Johdanto

Aloitin sukuani koskevan kartoitustyön vuonna 1970 arkistoista. Syy kartoitusten aloittamiselle oli kiinnostukseni mennyttä aikaa kohtaan, haluni tietää keitä esivanhempani olivat olleet, mitä he olivat tehneet, missä olosuhteissa he olivat elämäntönsä tehneet ja missä maassa, pitäjässä, lapinkylässä elämämantaipaleensa aloittaneet. Tullessani valituksi vuonna 1975 saamelaisvaltuuskunnan jäseneksi, halusin myös tietää mitä lappalaisoikeuksia heillä kenties on ollut?

Aluksi jouduin turvautumaan molempien vanhempieni polveutumissuhteiden ja -vaiheiden selvittämiseen. Siinä olivat suurena apuna rippikirjat, joihin rekisteröitiin kaikki seurakunnan aikuisikäiset asukkaat. 1700-luvulla rippikirjat alkoivat tarkentua. Lapissa henkilöt olivat kirjoissa kylittäin ja taloittain. 1800-luvulla rippikirjamerkinnät edelleenkin tarkentuivat. Tarkkojen syntymä-, kuolin ja muuttoaikojen lisäksi kirjoihin ilmestyivät pitäjän sisäisten muuttajien merkinnät. Vuoden 1863 kieliasetuksen mukaan myötä alkoi uusi jakso, rippikirjojen kuten myös muiden maamme virallisten asiakirjojen suhteen. Ko. kieliasetuksen tärkein kohta oli määräys, että maamme asiakirjoissa oli käytettävä suomen kieltä ruotsin kielen sijasta. Huomasin vähitellen miten muuttaneiden luetteloita seuraamalla pääsin selville kaikista saamelaisalueen pitäjistä muuttaneista (in och utflytande personer).

Jouduin omaa sukuania koskevien oikeuksien selvittelyssä huomaamaan miten sukututkimus on lyhyesti ilmaistuna menneitten sukupolvien etsintää. Minulle eri aikoina syntyneiden asiakirjojen parissa vietetty aika on siinä sivussa myös laajentanut omaa maailmankuvaani. Myös käsitys saamelaisten/lappalaisten menneisyydestä on syventynyt ja täsmentynyt. Sukututkimuksen rinnalla olen joutunut perehtymään myös historian tapahtumiin. Yllätyksekseni olen huomannut miten Lapinmaan historian ja koko maailman tapahtumat heijastuvat esi-isien elämässä.

Kokemuksia sukututkimuksesta

Kun ensimmäinen kiinnekohta Norjasta Suomeen muuttanut Antti Hannunpoika Kitti (s.1786) oli löytynyt, olivat kirkonkirjat ensimmäinen, helpoin ja luotettavin, mutta myös hyvin monipuolinen arkistolähde. Sen lisäksi maakirjat, henkikirjat, veronkantoluettelot, tuomioiden päätökset, Lapin sivistysseuran saamelainen perherekisterikortisto antoivat tarkastelulle aivan uusia näkökulmia. Kaiken kaikkiaan viralliset asiakirjat paljastivat minulle, että syntymäpitäjäni Inari olikin ollut Inarin alkuperäisten lappalaissukujen hallinnassa aivan kuin OTT Wirilanderkin on todennut. En löytänyt myöskään sellaista asiakirjaa joka osoittaisi suvullani olevan laillisen saannon Inarin lapinkylän maihin ja vesiin.

Muuttaneiden luetteloista sain selville muuttajien ja pois muuttaneiden sukulaisteni nimet, ammatit, mistä tai mihin ja milloin sukulaiseni hän/he isän tai äidin puolelta olivat muuttaneet. Muutamien kohdalla oli myöskin mainittu henkilön syntymävuosi. Varsinkin 1800-luvun puoliväli jälkeen alkaa sisään muuttaneiden luetteloiden kohdalle ilmestyä merkintä siitä rippikirjan sivusta, jolle pitäjään saapunut sukulaiseni oli muuttonsa jälkeen merkitty.

Jokainen henkilö, joka halusi muuttaa pitäjästä toiseen pitäjään, oli velvollinen hakemaan asuntopitäjänsä papinkansliasta muuttokirjan, johon oli kirjoitettu kaikki tiedot muuttaneista henkilöistä. Tämä tarkoitti sitä, että periaatteessa siis jokainen muuttava henkilö esitti saapuessaan päämääräänsä lähtöpaikkansa kirkkoherran antaman muuttokirjan ja luovutti samalla kyseisen asiapaperin tuloseurakuntaansa. Valitettavasti muuttokirjoihin perustuvat kattavat luettelot alkavat vasta 1800-luvun tienoilla.

Kun kirkonkirjojen perusteella en enää päässyt pitemmälle kuin 1786 taaksepäin, pureuduin voudintileihin, joka käsittää aikajakson 1539-1634. Sen tärkein osio on maakirjasarja, johon on merkitty jokainen veroa maksava talollinen tai vaihtoehtoisesti talollisen leski. Huomasin, että tästä johtuen sukututkimusta vuotta 1635 pitemmälle taaksepäin on porosaamelaisten kohdalla ainakin Suomessa vaikea päästä, koska poronhoito oli vielä tuolloin varsin pienimuotoista. Tätä vanhempi tilikirjasarja käsittelee puolestaan yhtäjaksoisena sarjana lähinnä veroa maksaneet henkilöt.

Yritin vielä lähestyä esivanhempieni etsimisestä käyttämällä apuna läänintilien henkikirjasarjaa, joihin merkittiin aluksi kaikki 12-63 vuotiaat henkilöt ja kaikista kirjoihin viedyistä oli suoritettava henkiraha -siis vero kruunulle. Koska tietyt henkilöt oli vapautettu henkirahasta asemansa tai ammattinsa vuoksi sen vuoksi henkikirjat eivät olleetkaan niin luotettu lähdesarja kuin esim. rippikirjat, joihin oli merkitty kaikki henkilöt huolimatta verovapauksista. Hakiessani erästä tiettyä sukulaistani koskevaa käräjäkirjoihin merkittyä henkilöä koskevaa juttua, paras viite oli rippikirjasta saatu viite tietyn vuoden syyskäräjiin. Ennen pitkää jouduin toteamaan, että läänintilien sotilasmaakirjat, autiotilaluettelot kuten ei kymmenysluettelotkaan vieneet asiaani eteenpäin.

Ruotsin vallan aikaisissa maa- ja verokirjoissa on yleensä merkittynä vain ne talot jotka pystyivät maksamaan veroa. Siksi niiden perusteella ei saada tarkkaa kuvaa alueen todellisista asukkaista. Tältä kannalta henkiluettelot 1700-luvulta ovat ehkä luotettavin lähde. Niissä luetellaan lapinkylittäin asutut ja autiot savut, niissä asuneet miespuoliset lappalaiset suuremmista pienimpiin. Myös tilattomista ja huutolaisista on muutaman kylän lopussa mainintoja. Näihin asiakirjoihin vertailemalla myöhemmin laadittuja maa-ja kantokirjoja voidaan tehdä johtopäätöksiä seudun asutuksesta ja väkilukuja määriteltäessä myöhempinäkin aikoina. Maakirjassa on lueteltu lapinveroa maksaneiden nimet ja vero.

Veroluettelosta on helppo erottaa jo ristimänimen perusteella mikä verovelvollinen kuuluu vanhoihin lappalaisväestön kantasukuihin kuuluvaan ja ketkä ovat lapinrajan yli tulleita uudisasukkaita tai 1840-jälkeen Ruotsista ja Norjasta Suomeen muuttaneita porolappalaisia. Tilastoja tutkimalla huomataan myös kantaväestön väheneminen jo perustettujen tilojen siirtyessä osin tulijoille ja kylän antaessa luvan uusien tilojen muodostamiselle.

Mielenkiintoni heräsi myös esi-isieni lappalaisoikeuksia kohtaan. Siksi oli mentävä alioikeuksien pöytäkirjoihin, joissa on myös riita-asioita ja laillista saantoa koskevia lainhuudatusasioita. Lappalaisten väliset riidat saattoivat kestää kauankin. Kun näitä tietoja vielä kartutettiin karttakokoelmilla, jakokirjoilla ja maarekisterissä olevilla tiedoilla, sain selville eräiden esivanhempieni lappalaisoikeuksien kehittymisestä ja muuntumisesta. Hakiessani taas erään Lapinkylä alueelle perustetun tilan perustamisasakirjoja esim. 1760-luvun tienoilla tietämättä tarkkaa vuotta, jouduin katsomaan 1800-luvun puolivälin henkikirjoilta tilalle annetun viimeisen kiinnekirjan päivämäärää, sen jälkeen hain kiinnekirjan kyseisen alueen varsinaisasiain pöytäkirjoista, jolloin sain selville lainhuudon päivämäärät, eli laillisen saannon perusteet. Siinäkin tapauksessa, että tila oli pirstoutunut moneen osaan tai omistajat usein vaihtuneet, pääsin haluamani tilan laillista saantoa koskeviin asiapapareihin.

Havaintoja vanhoista maakirjoista

1700-luvun aikana laadituista maakirjoista nähdään, että poronhoitovälineet olivat Inarin verolappalaisilla olosuhteita vastaavat. Vaikka poromäärät olivat pieniä, tultiin toimeen lisäksi metsästyksen ja kalastuksen tuotolla. Inarin alueen maakirjoista nähdään myös, että Inarin alueella verolappalaisten harjoittama maanviljely kehittyi varsin voimakkaasti 1700 -luvun jälkimmäisellä puoliskolla.

Syynä tähän oli todennäköisesti jo tuolloin havaittavissa ollut peurakantojen vähentyminen. Viljavalla Ivalonjoki-suun seutuvilla saatiin hyviä satoja. Käsi kädessä poronhoidon kanssa kulki karjanhoito. 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskoilla laaditut maakirjat osoittavat tämän elinkeinonhaaran olleen varsin tärkeän verolappalaisten toimeentulossa.

Pääasiallisempana karjan rehuna oli niittyheinä. Lehmien ja lampaiden rehuksi tehtiin kerppuja, jotka kuivattiin auringossa ja pantiin suojaan talven varaksi. Myös lampaita näyttävät verolappaiset tuolloin pitäneen. Inarin lapinkylän alueen suurimmissa talouksissa saattaa olla jopa 30-40 poroa, muutama lehmä ja lampaita.

Ensimmäisten Inariin perustettujen lappalaisten tilojen katselmusasiakirjoista näkyy, että poronhoidolle kuin karjataloudelle oli välttämätöntä, että oli jäkäläkankaita, niittyjä ja sopivia laitumia. Niityistä ja rantaluhdista niitettiin heinää pitkän talven varaksi, myös jäkälää nostettiin ajoporoille ja lampaille. Suurin osa niityistä oli yksityisten, usean talon tai kyläkunnan yhteisiä.

Monilla lappalaisilla näyttää olleen pyrkimyksenä saada maanomistuksensa käräjillä vahvistetuksi. 1800 -luvun veroluetteloista näkyy, että jokseenkin joka talolla oli tuolloin omat niittynsä. Vielä 1700-luvulla Inarin verolappalaisilla peuranpyynti muodosti tärkeän elinkeinonhaaran. Mutta peurakantojen vähetessä kalastus nousi tärkeämmäksi kuin metsästys, varsinkin Inarinjärven rannalla ja ympäristössä sijaitsevissa kylissä, joissa oli kalarikkaita vesistöjä.

Tämän seikan vahvistaa verolappalaisten verollepanossa viranomaisille ilmoittamat saalistiedot. Karjaa Inarinlappalaiset hoitivat kotitarpeita varten. Yhteisiä alueita aina isojakoon asti olivat erämaat, joita Inarin verolappalaiset olivat käyttäneet ikimuistoisista ajoista peuran metsästykseen. Sieltä yksityiset verolappalaiset olivat saaneet ottaa omaan tarpeeseen puuta ja nälkävuosina 1740-1860 he käyttivät yli 2 miljoona puuta petun kiskomiseen. Kylien ympärillä olevia metsiä he käyttivät karjan ja porojen laitumina.

Vuonna 1757 perustettiin ensimmäinen uudistalo Inariin. Tilan katselmusasiakirjat kertovat sen, että uudistilan sai perustaa lapinkylän maalle vain kaikkien kylän asukkaiden päätöksellä. Kylä näyttää myös valvoneen, että laitumet pysyivät hyvässä kunnossa. Joka tapauksessa tultaessa Inarissa 1800-luvun alkuun, nähdään, että talonpoikaistalo peltoineen, omine laitumineen ja metsineen oli jo hahmottumassa. Kehityksen pääpiirteitä voidaan seurata tuomiokirjojen avulla. 1800 luvun loppupuolen asiakirjoista nähdään miten kylän yhteinenkin oli ennen pitkää jaettava.

Utsjoella pappina vuosina 1819-1831 toiminut Jacob Fellman kertoo muistelmissaan(osa I s.462), että Utsjoella ymmärtää suomea puolet ja Inarissa 2/3 osa asukkaista. Inarin väkiluku oli Fellmannin mukaan vuonna 1804 yhteensä 450 henkeä ja perheiden lukumäärä 65 ( Jacob Fellman III, s.365). Nämä kaikki olivat lapinveroa maksaneita saamen kieltä puhuvia saamelaisia, joista löytyy tietoja 1800-luvun aikana laadituista maakirjoista. Vuonna 1800 oli suomalaisia uudisasukkaita 18. Vuonna 1829 oli pitäjässä jo 11 uudistilaa, joista osa oli verolappalaisten perustamia.

Maakirjojen mukaan yleisimpiä lapinveroa maksaneita sukuja Inarissa olivat Morottaja, Musta, Aikio, Mattus, Sarre, Valle, Paltto, Kuuva, Paadar, Saijets. Myöhemmin 1800-luvun loppupuolella pitäjään saapuivat Utsjoen puolelta Kitit, Länsmannit ja Jomppaset, joista ainoastaan Länsmannit maksoivat maaveroa Inarin alueiden käytöstä.

1800-luvun lopulla Inariin saapuivat ensimmäiset muuttolappalaiset (Magga) Enontekiöltä, 1930-luvun alkupuolella Inariin saapuivat Näkkäläjärvet ja 1960-luvun alussa Maggat. Vuonna 1830 Fellman toteaa Inarissa olleen 562 henkeä (Fellman III s.365-366),joista suomalaisia oli 87 (Nahkiaisoja s.39). Lapinveroa maksaneiden perheiden määrä vaihtelee eri lähteiden mukaan 65-70 perheeseen. Tässä kohtaa on muistutettava siitä, että veroluettelot ilmoittavat ruokakuntien määrän, mutta eivät kerro verolappalaisten todellista lukumäärää.

Verolappalaiset kuitenkin lähes kaikki olivat saamenkielisiä, mikä ilmenee mm. Fellmannin muistelmien eri kohdissa. Jacob Fellmannin pääansioita oli, että hän taisteli sitkeästi saamenkielen puolesta saaden silloisen senaatin eli hallituksen kiinnittämään huomiota Lapin olojen kohentamiseen ja tunnustamaan saamenkielelle elämisen oikeudet. Ja niinpä senaatti käskykirjeellään vuonna 1824 ja 1848 määräsi, että Lappiin oli mahdollisuuksien mukaan nimitettävä saamea taitavia kirkkoherroja ja katekeettoja ja tuotettava saamelaisille äidinkielisiä kirjoja.

Vaatimus maiden palauttamisesta saamelaisille

Oman mielenkiintoisen kokonaisuuden muodostaa vuoden 1875 kantokirja, johon on merkitty myös kaikki ennen vuotta 1875 lapinkylien alueille muodostetut tilat, lapinveroa maksavat Suomesta ja Norjasta muuttaneet porolappalaiset. Saamelaiskäräjälakia säädettäessä saamenkieleen perustuvaa saamelaismääritelmää laajennettiin myös elinkeinollisia seikkoja koskevaksi.

Peruste saamelaiskäsitteen laajentamiseksi oli otettu vuoden 1990 saamelaislakiehdotuksesta, jonka tarkoituksena oli kulttuuri-itsehallinnon ohella "palauttaa" saamelaisille valtion hallintaan joutuneita maa- ja vesialueita sekä niihin sisältyviä oikeuksia. Esityksellä pyrittiin turvaamaan metsästys, kalastus ja poronhoito niitä aikaisemmin harjoittaneille väestönosille, siten että lappalaiseksi katsottaisiin henkilö, joka on merkitty maakirjaan, veronkantoluetteloon tai henkikirjaan ns.lappalaiselinkeinonharjoittajaksi vuosien 1875 - 1923 välisen aikana sekä hänen jälkeläisensä.

Mikäli tämä vuoden 1875 kantokirjan lapinveroa sarakkeen alle merkittyjen henkilöiden merkinnän pohjalta haetaan valtion hallinnoimalle liikamaalle omistajaa, on peruste täysin kestämätön; vuoden 1695 jälkeen lapinkylän alueelle kylän asukkaiden luvalla ja suostumuksella perustetuttujen tilojen katselmuskirjat osoittavat miten laajoista alueista tilan perustaneet lappalaiset olivat maksaneet lapinveroa, kun taas 1875 kantokirjaan merkityt muuttolappalaisten vero koski elinkeinon tuottoa, jota poromiehet yhä tänäänkin maksavat valtioneuvoston vuosittain määräämien perustein mukaisesti.

Lapinveroa maksaneiden muuttolappalaisten kohdalta ei myöskään löydy arkistoista sellaista asiakirjaa, määrittelisi alueen laajuuden, josta vero maksettiin. Joten väitteet että valtion hallintaan isojaon yhteydessä jäänyt maa olisi ollut isännätön, on maakirjojen, kantoluetteloiden ja tilanmuodostamisasiakirjojen, tuomioasiakirjojen kaikkea todellisuuspohjaa vailla.

Myös se seikka selviää, että valtion hallintaan joutuneita maa- ja vesialueita ei voida palauttaa ennen kuin tiedetään keneltä väitetyt oikeudet on otettu pois. Vuoden 1875 maakirja, kantoluettelo tai henkikirja ei anna siihen sellaista vastausta, vaan pikemminkin osoittaa yksiselitteisesti vanhimman asutuksen, johon kuuluvat henkilöt puhuivat vielä ainakin Inarissa 1875 saamea.

Lopuksi

Virallisten asiakirjojen perusteella voidaan nähdä miten Ruotsin kuninkaan julkaisemalla plakaatilla vuonna 1695 pyrittiin Lapin asuttamista edistämään siten, että myös Lapinkylien alueille olisi saatu asettumaan maanviljelyä harjoittavia uudisasukkaita. Tämä ei saamelaisten kotiseutualueella sijainneiden lapinkylien alueilla näytä maakirjatietojen perusteella onnistuneen, koska tilan perustaneista useimmat olivat kylän omaa väkeä.

Haminan rauhan (1809) jälkeen uudistalojen perustamisen edistämiseksi annettiin keisarillinen kuulutus vuonna 1858 ja niiden sekä kruununtorppien perustamisesta julistus vuonna 1877 sekä kruununmaan antamisesta viljelykseen ja uudistalojen perustamisesta asetus vuonna 1892. Entisten lapinkylien alueille perustettiin joukko väliaikaisia uudistaloja, joista myöhemmin suurin osa lunastettiin perintötiloiksi.

1800-luvun jälkipuoliskolla Inariin ja Utsjoelle Norjasta muuttaneet porolappalaiset Enontekiöön muuttaneita porolappalaisia lukuun ottamatta yhä yleisemmin luopuivat kotaelämästä ja rupesivat joko uudisti­lallisiksi tai kruununmetsätorppareiksi saadakseen itselleen vakinaisen asunnon. Kruununmetsätorppia voitiin perustaa senaatin vuosina 1872 ja 1874 antamien määräysten perusteella Vuoden 1800-luvun loppuun mennessä oli Utsjoella, Inarissa ja Enontekiöllä perustettu yhteensä lähes 250 uudistaloa, joista varsin moni kuului Norjasta ja Ruotsista Suomeen 1840-luvun jälkeen muuttaneille porolappalaisille.

Sukuhistorioiden kuten kaikkien muidenkin vanhojen tietojen kokoaminen on pienten murusten keräämistä suurempien kokonaisuuksien luomiseksi. Harvoin löytyy suuria tietopaketteja, joista voisi löytää haluamansa tiedon. Kuten kaikki tutkimustyö kysyy lappalaisoikeuksien selvittely pitkäjännitteisyyttä, mutta vaatii myös aikaa. Kokonaisuus syntyy monesta pienestä palasta; pitkällinen etsintä voi olla tuloksetonta, mutta toisaalta tehdyt löydökset tuovat taas mielihyvää.

Tutkijalta vaaditaan siten kriittisyyttä, mutta toisaalta runsaasti kykyä yhdistellä arkistoissa olevia paloja suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Todisteiden on oltava luotettavia tai tapahtunut on tunnustettava olettamukseksi todisteiden puuttuessa, jota ei saisi yrittää kikkailun avulla paikkailla tai muuttaa.

Takaisin