Eduskunnassa hiljattain käsiteltävänä olleen saamelaiskäräjälain yhteydessä nousi jälleen esille saamelaisten ja lappalaisten oikeudet entisten lapinkylien alueille. Tämä teema liittyy viime vuosina Pohjois-Suomen tiedostusvälineissä käytyyn keskusteluun siitä kuuluvatko alueen vanhimpaan asutukseen kuuluvat lappalaiset Suomen alkuperäisväestöön vai ei. Tähän liittyy myös kysymys kenelle tai keille kuuluvat entisten lapinkylien jälkeläisille kuuluvat maa-ja vesioikeudet. Jokainen vähänkin asiaa seurannut tuntee ongelman pääpiirteet.

1970-luvun alussa syntyi saamelainen joukkoliike, joka tahtoi toteuttaa "saamen kansan" paluun sen muinaisille asuinalueilleen. Syntyi saamelaisuusliike, joka ei kuitenkaan ollut perimmiltään kaikkien, varsinkaan alkuperäisimpään väestöön kuuluvien ihmisten liike. Sitä kannattivat lähinnä nuoret. Konfliktin juuret ulottuvat melko kauas historiaan ja sen vaikutukset säteilevät hyvin laajalle. Saamelaiskäräjät on saamelaiskysymyksen avulla halunnut politisoida maanomistusoikeuden siten, että entisten lapinkylien maaoikeudet palautettaisiin vain saamelaiskäräjien vaaliluettelossa oleville saamelaisille. Tämä on tullut konkreettisesti esille Eduskunnassa käsiteltävänä olleen saameaiskäräjälain muuttamisen yhteydessä.

Tilanteen rauhoittamiseksi ehdotan eräänlaista status quon periaatetta. Historian kuluessa Lapissa on tapahtunut kaikenlaisia valloituksia ja väestön siirtymisiä. Enemmän tai vähemmän selviä vääryyksiä on toki siis tapahtunut. Suomeen 1800-luvulla muuttaneet porosaamelaiset eivät kuitenkaan Suomessa ole joutuneet kärsimään samalla tavoin menetyksiä kuin mitä joutuivat kokemaan entisten lapinkylien oikeudenomistajat pohjoisten kuntien isojakojen yhteydessä. Silti ei kukaan voisi tosissaan kuvitella, että jotakin muinoin vallinnutta tilannetta voitaisiin ryhtyä palauttamaan, koska Suomessa tämä käytännössä tarkoittaisi sitä, että 1800-luvulla Suomeen muuttaneiden porolappalaisten jälkeläiset jouduttaisiin palauttamaan niihin valtioihin mistä heidän esivanhempansa muuttivat Suomeen. Vasta sen jälkeen valtion haltuun joutuneet maat voitaisiin ryhtyä palauttamaan alkuperäisväestölle lappalaisille, jotka ovat lapinkylien todellisia oikeudenomistajia.

Meidän on kuitenkin realisteina pakko tyytyä siihen, että tällä hetkellä tiettyä kansaa ja tietynlaista väestöä asuu siellä missä asuu. Sitä paitsi on hyvin kyseenalaista, että yritetään hankkia oikeutta saamelaismääritelmän nojalla yhdelle osalle lappalaisia tai miten saman saamelaismääritelmän nojalla rangaistaan koko alkuperäisintä lappalaista kansaa. Saamelaiskäräjien poliittinen johto operoi mielellään saamenkansa käsitteellä. Se on sopivan abstrakti ja persoonaton käsite, jota voi manipuloida tietyn aatesuunnan mukaisesti. Alkuperöiskansastatukseen vetoaminen johtaa kuitenkin umpikujaan, koska sen avulla vanhimman asutuksen- lappalaisten- oikeudet pyritään mitätöimään. Ainoa mitä tässä tekee mieli ehdottaa on olevien olojen status quon säilyttäminen.

Ihanteellista olisi, että erilaiset ihmiset Ylä-lapissa oppisivat elämään yhdessä. Se on osoittautunut kovin vaikeaksi. Parhaiten se onnistuu, jos saamelaiset, lappalaiset ja muut ihmiset Ylä-Lapissa löytävät yhteisen vaaran, yhteisen vihollisen ja yhteisen edun. Sveitsiläiset, jotka puhuvat kolmea neljäkin kieltä ja ovat osaksi protestantteja, osaksi katolilaisia, onnistuivat aikoinaan uskonsotien Euroopassa löytämään yhteisiä etuja ja ovat siitä lähtien menestyneet hyvin. Meidän ei mekin saamelaiset ja lappalaiset voisi jo vihdoin ja viimein sveitsiläisten tapaan löytää yhteisen edun, että sukulaisten ei tarvitsisi jonkun typerän saamelaismääritelmän vuoksi riidellä.