Maailmankylässä tapahtumassa Helsingissä 29.5.2016 käsiteltiin myös aihetta "miksi Suomi ei ole ratifioinut ILOn sopimusta". Tilaisuudessa esiintyivät City-Samit ry:n puheenjohtaja Hanna Helander, ihmisoikeusliiton nykyinen puheenjohtaja Reetta Toivanen ja suopunkiteroristien edustaja. Seuraavassa yritän tiivistää mistä tilaisuudessa ei puhuttu.

Muistan miten vuonna 1999 saamelaiskäräjien vaaliluetteloon haki yli 1100 ihmistä, jotka kykenivät arkistoviranomaisen antaman todistuksen nojalla osoittamaan, että he polveutuvat lapin alkuperäisimmistä asukkaista, lappalaisista. Tästä huolimatta suurin osa rekisteriin hakevista hylättiin. Perusteeksi katsottiin, että hakijoiden yhteys saamelaisuuteen oli liian kaukainen - saamelaiskäräjät piti kiinni tulkinnastaan jonka mukaan vuosi 1875 oli ehdoton takaraja, vaikka tätä vuosilukua ei laissa mainita. Väitettiin, että hylättyjä ei voitu pitää enää elämäntapansa puolesta alkuperäiskansan jäseninä, koska ryhtymällä tilallisiksi he olivat luopuneet alkuperäisestä elämänmuodostaan. Tämä osoittaa suurta piittaamattomuutta historiallisista tosiasioista.

Saamelaisrekisteristä puuttuu runsaasti siihen merkittyjen lähisukulaisia, vaikka nämä olisivatkin hakeneet rekisteriin ottamista. Voimassa oleva saamelaismääritelmä ja saamelaiskäräjien tulkinta siitä kelpuuttaa samaan sukuun kuuluvista toiset saamelaisiksi ja syrjii toisia. Mikäli asiaa lähdettäisiin kartoittamaan geenitutkimuksilla, jouduttaisiin kokemaan varsin suuria yllätyksiä. Eroja saisi rekisteriin kuuluvien ja kuulumattomien osalta varmasti hakemalla hakea. Jos samasta perheestä puolet on rekisterissä ja toinen puoli ei, joutuisivat geenitutkijat varmaankin ihmettelemään tällaisia valintoja. Saisivat siinä ihmisoikeusasiantuntijatkin uutta mietittävää.

Mutta säilyttääkö tällainen rekisteriin kuulumaton sukulaisuutensa niihin, jotka ovat rekisterissä? Toki, sanokoon saamelaiskäräjät ja sen vaalilautakunta mitä tahansa. Verisukulaisuuteen perustuvaa sidettä ei voida poliittisin perustein kieltää. Se on vastoin kaikkia ihmisoikeussopimuksia.

ILO:n alkuperäiskansasopimuksen mukaan alkuperäiskansan keskeisiä tunnusmerkkejä ovat periytyminen kansasta, joka on asunut alueella silloin kun se vallattiin tai valtakunnanrajat vedettiin, ja joka on katkeamattomasti jatkanut asumistaan alueella. Sopimus ei erikseen mainitse kieltä.

Saamelaisrekisteriin kuulumattomien ihmisten osalta periytyminen ja suvun katkeamaton asuminen alueella ei kuitenkaan saamelaiskäräjien mielestä riitä. Vasta näiden hylättyjen myöhäisillä jälkeläisillä on mahdollisuus päästä rekisteriin, sikäli kuin heidän lapsensa ottavat aviokseen rekisterissä olevia.

Saamelaiskäräjien vaaliluettelon ylitarkka vartiointi perustuu käsitykseen saamelaisen veren ja kulttuurin puhtaudesta, joiden pelastaminen niitä uhkaavalta tuholta vaatii että niitä on varjeltava sekoittumiselta. Lapin oloissa sekoittuminen on kuitenkin aina ollut osa elävän elämän todellisuutta. Suvun varjeleminen ja uusien sukusiteiden solmiminen vain harkituilla naimakaupoilla on tyypillinen karjanhoitoa harjoittaneiden nomadikansojen kulttuurille. Tämän kautta estettiin karjasta koostuvan omaisuuden hajoaminen ja pyrittiin ennemminkin sen kasvattamiseen. Suomen saamelaiskäräjillä enemmistöasemassa olevat pohjois- eli porosaamelaiset pitävät tiedottomasti kiinni tästä heidän omasta nomaditaustastaan nousevasta perinteestä, mutta ovat antaneet sille nykyaikaisen ulkoisen muodon ja nykyaikaisilta vaikuttavat perustelut. Ei varjella sukua ja sen omaisuutta ja valtaa, vaan muka saamelaista vähemmistökulttuuria.

Heimojen, sukujen ja perheiden puhtauden vaaliminen on kuitenkin vain yksi useammasta mahdollisesta mallista. Vaikka omaisuutta ja valtaa on ennenkin tavoiteltu, sitä on voitu tehdä myös solmimalla naimakauppoja erilaisten rajojen yli. Muinaisessa Suomessa eri heimokansojen välillä oli ruumiinrakenteeseen ja luonteeseen liittyviä eroja. Osa eroista juontui perintötekijöistä, osa heimojen kulttuurien eroista. Aikaisemmin olisi puhuttu rotupiirteistä, nykytieteen keinoihin voidaan jäljittää muinaisheimojen jälkeläisiä geenieroja tutkimalla. Heimojen asuinalueiden välillä ei ollut luonnollisia rajoja, ja niinpä heimot saivat alati lisäaineksia geeneiltään ehkä hiukan erilaisilta naapuriheimoilta.

Myös lappalaisten asuinalueilla Suomessa on vanhoista ajoista lähtien tapahtunut jatkuvasti huomattavaa verensekoittumista. Lappalaisten alue on muinoin käsittänyt koko Pohjois- ja Itä-Suomen, ulottuen etelässä Laatokkaan asti, kenties etelämmäksikin; paikannimet, kuten Lappeenranta, Lapinlahti (Helsingin lähistöllä ja toinen Hangon seutuvilla) viittaavat siihen. Kaukokarjalassa on lappalaisia ollut vielä 1300-luvulla Äänisjärven seuduilla. Pitkät ajat lappalaiset ovat olleet mitä vilkkaimmassa kosketuksessa suomalaisten kanssa, jolloin edelliset ovat omaksuneet jälkimäisten kielen, unohtaen omansa. Tätä on täytynyt tapahtua jo alkusuomalaisena aikana, viimeistään pari tuhatta vuotta sitten. Mutta silloin olivat lappalaiset ehtineet jo levittäytyä Pohjois-Skandinaviaan, sillä siellä on tänä päivänä olemassa paikannimiä, joita täytyy pitää jäännöksinä, muuten kokonaan tuntemattomasta lappalaisten alkukielestä: Kalix, Piteå, Tornio ym.

Liian nopeiden ja pitkälle menevien johtopäätösten tekemiseen pelkästään paikannimien tai paikallisen perimätiedon perusteella kannattaa kuitenkin kaihtaa. Useat aikoinaan yleisesti hyväksytyt ja kouluissakin totuutena levitetyt selitykset lappalaisista ovat osoittautuneet liian yksioikoisiksi. Yhtä näistä voisi nimittää väistymismalliksi. Sen mukaan arat ja heikommat lappalaiset väistyivät leviävän suomalaisasutuksen tieltä aina vain pohjoisemmas. Toista vanhaa mallia voisi nimittää sukupuuttomalliksi. Sen mukaan nälkä ja taudit tappoivat lappalaiset sukupuuttoon niille sijoilleen. Näiden teorioiden kehittäjät olivat itse sokeita sille, että heidän selitysmallinsa heijastivat aikansa suomalaisen tutkimuksen nationalistista ideologiaa. Suomalaiset edustivat kehittynyttä, tervettä ja elinvoimaista rotua ja kulttuuria, lappalaiset alempitasoista rotua ja alkeellista kulttuuria, jonka kohtalona oli väistyä ja hävitä.

Uusimman historiantutkimuksen mukaan lappalaisten ja suomalaisten välinen kosketus on ollut vilkasta ja jatkuvaa. Kulttuurivaihtoa on tapahtunut molempiin suuntiin. Vaikka väistymistä ja kuolemaa on voinutkin tapahtua, lappalaisten väistymisen ja sukupuuttoon kuolemisen sijasta kulttuurien kosketuksesta on kuitenkin pääasiassa syntynyt uusia kulttuurin muotoja, joissa on ollut kummankin kulttuurinmuotoja. Esimerkkeinä voidaan mainita Kuusamolainen erätalonpoikakulttuuri ja peräpohjalainen jokilaaksokulttuuri, joille molemmille oli ominaista maanviljelyn ja karjanhoidon yhdistyminen kalastukseen, metsästykseen ja poronhoitoon. Myös kielet ovat saaneet vaikutteita toisistaan, ja matkan varrella ne ovat voineet vaihtua enemmän kuin vain yhden kerran. Milloin lappalaiset ensin tulivat Skandinaviaan, on mahdotonta varman päälle sanoa. Kielentutkimuksen perusteella voidaan osoittaa, että koko joukko lappalaisia sanoja on germaaniperusteista, pohjoismaista alkuperää, ja niiden muoto osoittaa, että ne on lainattu ajanlaskumme alkuaikoina tai hiukan aikaisemmin. Vähintäänkin kaksituhatta vuotta ja luultavasti paljon aikaisemmin on siis lappalaisia asunut Pohjois-Skandinaviassa ja Suomessa epäilemättä vielä aikaisemmin.

Porolappalaisuus on levinnyt varsin lyhyessä ajassa Ruotsin puolella etelästä kohti pohjoista. Norjassa porolappalaiset ovat levittäytyneet pitkin Kölivuoristoa kaikkialle Finmarkenin ja Tromssan lääneihin, suuriin osiin Nordlandin, Trondhjemin ja Hedemarkenin läänejä sekä vähissä määrin Valdresiin ja Hardangeriin. Suomessa lappalaiset elävät yksinomaan napapiirin pohjoispuolella Inarissa, Utsjoella, Enontekiöllä, Sodankylän lapinpaliskunnissa. Keski- ja Etelä-Lapissa ovat monet ns. suomalaiset pääasiassa suomalaistuneita vakinaisesti asettuneita lappalaisia.

Tällä hetkellä suurin osa lappalaisista on siirtynyt kiinteään asumistapaan, sulautuen tältä osin muuhun suomenkieliseen väestöön eläen joko jonkinasteista uudisasukaselämä tai harjoittaen nykyaikaisia ammatteja. Varsinaisesta paimentolaiselämästä on jäänyt lähinnä rippeitä, kuten että he harjoittavat poronhoitoa, siirrellen moottoriajoneuvojen avulla porojaan vaihtolaidunten välillä, mutta pitävät samalla taloa, jota osa perheen jäsenistä hoitaa.

On kuitenkin uskallettua väittää, että lappalaisväestö olisi kokonaan suomalaistunut. Seuduilla missä lappalaiset olivat enemmistönä, lienevät suomalaiset - tai ainakin heidän sekoittuneet jälkeläisensä - lappalaistuneet. Siellä missä taas lappalaisia asui suomenkielisen enemmistön keskellä, siellä heidän jälkeläisensä tietysti suomalaistuivat kokonaan, mutta heidän lappalainen geeniperimänsä pysyi muuttumattomana. Siitä johtuu, että monella seudulla Ylä-Lapissa on tuskin mitään antropologista eroa suomalaisella ja lappalaisella asutuksella, vaan molemmat ovat sekatyyppejä.

Sama koskee geenejä. Lappalaisissa on enimmäkseen itäbalttilaista sekoitusta. Lappalaisiin on joka tapauksessa ajan saatossa sekoittunut sekä suomalaisia, norjalaisia, kaukokarjalaisia että venäläisiä. Vähimmin sekoittuneita ovat kolttalappalaiset. Geenitutkimus ei kuitenkaan ole helppoa eikä tulokset yksioikoisia, niiden perusteella ei välttämättä saa "lopullista totuutta" yksilötasolta. Kirkonkirjat ja muut viranomaisrekisterit ovat edelleen antoisia, mikäli niitä on tarjolla. Kannattaa kuitenkin varautua yllätyksiin ja suhtautua niihin aikuisen tyynellä ymmärryksellä. Vaikka kirkonkirjoihin ja käräjäpöytäkirjoihin on merkitty myös aviottomia lapsia, syrjähyppyjä ja muuta elämään kuuluvaa, aivan kaikkea ei kerrottu sen enempää papille kuin tuomarille. Näin dokumenttien ja geenien kertoman välille saattaa jäädä avoimia, hämmentäviä - ja usein mielenkiintoisia ristiriitoja. Kannattaa miettiä toinenkin kerta ennen kuin lähtee vannomaan oman saamelaisen veren "puhtauden" puolesta ja ennen kuin lähtee moittimaan toista saamelaista "kuraveriseksi". Jos oikein tarkoiksi ryhdytään, olemme useammat aika lailla suloisesti sekaisin - mutta saamelaisia yhtä kaikki.