointi ei muuta eikä voi muuttaa oikeudellisia olosuhteita; tämä tajutaan tänä päivänä laajalti. Sen ymmärsi myös eduskunnan enemmistö hylätessään äänin 160-28 saamelaiskäräjälakiesityksen täysin tietoisena siitä, että saamelaiskäräjät tulee tällöin vetämään oman tukensa ILO-sopimuksen ratifiointia silmällä pitäen laaditulta yhteisymmärrysmuistiolta. Tässä selitysasiakirjassahan valtiovalta ja saamelaiskäräjät toteavat että ILO:n sopimuksen ratifiointi ei vaikuttaisi maanomistukseen Suomessa. Tässä yhteydessä sinänsä oudonpuoleinen asiakirja sisälsi kuitenkin mainintoja, jonka mukaan saamelaiskäräjien valtaa maihin on yhtä kaikki tarkoitus kasvattaa.

Mikään kansainvälisoikeudellinen sopimus ei voi muuttaa maan ja väestön historiaa eikä se oikeuta edes tulkitsemiaan sitä uudella tavalla. Kaikki tällaiset valtiosopimukset, joita maailman historia tunnistaa, ovat yleensä sodan voittajan sopimuksia. Kuka niitä nyt voisi edes tavoitella normaalisti! Ja kuitenkin meillä on Suomessa nyt lepäämässä, toki tosiasiassa hylättynä, vaalien yli ILOn yleissopimuksen ratifiointiesitys, joka liittyy juuri tällaiseen valloitushankkeeseen. Sivullisen on epäilemättä vaikea hahmottaa hallituksen saamelaiskäräjälakiehdotuksen ja ILOn yleissopimuksen ratifiointia koskevan hallituksen esityksen kytkeytymistä toisiinsa ja seurata niiden tanssittelua vaaleja edeltävien valtiopäivien viime metreillä. Olennaista on, että saamelaiskäräjät vaativat saada hallita lappalaisten vanhojen lapinkylien maita kuin omiaan, ja ennen kaikkea niin että lappalaiset on suljettava kokonaan leikin ulkopuolelle nykyisestäänkin kavennettavalla saamelaismääritelmällä.

Oma lukunsa on professori Veli-Pekka Lehtolan väite, että saamelaiset ovat yhtenäisiä historiansa ja alkuperänsä puolesta. Se ei ole totta. Olen esi-isieni puolesta juuri noita Norjasta 1800-luvulla Suomeen muuttaneita porosaamelaisia niin kuin moni muukin Suomessa asuva saamelainen. Jos professori kiistää tämän, hän ei tunne asiaansa. Olen juuristani ja identiteetistäni saamelaisena perillä ja täysin tietoinen enkä häpeä sitä kertoa.

Sen sijaan häpeän saamelaiskäräjien enemmistön ja sen etnonationalistisen linjan kannattajien puolesta. Eniten häpeän ehkä juuri tätä linjaa pohjustavien ja ajavien tutkijoiden puolesta ja heidän vuoksensa. Tämä maanvalloitushanke ja yritys kaapata Suomen lappalaisten identiteetti hakee vertaistaan törkeydessään, mutta onneksi myös tökeryydessään. Kumpaakaan ominaispiirrettä eivät suursaamelaisuuden asiaa ajavat professorit ja tohtorit pysty tästä hankkeesta peittämään, mutta niinpä he ovatkin olleet itse sen keskeisiä soppakokkeja.

Lähteet:

[1] Itkonen, T.I. Suomen Lappalaiset vuoteen 1945, I ja II osa. WSOY 194
[2] Aikio, S., Carpelan, C., Enbuske M. et al: Inari - Aanaar - Inarin historia jääkaudesta nykypäivään. Inarin kunta, 2003. ISBN 952-91-5767-3
[3] Lehtola, V.-P.: Saamelaiset - historia, yhteiskunta, taide. Kustannus-Puntsi 1997
[4] Korpijaakko, K.: Saamelaisten oikeusasemasta Ruotsi-Suomessa: Oikeushistoriallinen tutkimus Länsi-Pohjan Lapin maankäyttöoloista ja -oikeuksista ennen 1700-luvun puoliväliä. Väitöskirja: Lapin korkeakoulu. Helsinki: Lakimiesliiton kustannus, 1989. ISBN 951-640-440-5
[5] Wirilander, J.: Lausunto maanomistusoloista ja niiden kehityksestä saamelaisten kotiseutualueella, 8.8.2001 [6] Lapinmaan maaoikeudet, yhteenveto ja tiivistelmä Lapinmaan maaoikeudet -tutkimuksesta. Oikeusministeriön julkaisuja 2006:8
[7] Enbuske, M.: Vanhan Lapin valtamailla. Asutus ja maankäyttö historiallisen Kemin Lapin ja Enontekiön alueella 1500-luvulta 1900-luvun alkuun. Bibliotheca Historica 113, SKS-Kirjat 2008. ISBN 978-951-746-975-3

Takaisin