Saamelaismääritelmän taustasta

Johdanto

Ettei asia jäisi kenellekään - varsinkaan saamelaisnuorille - epäselväksi, todettakoon heti alkuun, että olen saamelainen sekä virallisesti että epävirallisesti. Jälkimmäisen kohdalla voisi sanoa että henkeen ja vereen. Polveudun Utsjoelta Inariin 1800-luvun lopulla muuttaneista saamelaisista. Vaikka minulla ei ole minkäänlaista tarvetta korostaa omaa henkilöäni, en myöskään häpeä millään lailla alkuperääni. On tosiasia, että äidin puolen esivanhempani muuttivat pororaidossa Länsi-Inariin 1860-luvulla, kuljettaen mukanaan tuhatpäistä poroeloaan. Mikä syy voisi saada minut kätkemään tämän alkuperäni? Lukeudun taustaltani tunturisaamelaisten ylvääseen joukkoon, mutta minulla on läheiset suhteet myös inarinlappalaisiin.

Jos jotain häpeän, niin sitä, että kanssani samaa lähtöä olevat pohjoissaamelaiset ovat järjestelmällisesti estäneet Suomen Lapin kantaväestöön kuuluvien ihmisten ottamisen saamelaiskäräjien vaaliluetteloon, sillä perusteella että vain meidän ryhmämme olisi aidosti saamelainen. Onpa tästä kieroutuneesta syrjinnästä peräti tehty keskeinen osa saamelaista kamppailua oikeuksiensa puolesta - niin keskeinen, että ennemmin annettiin kaatua sekä saamelaiskäräjälain uudistamisen että ILO:n alkuperäiskansasopimuksen ratifioinnin kun annettiin tuumaakaan periksi tästä röyhkeästä vaatimuksesta. Vasta kun saamelaiskäräjien johdossa tajuttiin, että suunnitelma ei mene kokonaisuudessaan läpi, alettiin viime hetkellä heittää uudelle kurssille - valitettavasti pitäen kiinni vanhasta tavoitteesta. Kömpelön viime hetken taktisen liikkeen tarkoituksena oli pelastaa mitä pelastettavissa on, jotta voitaisiin jatkaa lappalaisten syrjintää heidän perintömaittensa hallinnan valloittamiseksi.

Syrjintä saamelaiseksi hyväksymisessä ei ole minulle henkilökohtainen ongelma, siinä mielessä että olen itse saamelainen myös muodollisesti. Minut on merkitty saamelaiskäräjien vaaliluetteloon alusta alkaen. Toimin vuosina 1976-1995 saamelaiskäräjien edeltäjän, saamelaisvaltuuskunnan jäsenenä, ja vuosina 1996-1999 saamelaiskäräjien jäsenenä. Sen jälkeen olen osallistunut aktiivisesti saamelaispolitiikkaan saamelaiskäräjien ulkopuolelta.

Kun eduskunta loppuvuodesta 2014 ja keväällä 2015 käsitteli hallituksen ehdotusta saamelaiskäräjälain muuttamiseksi ja ILO:n alkuperäiskansasopimuksen ratifioimiseksi, kirjoitin pitkän kokemukseni perustalta näissä asioissa useita julkisia kannanottoja ja lausuntoja niin omasta aloitteestani kuin muitten pyynnöstä. Minulla oli myös kunnia olla kuultavana perustuslakivaliokunnan edessä kutsuttuna asiantuntijana.

Toin esille kriittisen kantani ehdotusten moniin kohtiin. Kritiikkini yhtenä ytimenä oli saamelaismääritelmä ja kaiken kaikkiaan ehdotuksiin sisältyvät pyrkimykset nostaa pohjoissaamelaisten - siis oman saamelaisryhmäni - hallitseman saamelaiskäräjien valtaa yli kaiken kohtuuden, ja samalla alistaa tai kokonaan mitätöidä me saamelaisryhmät, joiden saamelaisuutta saamelaiskäräjät ei hyväksi.

Ydinkysymys tässä on siis kuka on saamelainen Suomessa. Millä perusteilla tämä ratkaistaan, ja kenelle ratkaisuvalta kuuluu? Haluan tällä pitkänpuoleisella kirjoituksella luoda katsauksen Suomessa sovellettavan saamelaismääritelmän kehitykseen ja valottaa taustaa, josta sitä koskeva kiista on noussut. Erityisesti tämä kirjoitus valottaa vuoden 1999 saamelaiskäräjävaalien vaaliluetteloon ottamista.

Uudisasutus nousee Lappiin

Vuonna 1695 Ruotsin kuninkaan julkaisemalla plakaatilla pyrittiin edistämään Lapin asuttamista siten, että myös lappalaisten asuinalueille olisi saatu asettumaan maanviljelyä harjoittavia uudisasukkaita. Lisäksi sodat ja pula-ajat levittivät ja vahvistivat niidenkin alueiden asuttamista, jotka nykyisin muodostavat virallisen saamelaisten kotiseutualueen.

Suomen nykyisten rajojen sisällä 1600-luvulla asuneita saamelaisia eli lappalaisia on pääelinkeinojensa mukaan luonnehdittu metsä- ja kalastajalappalaisiksi. Utsjoella lohenkalastus loi omapiirteisen jokilappalaisen elämänmuodon, minkä lisäksi siellä sekä Enontekiöllä alkoi viimeistään 1700-luvulla esiintyä porojen paimentamiseen perustuvaa tunturilappalaisuutta. Samoihin aikoihin eteläisimmät saamelaisryhmät sulivat olemattomiin tautien ja nälän niittäminä ja suomalaisperäiseen uudisasutuskulttuuriin sulautuen.

Metsä- ja kalastajasaamelaisten pääriistana olivat peurat (porojen villi kantamuoto) ja turkiseläimet, joiden nahat käytettiin ensisijaisesti veronmaksuun ja kauppatavarana. Poroja pidettiin vain vähän, etupäässä käytettäväksi vetojuhtina ja apuna peuranmetsästyksessä. 1800-luvun puolella tärkeimpien riistaeläinten - peurojen ja majavien - kannat olivat jo heikentyneet, ja poronhoidon merkitys kasvoi.

Pako erämaihin ja suljettuun omavaraiseen talouteen on ollut tavallinen seuraus sodista ja kriisiajoista. Isonvihan aikana Suomen eteläisistä kunnista, etenkin Pohjanmaalta, pakeni paljon väkeä Lappiin. Savosta nousi Kuusamoon kaskiviljelyä edustava väestö. Etenkin Tornio- ja Kemijokea myötäilleen kehittyi peräpohjalainen kulttuuri, jossa toimeentulo perustui karjanhoidon, maanviljelyn, kalastuksen, eränkäynnin ja porotalouden yhdistelmään.

1800-luvun katovuosina oli tavallista, että suomalaiset Pohjanmaalta ja Keski-Suomesta tekivät kalastusmatkoja Ruijaan, ja monet asettuivat varsinkin Inariin ja Sodankylään, josta vaeltaminen kevätkalastukseen oli helpompaa. Aikaa myöten osa näistä tulijoista asettui pysyvästi Suomen Lappiin, osan taas asettuessa pysyvästi Norjan Ruijaan, jossa heidän jälkeläisensä muodostavat kveeneiksi kutsun suomalaisperäisen väestön. Näitä kveenejä ei tule sekoittaa pohjoisia seutuja laajemminkin asuttaneisiin muinaisiin kveeneihin.

Lanta sakenee, lappi pakenee?

Vanhan, nykyään pääosin myyttiseksi katsottavan käsityksen mukaan lappalaiset vetäytyvät asteittain leviävän uudisasutuksen tieltä. Kulttuurien kohtaaminen oli monisyisempi prosessi, jossa vaikutteita otettiin puolin ja toisin. Jotkut suomalaiset uudisasukkaat avioituivat lappalaisen kanssa, saaden näin joissakin tapauksissa pääsyn esimerkiksi kalavesiin. Osa ryhtyi harjoittamaan lappalaiselinkeinoja yhdessä lappalaisten kanssa omaksuen aikaa myöten lappalaisen identiteetin.

Osa lappalaisista ei siirtynyt mihinkään, vaan hävisivät väestökirjoista ja historiasta niillä sijoillaan. Käsitystä vetäytymisestä tarvittiin selittämään tämä ilmiö. Osan lappalaisista, kuten muustakin väestöstä, veivät sodat, nälkä ja taudit. Osa taas muutti elämänsä ulkoisia olosuhteita niin, että viranomaiset ja muu väestö alkoi pitää heitä suomalaisperäiseen väestöön kuuluvina. Aikaa myöten tällaisissa suvuissa tieto lappalaisesta alkuperästä hämärtyi aktiivisen tai yksinkertaisesti passiivisen unohtamisen kautta.

Lappalaisuuden häviämistä ja säilymistä tutkailtaessa ei kuitenkaan pidä sortua yksinkertaistuksiin. Yleisimpänä heikkoutena tässä rajanvedossa on tyytyminen johonkin yhteen asiakirjalähteeseen tai aikalaistodistukseen, tai lappalaisuuden supistamiseen johonkin yhteen kriteeriin. Kun tämä kriteeri ei täyty, todetaan yksilön, suvun tai seudun kadottaneen lappalaisuutensa tai lappalaisensa. Kulttuureja tutkailtaessa tällainen vie helposti vääriin loppupäätelmiin. Mielenkiintoisia ovat myös sellaiset kysymykset kuin milloin kulttuuri on kuollut, voidaanko kuollut kulttuuri herättää henkiin, ja onko se toivottavaa.

Vuosina 1695-1734 uudisasukkaiden sijoittamisesta lapinkylien alueelle päätti lapinkylä melko suvereenisesti. Tilanne muuttui radikaalisti vuoden 1734 maalain myötä siten, että asutuksen säätely siirtyi lapinkyliltä valtion hallintoviranomaisille. Näin ollen lapinkylien oikeudellinen asema lappalaisten itsehallintoelimenä heikkeni.

Suojatakseen etujaan ja oikeuksiaan uudisasukkaiden kilpailulta lappalaiset alkoivat joukkomittaisesti perustaa uudistiloja veromailleen. Tätä kautta osa lappalaisista sulautui peräpohjalaiseen kulttuuriin antaen sille oman kulttuurinsa piirteitä, kun taas osalle uudistalo muodosti lähinnä vain entisen elämänmuodon uuden keskustukikohdan. Tällainen lappalaisten "häviäminen" on selvästi hämmentänyt monia, niin maallikoita kuin tutkijoita.

Uudistaloja perustivat siis niin suomalaisperäiset tulokkaat kuin alueella entisestään asuneet lappalaiset. Haminan rauhan (1809) jälkeen uudistalojen perustamisen edistämiseksi annettiin keisarillinen kuulutus vuonna 1858 ja niiden sekä kruununtorppien perustamisesta julistus vuonna 1877 sekä kruununmaan antamisesta viljelykseen ja uudistalojen perustamisesta asetus vuonna 1892. Näiden säädösten perusteella saamelaisten asuma-alueella perustettiin joukko väliaikaisia uudistaloja, joista myöhemmin suurin osa lunastettiin asukkaiden toimesta perintötiloiksi.

1800-luvun jälkipuoliskolla Inarin ja Utsjoen saamelaiset luopuivat yhä yleisemmin kotaelämästä ja rupesivat joko uudistilallisiksi tai kruununmetsätorppareiksi saadakseen itselleen vakinaisen asunnon. Enontekiöllä tämä muutos tapahtui myöhemmin. Kruununmetsätorppia voitiin perustaa senaatin vuosina 1872 ja 1874 antamien määräysten perusteella. Vuoden 1800-luvun loppuun mennessä oli Utsjoella, Inarissa ja Enontekiöllä perustettu yhteensä lähes 250 uudistaloa, joista varsin moni kuului saamelaisille.

Uudistilojen perustamisesta huolimatta lappalaisten elämäntavat eivät yleensä muuttuneet ratkaisevasti. Heidän taloutensa edusti yhä välittömästi luontoon perustuvaa metsästys-, kalastus- ja keräilykulttuuria. Tälle oli ominaista oleilu määrätyssä paikassa määrättynä vuodenaikana, aina sen mukaan miten luonnosta oli irrotettavissa elintarpeita ja muuta elämän ylläpitämiseen vaadittavaa. Eriasteisista uudistiloista muodostui tämän n.s. lyhyen vuotuiskierron tukipiste, jonka yhteyteen saattoi muodostua myös pienimuotoista karja- ja maataloutta.

Porosaamelaiset tulevat

Erinäisten, samoin muualla selostamieni vaiheiden jälkeen, Venäjä sulki Norjan vastaisen rajansa porosaamelaisten vuotuiskierrolta vuonna 1853, ja Ruotsin vastaisen rajansa 1889. Kielto ei kuitenkaan koskenut kulkemista rajan yli ilman poroja, eikä pysyvää muuttamista rajan yli poro-omaisuuden kanssa ja asettumista Suomeen pysyvästi.

Voimakkaassa laajentumisvaiheessa olevan suurporonhoidon Norjan ja Ruotsin laitumilla muodostaman laidunahtauden seurauksena näistä maista siirtyi vuoden 1853 jälkeen kymmeniä porosaamelaisia suurperheitä poroineen Suomeen. Pääosa muutoista tapahtui kaudella 1864-1910. Muuttoa tapahtui myös Suomen sisäisesti Utsjoelta Inariin, Enontekiön suunnalta Inariin ja Sodankylän pohjoisosiin. Kaiken kaikkiaan oli kyse samasta kansainvaelluksesta pienoiskoossa. Kuten alussa kerroin, äidin puolen sukuni kuului näihin tulokkaisiin.

Tämä siirtymä on jopa tahdottu kiistää, vaikka se on yksilöiden tarkkuudella dokumentoitu kirkonkirjoihin. Kuvaavaa on, että saamelaisten mainitsemiseen Suomen hallitusmuodossa (nyk. perustuslain 17 § 3 mom.) ja saamelaiskäräjälain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen HE 248/ 1994 perusteluissa ei millään tavoin mainita tätä muuttoliikettä. Perusteluissa lappalais-sanasta siirrytään huomaamatta saamelais-sanaan, ja yhtä sulavasti Suomen lappalaisten kulttuurin erityispiirteet ja oikeudet siirtyvät tulokkaiden perillisille.

Toinen kuvaava esimerkki löytyy Kaisa Korpijaakko-Labban kirjoituksesta "Valtionmaat Suomen kiinteistöjärjestelmässä - erityisesti silmälläpitäen saamelaisten maaoikeusasemaa" (Suomalaisen lakimiesyhdistyksen vuosikirja XXXVI, 2003. Gummerus 2003). Kirjoittaja toimi Saamelaiskäräjien maanomistustyöryhmässä tieteellisenä asiantuntijana. Kirjoituksen aluksi Korpijaakko-Labba toteaa alaviitteen tai moton tapaisessa:

Toisin kuin lukuisissa viimeaikaisissa lehtikirjoituksissa on yritetty väittää, kyseinen valinta ei tietenkään ollut mitään "muuttamista" valtakunnan alueelta toiseen ja siten, että Suuriruhtinaskunnan alamaisuuden valinneet olisivat "ulkomailta Suomeen muuttaneita porolappalaisia". Tällaiset väitteet sisältävät jo lähtökohdissaan karkean historiallisen virheen.

Korpijaakko-Labba tuntuisi tässä sotkevan rajasulun jälkeisen tilanteen Haminan rauhan jälkeiseen tilanteeseen. Tuolloinhan säädettiin, että lappalaiset samoin kuin muut saivat määräajan kuluessa valita minkä hallitsijan alaisia halusivat olla. Muuttajan oli myytävä lähtömaahan jäävä omaisuutensa, sillä uhalla että se myytiin hänen laskuunsa. Samoin kävi niille, jotka olivat sodan aikana paenneet Suomesta eivätkä palanneet määräaikaan mennessä. Porot sai kuljettaa mukana. Ne myytiin omistajan lukuun vain jos tämä oli pysyvästi poissaoleva.

Norjan ja Ruotsin laidunahtauden synnyttämän väestösiirtymän seurauksena Suomeen ja eräille uusille alueille sen sisällä muodostui uusi väestöryhmä, joista on käytetty nimitystä porolappalaiset, tunturilappalaiset, ylilappalaiset, muuttolappalaiset ja pohjoislappalaiset. Paljon myöhemmin lappalaiset-liite korvattiin saamelaiset-liitteellä. Kyseessä oli väestöryhmä, jonka kulttuuri oli läheistä sukua lappalaisten kulttuurille, mutta joka kuitenkin poikkesi siitä monelta osin. Porosaamelaiset - jos nyt käytämme tätä nimitystä - puhuivat omaa kieltään, pohjois-saamea. Heidän taloutensa perustui suurimittakaavaiseen poropaimentolaisuuteen. Aikaisempi pitkä vuodenkierto metsämaan ja Norjan puolen merenrantatuntureiden välillä vaihtui muuton myötä kiertoon Suomen rajojen sisällä, mutta erotuksena metsä- ja kalastajalappalaisista porosaamelaiset kiersivät perhekuntina poroelojensa mukana, viettäen kotaelämää. Heidän suku- ja säätytuntonsa oli paimentolaisille ominaisella tavalla korostetun vahvaa. Liikkuvamman elämäntapansa vuoksi he olivat myös huonommin suomalaisten sivistämis- ja sulauttamispyrkimysten ulottuvilla. Niinpä porosaamelaiset säilyttivät pohjoissaamelaisen kielensä selvästi paremmin kuin lappalaiset omat lapinkielensä.

Suomenkieli valtaa alaa

Vaikka lappalaiset muuttuivat talollisiksi tosiasiallisesti - esim. maatalouden viljelyaloilla, tuotoilla ja tilojen kannattavuudella mitaten - vain vaatimattomassa määrin, he altistuivat entistä vahvemmin suomalaisen pääkulttuuriin ajanmukaisille pyrkimyksille, joiden mukaan nämä primitiiviset ihmiset tuli "sivistää". Kristinuskon perusteet lappalaiset olivat omaksuneet jo 1600-luvulla, ja aikaa myöten lukutaidon ja uskonopin perusteiden hallintaa pidettiin arvossa - avasihan se tien ripille pääsyyn, aikuisuuteen ja avioliittoon, ja mahdollisti asioiden hoitamisen mm. oikeusasioissa.

Pääväestöä edustavat kirkolliset ja maalliset viranomaiset jatkoivat sivistystyötä tehostamalla kouluopetusta. Suomalaisen kansallisuusaatteen ja itsenäisyyden myötä suomalaisten arvojen ja suomalaisen identiteetin omaksuminen sai opetuksen tavoitteissa yhä keskeisemmän sijan. Olen muissa kirjoituksissa kuvannut tarkemmin sitä konkreettista prosessia, jonka lopputuloksena suuri osa lappalaisista menetti lapinkielessä parissa sukupolvessa, ja sen mukana usein myös julkisen lappalaisen identiteettinsä. Näillä kieliasioilla tuli myöhemmin olemaan oma osuutensa porosaamelaisten ja lappalaisten välisen jaon syntymiseen.

Rinnaneloa

Vaikka molempien saamelaisryhmien välillä oli ajoittaista hankausta, tulivat he yleensä hyvin toimeen keskenään. Heidän erilaiset elämäntapansa tukivat toisiaan, sukulaissuhteita oli vanhastaan, ja uusia avioliittoja solmittiin. Saattoi olla, että kumpikin ryhmä piti itseään toista parempana, mutta tämä on yleismaailmallinen ilmiö eikä mitään vakavaa. Arjessa ja juhlassa on oltu toisten kanssa tekemisissä ja henkilökohtaisella tasolla usein hyviä tuttuja ja ystäviä.

Viime vuosikymmeninä tämä Suomen saamelaisväestön kahtiajako on kuitenkin ollut omiaan paitsi luomaan jännitteitä näiden ryhmien väille, myös sotkemaan pääväestön kokonaiskuvaa saamelaisuudesta. Taustalla oleva kehityskulku on vähän liian monimutkainen ulkopuolisten nopeasti omaksuttavaksi, eivätkä kaikki saamelaiset ja lappalaiset edes pidä asian setvimistä suotavana.

Tämä on sinänsä hyvin valitettavaa, koska todellisen historian tunteminen ja tunnustaminen on varmin pohja tulevaisuuteen suuntautuvalle sovulle ja yhteistyölle. Epäselvyydestä on ollut kauaskantoiset ja varsin ikävät seuraukset, kuten kiistely siitä ketkä ovat Suomessa "oikeita" saamelaisia, ja keille kuuluvat Ylä-Lapissa olevat maat ja alkuperäiskansaoikeudet. Ulospäin on syntynyt kuva saamelaisista riidanhaluisena väestönä, joka ei kykene saavuttamaan yksimielisyyttä omissa asioissaan.

Repeämän alku

Hiljaa muhinut kiistely siitä, kenet on katsottava aidoksi saamelaiseksi, lähti kärjistymään viimeistään saamelaisen kansallisen liikkeen radikalisoituessa. Siihen asti vallitsevaa saamelaisliikkeen - tai niin kuin vielä yleisesti sanottiin lappalaisliikkeen - vallitseva suuntausta voidaan kutsua sivistyssaamelaisuudeksi. Sen hautomoina toimivat kristilliset kansanopistot, josta syystä aatesuuntaa leimasi uskonnollinen pohjavirta. Yksinkertaistaen sivistyssaamelaisuuden perusajatuksen voisi sanoa olleen kehityskelpoisten saamelaisten nostaminen ja nouseminen opillisen perussivistyksen hankkimisen kautta kyvykkäiksi hoitamaan lappalaisten asioita itsenäisesti, niin lappalaisten kesken kuin kosketuksissa pääväestön virallisten edustajien kanssa. Luotettiin siihen, että kun lappalaiset ajavat etujaan sivistynein muodoin ja asiallisesti perustellen, mielellään suoraan valtakunnan korkeimpien tahojen kanssa, nämä ymmärtävät ja asiat järjestyvät.

Osana 1960-luvun lopun kansainvälistä yhteiskunnallista myllerrystä Suomenkin saamelaiset saivat kosketuksen kansainvälisen alkuperäiskansaliikkeen radikaaleihin virtauksiin. Siihenastinen sivistyssaamelaisuus leimattiin siirtomaaherrojen nöyristeleväksi myötäilyksi, ja sen toivottomiksi sediksi katsottuja edustajia alettiin syrjäyttää nuorten radikaalikukkojen toimesta. Ajan tunnus oli lyödä koko vanha maailma alas kertaheitolla ja korvata se uudella. Saamelaiset radikaalit ottivat ohjelmakseen rakentaa pohjoisimpaan Lappiin saamelaisvalta ja "vallata takaisin saamelaisten maat". Liike sai pohjoissaamelaisen leiman jo senkin takia, että tämä ryhmä muodosti enemmistön Suomen saamelaisten joukossa.

Tässä kieliolot tulivat mukaan kuvan siten, että pohjoissaame toimi Suomen pohjoissaamea puhuvien porosaamelaisten yhteisenä kielenä Ruotsin ja Norjan radikaalisaamelaisten kanssa. Vain inarinsaamea ja suomea puhuvat inarinlappalaiset jäivät osin syrjään tästä radikalisoitumisaallosta. Pohjoissaamensa säilyttäneet porosaamelaisaktivistit katsoivat myös lappalaisten sanoutuneen vapaaehtoisesti irti omasta saamelaisuudestaan ryhtyessään talollisiksi ja luopuessaan omasta kielestään. Mitään ymmärtämystä ei ollut sille, miten ja miksi tämä oli tapahtunut, vaan radikaalit katsoivat vain suomea puhuvien lappalaisten olevan luopioita, ei-saamelaisia.

Radikaalin saamelaisliikkeen levitessä Suomeen myös pohjoissaamelaiset olivat jo luopuneet kotaelämästä. Itse asia nuori Suomen tasavalta oli toivottanut porosaamelaiset tervetulleiksi toivoessaan suurporonhoidon tuovan tullessaan verotuloja valtiolle, ja tästä syystä valtio oli tarjonnut heille erilaisia asutustiloja edullisin ehdoin. Oman väestöryhmänsä kohdalla pohjoissaamelaiset radikaalit eivät pitäneet talon hankkimista ja kotaelämästä luopumista saamelaisuudesta luopumisena.

Saamelaismääritelmä

Valtioneuvosto asetti 1971 saamelaiskomitean laatimaan kokonaisselvityksen saamelaisten tilanteesta. Komitean ehdotuksesta asetettiin asetuksella saamelaisvaltuuskunta. Hallinnolliselta asemaltaan valtuuskunta rinnastettiin pysyvään komiteaan, jollaisena sillä oli neuvoa-antava rooli ilman päätösvaltaa.

Komitean jäsenet valittiin vaaleilla. Vuonna 1972 järjestetyissä koevaaleissa oli 43 ehdokasta ja noin 3000 äänioikeutettua. Ensimmäiset varsinaisissa vaaleissa 1975 ehdokkaita oli 35 ja jaossa olevia paikkoja 20. Jatkossa vaalit järjestettiin neljän vuoden välein. Vaikka saamelaisvaltuuskunnalle oli annettu tehtäviä mutta ei valtaa, siinä voidaan nähdä saamelaisen itsehallinnon alkio. Radikalisoitumisen myötä saamelaisille lähdettiin vaatimaan ja rakentamaan vahvempaa lakisääteistä edustuselintä. Tätä tarkoitusta varten oli tarpeen määritellä, kuka oli saamelainen. Koska määritelmä haluttiin sisällyttää lakiin, se pyrittiin muotoilemaan mahdollisimman tiiviiksi ja yksiselitteiseksi. Samoin kuin saamelaisvaltuuskunnan äänioikeuden kohdalla lähtökohdaksi otettiin 1960-luvun alussa suoritettu saamelaisiin kohdistunut väestötutkimus. Kuten olen muualla osoittanut, tutkimuksen kenttätyön toteutuksessa oli useita puutteita, joiden vuoksi sen tulosten käyttäminen saamelaiseksi määrittämisen pohjana sulki saamelaisuuden ulkopuolelle huomattavan määrän saamelaisia, osin täysin sattumanvaraisesti.

Saamelaisvaltuuskunnasta annetun asetuksen (874 /1973) mukaan käsite saamelainen määriteltiin seuraavasti: "Saamelaisella tarkoitetaan tässä laissa henkilöä, joka tai jonka vanhemmista tai isovanhemmista ainakin yksi pohjoismaiden saamelaisneuvoston Suomen jaoston vuonna 1962 suorittaman väestötutkimuksen mukaan taikka muutoin todetaan oppineen saamen kielen ensimmäisenä kielenään" (§ 1).

Suomen saamelaisväestön historia ja muuttoliike tuntien ymmärrämme viimeistään nyt, että kielen valitseminen saamelaisuuden kriteeriksi ei ole ollut kaikkein onnistuneimpia ratkaisuja.

Määritelmä kehittyy

Vuonna 1990 tehdyllä asetuksen muutoksella edellä mainittuun määritelmään tehtiin kansainvälisoikeudellisen kehityksen sanelemana pieni muutos, eli kieliperustetta täydennettiin ns. itseidentifikaatioehdolla: kielellisten kriteerien lisäksi henkilön myös edellytettiin pitävän itseään saamelaisena. Kun eräät tahot ovat myöhemmin halunneet vähätellä itseidentifikaation merkitystä, on näiden taholta selitelty että itseidentifikatioehto tarvitaan vain, jotta ketään ei määriteltäisi saamelaiseksi vastoin tahtoaan. Kyseessä on kuitenkin nimenomaan merkityksen antaminen hakijan subjektiiviselle käsitykselle. Kun vaaliluetteloon merkitseminen edellyttää hakemusta, se riittää takaamaan, ettei ketään merkitä saamelaiseksi vasten tahtoaan. Vaaliluetteloon pääseminen säädettiin ikään kuin perinnölliseksi, täysi-ikäisyyden saavuttaneet henkilöt, joiden vanhemmista ainakin jompikumpi on luettelossa, on oikeus tulla merkityiksi luetteloon, vaikka he eivät enää itse täyttäisi laissa olevaa saamelaismääritelmää. Tällä perusteella luetteloon otettavilta on kuitenkin jouduttu kysymään pitääkö aikuistunut nuori itseään saamelaisena ja haluaako hän tulla merkityksi vaaliluetteloon.

Myös Norjan ja Ruotsin saamelaismääritelmä on alun perin pohjautunut kieleen. Ministeri Pokalle 4.2.1994 luovutetussa ehdotuksessa kielellistä määritelmää esitettiin laajennettavaksi myös elinkeinollisia seikkoja koskevaksi. Peruste saamelaiskäsitteen laajentamiseksi oli otettu vuoden 1990 saamelaislakiehdotuksesta, jonka tarkoituksena oli kulttuuri-itsehallinnon ohella "palauttaa" saamelaisille valtion hallintaan joutuneita maa- ja vesialueita sekä niihin sisältyviä oikeuksia. Esityksellä pyrittiin turvaamaan metsästys, kalastus ja poronhoito niitä aikaisemmin harjoittaneille väestönosille, siten että lappalaiseksi katsottaisiin henkilö, joka on merkitty maakirjaan, veronkantoluetteloon tai henkikirjaan ns. lappalaiselinkeinonharjoittajaksi vuosien 1875-1923 välisen aikana, sekä hänen jälkeläisensä.

Saamelaisten kulttuuri-itsehallintoa valmistellut työryhmä rajasi saamelaismäärittelyn em. vuoden 1990 mietinnön mukaiseksi ja niin vuonna 1995 eduskunnan hyväksymässä saamelaiskäräjälaissa saamelaiskäsite sai seuraavan muodon (§ 3): "Saamelaisella tarkoitetaan tässä laissa henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena, edellyttäen:

1) että hän tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään; tai
2) että hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturimetsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa; taikka
3) että ainakin yksi hänen vanhemmistaan olisi voitu merkitä äänioikeutetuksi saamelaisval­tuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa."

Lappalaisperuste

Lakiin otettua kohtaa 2 on kutsuttu lappalaisperusteeksi. Mikäli tämä työryhmä ei olisi laajentanut saamelaismääritelmää, saamelaiskäräjien ei ehkä tarvitsisi nyt pohtia kuka on saamelainen eikä Oulun maakunta-arkiston olisi tarvinnut kirjoittaa todistuksia ihmisten suku- ja elinkeinotaustoista. Toisaalta voidaan sanoa, että lappalaiset olisivat hävinneet pelin jo aikoja sitten, ja pohjoissaamelaiset olisivat vallanneet yksin itselleen kiistattoman aseman "Suomen ainoana alkuperäiskansana".

Tiukkaan ottaen lappalaismerkintöjä sisältävät asiakirjat eivät todista yhtään mitään tällaisen henkilön kielellisestä saamelaisuudesta, vaan kertovat henkilön harjoittamista elinkeinoista. Suppean saamelaismääritelmän ajajat ovat tästä riemuissaan vetäneet sen hätäisen johtopäätöksen, että kaikki lappalaisiksi merkityt näin ollen olivat suomalaisperäisiä uudistilallisia, mikä tietenkin on puhdasta pötyä. Asiakirjoja täytyy osata tulkita yhdessä muitten indikaattorien kanssa.

Voidaan myös huomauttaa, että laissa olleita nimikkeitä muuttamalla lappalaisesta tehtiin saamelainen, vaikka käsitteet eivät ole toistensa synonyymejä. Saamelaisuuden ja lappalaisuuden keskinäinen suhde ja niiden kehkeytyminen ja kehittyminen historiallisessa jatkumossa on kaikkea muuta kuin selkeä ja loppuun ammentamaton aihe. Tämä ei ole estänyt käsitteiden käyttämistä lyömäpuina suuntaan jos vähän toiseenkin. Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että lappalaiset ovat alaryhmä siinä laajemmassa väestöryhmässä, joka nykyään edellyttää että heitä kutsutaan saamelaisiksi. Lappalaiset ovat tässä mielessä saamelaisia, mutta kaikki saamelaiset eivät ole lappalaisia. Vain lappalaiset haluavat olla lappalaisia, muut saamelaiset pitävät nimitystä vanhentuneena, poliittisesti epäkorrektina ja halventavana. Saamelaiset sanan suppeammassa merkityksessä, tarkoittaen Suomessa lähinnä pohjoissaamelaisia, katsovat, että vain he ovat saamelaisia, ja että koska lappalaiset eivät kuulu heihin, nämä eivät ole saamelaisia.

Susi lammasten vaatteissa?

Eduskunnan vuonna 1995 saamelaiskäräjälain myötä hyväksymä, lappalaisperusteella laajennettu saamelaismääritelmä on nähty edistysaskeleena. Asia ei kuitenkaan ole yksioikoinen, vaikka ei oltaisikaan suppean saamelaismääritelmän ajajia. Mielestäni saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmän kohta 2 osoittaa selkeästi, että laajennuksella haluttiin päinvastaisista väitteistä huolimatta ennen kaikkea saada mahdollisuus kytkeä pohjoissaamelaisia edustavien aktivistien maihin ja vesiin kohdistuva kollektiivinen, saamelaiskäräjien kautta harjoitettavaksi kaavailtu omistusoikeusvaatimus vanhojen lapinkylien maihin muut pois sulkevaksi yksinoikeudeksi.

Vuosiluku 1875

Hallituksen alkuperäiseen esitykseen saamelaiskäräjälaiksi sisältyi tarkoin määritelty vuosiluku, 1875, lappalaisperusteen asiakirjanäytöllä tapahtuvan saamelaisuuden todistamisen ajallisena takarajana. Hallituksen perustelujen mukaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkittäisiin omasta vaatimuksestaan henkilö, joka on saamelainen lappalaisen jälkeläisenä. Tällaisen henkilön tulisi esittää todennäköinen peruste vaatimukselleen kuten sukuselvitys siihen esi-isään saakka, joka on merkitty lappalaiseksi vuoden 1875 tai sen jälkeisessä maa-, veronkanto- tai henkikirjassa. Lisäksi vaaliluetteloon otettaisiin vaatimuksestaan henkilö, jonka vanhemmista ainakin yksi on merkitty tai olisi voitu merkitä äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa, vaikka vaatimuksen esittäjän omat saamenkieliset sukujuuret ovat isovanhempia kauempana.

Hallitus ehdotti, että asiasta säädettäisiin tarkemmin asetuksessa. Perustuslakivaliokunta lausui mietinnössään (PeVM 17/1994 vp) seuraavaa:

Saamelaiskäräjiä koskevan lakiehdotuksen 3 §:ssä määritellään saamelaisen käsite. Valiokunta, yhtyen sinänsä lakitekstiin, huomauttaa, ettei laki tavanomaisten tulkintasääntöjen perusteella oikeuta esityksen perusteluissa mainittua mahdollisuutta, jonka mukaan asetuksella voitaisiin säätää vuoden 1875 luettelot laissa tarkoitetuiksi yksinomaisiksi viranomaisrekistereiksi. Valiokunta ei myöskään pidä tarkoituksenmukaisena täydentää lakia tässä suhteessa erillisin asetuksenantovaltuuksin.

Merkillepantavaa asioiden jatkokehitystä ajatellen on, että perustuslakivaliokunta lausui vuonna 1994 hallituksen saamelaiskäräjälakia koskevasta 2. ehdotuksesta mietinnössään (PeVM 17/1994 vp) myös seuraavaa:

Lakiehdotuksen 26 §:n 2 momentin loppusäännös sisältää valituskiellon saamelaiskäräjien hallituksen sellaiseen päätökseen, joka on annettu vaaliluettelosta tehdyn oikaisuvaatimuksen johdosta. Valituskielto ei ole oikeusturvasyistä asianmukainen, sillä saamelaiskäsite jää joiltain osin tulkinnanvaraiseksi. Valiokunta onkin poistanut valituskieltosäännöksen.

Muutoksenhakua koskeva saamelaiskäräjälakiehdotuksen 41 § on puutteellinen, koska valitusviranomainen ei käy siitä selville. Valiokunta on muuttanut pykälää niin, että korkein hallinto-oikeus määritellään valitusviranomaiseksi. Samalla ehdotusta on täydennetty säännöksin saamelaiskäräjien sisäisestä muutoksenhausta tapauksissa, joissa päätöksen on tehnyt saamelaiskäräjien hallitus tai lautakunta taikka käräjien asettama muu toimielin.

Kummitteleva vuosiluku

Perustuslakivaliokunnaan kielteinen kanta johti siihen, ettei eduskunta sisällyttänyt saamelaiskäräjälakiin ylipäätänsä asetuksenantovaltuuksia. Näin vuosiluku 1875 ei tullut sisältymään vuoden 1995 saamelaiskäräjälakiin. Saamelaiskäräjien vaalilautakunta oli kuitenkin mieltynyt tähän vuosilukurajaan, ja etsi sen lain perusteluista omaksumansa hallintokäytännön oikeusperusteeksi.

Taistellessani vaalilautakunnan syrjivää käytäntöä vastaan painotin itse vahvasti, että vuosilukurajoitus ei tee oikeutta Inarin alkuperäisistä asukkaista polveutuville saamelaisasukkaille. Totesin, että T.I. Itkosen "Suomen Lappalaiset" (osa I) ja tutkija Tarja Nahkiaisojan pro gradu -työstä näkyy selkeästi ja yksiselitteisesti miten Inarin, Utsjoen ja Enontekiön kunnissa asuvat saamelaiset 1800-luvun alkupuolelta lähtien alkoivat perustaa uudistiloja. Ivalo- ja sen lähikylät tarjoavat hyvän esimerkin siitä miten tilan perustaneet saamelaiset eivät enää näy saamelaismääritelmää koskevan §:n 2) kohdan tarkoittamissa asiakirjoissa lappalaisina, vaan uudisasukkaina. 1900-luvun puolella kootuissa virallisissa asiakirjoissa ei heidän saamenkielellinen taustansa enää ilmene yksiselitteisesti. Se ei myöskään ilmene Erkki Nickulin vuonna 1968 valmistuneessa pro gradu -työssä. Toin esille, että sen sijaan Lapin Sivistysseuran saamelaisen perherekisterikortiston perusteella ja Oulun läänin maakunta-arkiston antaman todistuksen perusteella voidaan kuitenkin päätellä vaalilautakunnan hylkäyspäätöksistä oikaisuvaatimuksen jättäneiden henkilöiden yhteys saamenkieleen. Se ilmenee myöskin T.I. Itkosen Suomen lappalaiset vuoteen 1945, osa I sivut 118-119. Inarin saamelaissuvut esitellään taas saman sarjan osa II sivuilla 270-274.

Totesin jo edellä sen, että vuoden 1990 ehdotuksessa saamelaislaiksi saamelaismääritelmää koskevan 1875 vuosilukurajoituksella pyrittiin pääasiallisesti "palauttamaan", siis valtaamaan, oikeuksia maahan ja veteen. Verrattaessa tilastoja, josta näkyy tilojen perustaminen kolmessa pohjoisimmassa kunnassa, sekä itsenäisesti verotettujen lappalaiselinkeinon harjoittajat vuonna 1875, voidaan historiallisesti katkeamattomaan tapahtumasarjaan sisältyvän tarkastelun nojalla päätellä, että erityisesti Inarin kunnassa, Ivalon, Törmäsen, Aku-järven, Koppelon, Kirkonkylän ja Paatsjoen kylissä saamelaiset perustivat 1820-luvulta lähtien runsaasti uudistiloja. Kysymyksessä ovat nimenomaan inarinsaamelaiset, jotka 1800-luvulla puhuivat saamenkieltä kaikkialla Inarissa.

Tilallisiksi ryhtyneet saamelaiset ja heidän jälkeläisensä eivät näy enää myöhemmissä asiakirjoissa saamelaisina. Saamelaiskäräjien tulkinnan mukaan lappalainen eli saamelainen muuttui heti suomalaiseksi kun perusti tilan veromaalleen. Toisaalta ne porosaamelaiset, jotka muuttivat inarinsaamelaisten asuinalueille ja jotka merkittiin veroluetteloon, maakirjoihin tai muihin viranomaisluetteloihin, ovat saamelaiskäräjien vaalilautakunnan mukaan saamelaisia eli alkuperäisväestöä. Kun nämä saamelaiset ryhtyivät talollisiksi - ostamalla maapaikan, hankkimalla kruununtorpan tai tilan jonkin muun asutuslain perusteella - tämä ei saamelaiskäräjien silmissä mitenkään vähentänyt heidän saamelaisuuttaan. Kyseessä oli siis todella suuren luokan huijausyritys. Onneksi eduskunta huomasi sen säätäessään saamelaiskäräjälain vuonna 1995. Perustuslakivaliokunta poisti vuosiluvun 1875 hallituksen esityksestä. Se ei estänyt saamelaiskäräjiä sitä soveltamasta.

Vetoomuksia ja vaatimuksia

Saamelaisten asema Suomen alkuperäiskansana oli kirjattu perustuslakiin 1995. Vuonna 1999 vetosin siihen, että saamelaiset ovat Suomen alkuperäiskansaa, jonka omaleimaisen kulttuurin ja kielen vaaliminen ja perinteisten elinolojen turvaaminen ovat valtion vastuulla. Alkuperäiskansojen oikeuksista Kansainvälinen työjärjestö (ILO) oli vuonna 1989 hyväksynyt yleissopimuksen n:o 169. Suomi oli liittynyt sopimukseen, mutta ei vielä ratifioinut sitä.

Vuosituhannen vaihteessa saamelaiskäräjien alkuperäiskansa-asemaan ja ILO-sopimukseen liittyvät pyrkimykset eivät vielä olleet kaikelta osiltaan nähtävissä, vaikka maanvalloitushanke olikin ilmeinen. Niinpä KHO:lle menneiden valittajien asiassa painotin tuolloin, että saamelaiset ovat Suomessa myös merkittävä etninen ja kielellinen vähemmistökansanryhmä, jonka myös tässä ominaisuudessa tulee tarvittaessa päästä osalliseksi niistä valtiovallan erityistoimenpiteistä, joihin Suomi kansainvälisoikeudellisesti on kansallisiin vähemmistöihinsä nähden velvoittautunut. Totesin että keskeisimmän voimassa olevan kansainvälisen vähemmistöoikeudellisen määräyksen, Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 8/76) 27 artiklan on yhä useimmin tulkittu velvoittavan valtioita ryhtymään positiivisiin erityistoimenpiteisiin kansallisten, uskonnollisten tai kielellisten vähemmistöjensä aseman parantamiseksi.

Lainsäädäntötoimenpiteet olivat jo tuolloin monin tavoin edistäneet saamelaisten aseman parantamista. Laki saamen kielen käyttämistä viranomaisissa oli hyväksytty eduskunnassa vuoden 1990 loppupuolella ja se tuli voimaan vuoden 1992 alusta lukien. Koululakeja oli muutettu siten, että opetus saamen kielellä ja saamen kielen opetus voivat jatkua katkoitta aina lukioasteelle asti. Poronhoitolakia oli uudistettu (848/90). Edelleen oli annettu erämaalaki (62/91), jonka eräs tarkoitus on saamelaiskulttuurin ja luontaiselinkeinojen turvaaminen. Vielä voidaan mainita valtiopäiväjärjestyksen 52 a §, jonka mukaan saamelaisia oli kuultava heitä erityisesti koskevissa asioissa, ja eduskunnan työjärjestyksen 16 § 2 mom. jonka mukaan valiokunnan oli vastaavasti kuultava saamelaisia. Vuonna 1995 säädettyyn saamelaiskäräjälakiin sisältyy neuvotteluvelvoite. Sen mukaan viranomaisten on neuvoteltava saamelaiskäräjien kanssa kaikista laajakantoisista ja merkittävistä toimenpiteistä, jotka voivat välittömästi ja erityisellä tavalla vaikuttaa saamelaisten asemaan alkuperäiskansana ja jotka koskevat määrättyjä asioita saamelaisten kotiseutualueella.

ILO-sopimus alkaa vaikuttaa

Edellä mainituista uudistuksista huolimatta oli todettu monissa eri yhteyksissä, että lainsäädäntö ei kuitenkaan kaikilta osiltaan vielä täyttänyt niitä vaatimuksia, joita ILO:n yleissopimus n:o 169 asettaa. Hallituksen vuoden 1990 esityksessä, jolla sopimus esiteltiin eduskunnalle (HE 306/1990 vp.), todettiin, että sopimuksen voimaansaattaminen edellyttää muutoksia Suomen lainsäädäntöön lähinnä saamelaisten maahan kohdistuvien oikeuksien osalta. Käsitykseni mukaan saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmän laajentamisen avulla pyrittiin ensisijaisesti luomaan edellytyksiä saamelaisten maaoikeushankkeen ajamiselle, eikä suinkaan laajentamaan saamelaiskäräjävaaleissa äänioikeutettujen määrää vähänkään merkitsevässä määrin. Vuosiluvun 1875 oli määrä pitää tästä huoli.

Lapinveron maksamista koskevat asiakirjanäytöt osoittivat että saamelaiskäräjävaaliluettelon ulkopuolelle jätetyillä hakijoilla oli ylimuistoiseen nautintaa perustuvia varallisoikeudellisia etuja, jotka eivät suinkaan ole lakanneet henkilön perustaessa tilan. Korkeimman hallinto-oikeuden päätös kaivosasiassa no 1 osoitti, että vaikka Suomi ei ollutkaan vielä ratifioinut ILO:n sopimusta 16, niin kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 27 artiklalla oli merkitys saamelaiseen kulttuurimuotoihin kuuluvien elinkeinojen kohdalla.

Inarinsaamelaisista polveutuvien ihmisten hylkääminen saamelaiskäräjien vaaliluettelosta oli mielestäni oikeudenmukaisuus- ja tasa-arvovaatimuksen toteuttamisen vastainen erityisesti siltä osin, että vaaliluetteloon pyrkineiden esivanhemmat ovat maksaneet alueensa käytöstä lappalaiselinkeinon harjoittamisesta lapinveroa ja puhuneet omaa saamenkieltään. Sen sijaan Inarin alueelle 1800-luvun lopulta ja vielä 1930 ja 1950 luvulla Utsjoelta ja Enontekiöltä muuttaneet saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkityt henkilöt eivät ole näistä inarinsaamelaisten lapinveromaista maksaneet lainkaan veroa. Lisäksi näillä myöhemmin tulleilla saamelaisilla ei ole ollut myöskään Lapin veromaille kohdistuvia ikimuistoisia nautintaoikeuksia aikaisemmin tälle alueelle asiakirjatietojen perusteella koskaan ollutkaan.

Näin että tilanne muuttuu oikeudenmukaisuusvaatimuksen toteutumisen kannalta vieläkin räikeämmäksi, mikäli ihmisoikeussopimuksiin vetoamalla pyritään estämään jopa kieliperusteisilta kantainarilaisista polveutuvilta ihmisiltä ns. lappalaiselinkeinojen harjoittaminen tekemällä ikimuistoisen nautintaoikeuden toteutuminen tälle ryhmälle vaikeammaksi.

Saamelaismääritelmän katvealueeseen kuuluvat myös ne saamelaisien joiden esivanhemmat muuttivat parempien elinolosuhteiden toivossa 1800-luvun aikana Norjaan. Tällaista muutok­sista mainitsee mm. Itkonen (Suomen lappalaiset vuoteen 1945) vuonna 1805 Inarista muutti 45 henkilöä perheineen. Vuonna 1830 siirtyi Suomen Lapista Ruijaan pororuton johdosta 201 henkilöä perheineen (tuskin sentään kaikki lappalaisia), joista 72 henkilöä perheineen palasi takaisin Suomeen. v. 1848-1852 lähti Suomen Lapista Ruijaan työnhakuun 452 henkilöä per­heineen (joukossa varmaan suomalaisia). Heistä jäi palaamatta 91 henkilöä. Muita katvealuee­seen kuuluvia saamelasia ovat Lapin veroluetteloiden päämiesten vaimot ja heidän lapsensa, jotka eivät näy erikseen ko. luettelossa. 1800-luvun alkuvuosikymmenien ja vuoden 1875 välinen aika on harmaa katveaika, ei selkeästi tiedostettu aika, jolloin saamelaiset voitiin asiakirjamerkinnöin helposti sulattaa suomalaisiksi, vaikka he vielä täyttivätkin kielikriteerit. Tätä ei ole otettu huomioon saamelaiskäräjälain valmistelutyössä ja hallituksen ns. alkuperäisessä esityksessä saamelaiskäräjälaiksi vuonna 1994 eikä myöhemminkään.

Saamelaismääritelmä joutuu tulikokeeseen

Vuoden 1999 saamelaiskäräjävaalien edellä vaaliluetteloon haki tuntuva määrä saamelaisia, heidän joukossaan lappalaisia, joita ei erinäisistä syistä ollut vielä merkitty vaaliluetteloon. Vaalilautakunta ja ensimmäisenä valitusasteena toimiva saamelaiskäräjien hallitus hylkäsi useimmat näistä hakemuksista.

Toimin tuolloin itse aktiivisesti yrittäen vaikuttaa asiaan mm. osallistumalla KHO:lle suunnattujen kirjelmien muotoilemiseen. Jouduin huomauttamaan, että saamelaiskäräjien vaalilautakunta ei ollut yksilöinyt perusteluja, joilla se oli hylännyt hakemukset ja jättänyt hakijat merkitsemättä vaaliluetteloon. Se tarkoitti sitä, että vaalilautakunta ei ollut tutkinut hakemusten liitteenä olevia asiakirjoja tarvittavassa laajuudessa eikä se siten ollut toiminut saamelaiskäräjälain hengen mukaisesti. Heräsikin aiheellinen kysymys "mistä oikeastaan onkaan kysymys" kun lautakunta oli näin menetellyt. Saamelaiskäräjien vaalilautakunnan hylkäävän päätöksen perustelut eivät siten olleet aukottomia. Katsoin että maa- ja vesioikeuksien järjestelyjen osalta kuitenkin oikeudenmukaisin ja kestävin ratkaisu on historiallisesti katkeamaton tapahtumasarja esim. vuodesta 1800 tähän päivään asti.

Kuten Itkosen kirja "Suomen lappalaiset vuoteen 1945 (osa II sivut 271-272 ) osoittaa, jokaisella saamelaissuvulla Inarissa oli aikoinaan nautinta-alueet, joista he maksoivat veroa. Pidin epäoikeudenmukaisena sitä, että käyttämällä vuosilukua 1875 saamelaismääritelmän takarajana pyrittiin luomaan järjestelmä, jolla kalastajasaamelaisista polveutuvilta henkilöiltä siirretään vastikkeetta varallisuusarvoisia etuja ilman ao. oikeudenhaltijan henkilökohtaista suostumusta.

Tarkasteltaessa maakirjoja etnisyyden mittarina voidaan havaita eräitä puutteita; vuonna 1695 siirrettiin suomalaissyntyiset uudisasukkaat erilliseen veroluetteloon ja lappalaisina verotettiin ainoastaan niitä henkilöitä, jotka olivat lappalaissyntyisiä tai omasivat lappalaiselinkeino oikeudet. Vuonna 1765 tehdyllä verotuksen muutoksella siirrettiin Kittilän puolella asuvat lappalaiset uudistilallisiksi. Kruununvoudin määräyksellä maakirjaan ei merkitty enää niitä lappalaisia, jotka omistivat alle 80 poroa. Tämä verotusohje osoittaa siis selkeästi sen, että vuosi 1875 rajaisi vähävaraiset saamelaiset saamelaisuuden ulkopuolelle ja sen nojalla saamelaiset itse olisivat toteuttamassa etnistä puhdistusta.

Mielestäni keneltäkään ihmiseltä ei voida ottaa pois pelkän vuosilukurajoituksen nojalla varallisuusarvoisia etuja. Siihen tarvitaan joko tuomioistuimen päätös tai perustuslainsäätämisjärjestyksen edellyttämä 5/6 enemmistö. Vuosiluvun 1875 jääminen pois eduskuntakäsittelyssä itse saamelaiskäräjälaista ei voinut olla tekninen kömmähdys, kuten käräjien poliittinen johto ja sen lakimiessihteeri toistuvasti julkisuudessa esittivät.

Tässä yhteydessä en myöskään voinut olla sivuamatta saamelaiskäräjien saamenkielen edistämispolitiikka, jossa se on pukeutunut sekä propagandistiseen että rationaaliseen kaapuun. Kun juhlapuheissa, Suomen ylimpien poliittisten päättäjien luona nykyisen saamelaiskäräjälain saamelaismäärittelystä keskusteltaessa saadaan kuulla korulauseita siitä, miten elintärkeä asia saamelaiskulttuurille on saamen kieli. Saamenkielen opetuksen turvaamista vaaditaan myös kovaäänisesti. Lähes samaan hengenvetoon vaaditaan, että saamelaismääritelmä tulee palauttaa kieliperusteiseksi. Todelliset toimenpiteet valitettavasti saamen kielen aseman vakiinnuttamiseksi jäävät toteutumatta. Juhlapuheiden ja todellisuuden välinen ristiriita on silmiinpistävän suuri.

Ehdokkaat äänestäjiä valitsemassa

Vuoden 1999 vaalilautakunnan hylkäävän päätösten pohjalta jouduin kysymään, oliko saamelaiskäräjien vaalilautakunnan jäsenillä ollut tarvittava kompetenssi kun se oli hylännyt hakemuksissa esitetyt lainmukaiset asiakirjanäytöt. Tiedotusvälineissä saamelaiskäräjien vaalilautakunnan puheenjohtaja ja käräjien lakimiessihteeri kertoivat käsityksiään vaaliluetteloon hakeutuvien saamelaisuudesta (esim. Lapin Kansa 6.1.1999). Tämä osoitti selkeästi, että periaatteellinen hylkäävä päätös vaaliluetteloon kelpuuttamisesta oli tehty jo ennen kuin saamelaiskäräjien vaalilautakunta oli kokoontunut käsittelemään hakemuksia. Toin esille, että mielestäni ei voitu edellyttää, että saamelaiskäräjät automaattisesti vahvistaisi sen mitä vaalilautakunta ja käräjien hallitus ovat asiasta päättäneet. Oli myös eettisesti ja moraalisesti kyseenalaista, että saamelaiskäräjien vaalilautakunnan jäsenet itse, jotka olivat itse ehdokkaina saamelaiskäräjien vaaleissa, olivat ottamassa henkilöitä vaaliluetteloon tai sulkemassa heitä sen ulkopuolelle. Ehdokkaat olivat siis valitsemassa valitsijoita. Korostin myös, että objektiivisen arvioinnin varmistamiseksi saamelaiskäräjien jäsenten tuli saada muodostaa kuva vaaliluetteloon hakeneista, siihen kelpuutetuista ja hylätyistä.

Totesin, että vaalilautakunta oli hylkäämispäätöksessään arvioinut vaaliluetteloon pyrkijöitä ainoastaan saamelaismääritelmän kohdan 1 mukaan, ja kohtien 2-3 mukaan käyttämällä vuotta 1875 takarajana. Siten vaalilautakunnalta oli jäänyt huomioon ottamatta saamelaismääritelmän tarkoittama 3) kohta, joka käsitteli vuoden 1972 suoritettujen saamelaisvaltuuskunnan koevaalien vaaliluetteloa.

Sen mukaan tuolloin järjestetyissä vaaleissa vaalikelpoisen 70-vuotiaan saamelaisen saamenkieliset isovanhemmat ovat syntyneet 1820-1830-luvulla. Otin tähän esimerkin. Vuonna 1972 järjestetyissä saamelaisvaltuuskunnan koevaalien aikaan äitini Magga Kitti oli 74-vuotias. Äitini vanhemmat ovat syntyneet 1863 ja 1865 ja hänen isovanhemmat äitinsä puolelta Niilo Länsman vuonna 1822 (kortit 549 ja 874 Inari) ja isänsä puolelta Jouni Kitti vuonna 1823 (kortti 175 Utsjoki) sekä isäni puolen vanhemmat 1843 ja 1836 ja isovanhemmat 1800 ja 1802 (Pulmangin kunnan sukukirja). Mielestäni vuoden 1972 koevaaliin laaditun vaaliluettelon vuosiluvuista johdettujen seikkojen perusteella kaikki saamelaiskäräjien vaaliluetteloon pyrkijät jotka voitiin osoittaa viranomaisten antamin todistusten ja tai muutoin luotettavana pidettävien seikkojen polveutuvan ajankohdasta 1800 lähtien olisi tullut ottaa vaaliluetteloon, mikäli tueksi voitiin osoittaa saamelaiskäräjälain 3) kohdan tarkoittamia seikkoja.

Viittasin myös vaalilautakunnan hylkäävän päätöksen perustelujen kohtiin, joissa argumentoitiin saamelaiskäräjälain (975/95) 3 §:n 2 kohdan kriteerin rajaavan vuosiluvun 1875 puolesta. En voinut hyväksyä sitä, että saamelaiskäräjät lausunnossaan puolusteli ja argumentoi saamelaismääritelmän toisen (2) kriteerin ("hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa") oikeutusta rajaavalla vuosiluvulla 1875, jota ei sisältynyt lakiin, eikä asetukseen - jota ei siis milloinkaan annettu koska eduskunnan hyväksymässä laissa ei ollut siihen valtuutusta - vaan ainoastaan hallituksen esityksen perusteluosaan. Keskeiseksi tulkintakysymykseksi tuli osoittautumaan se, oliko perustuslakivaliokunta ja eduskunta pyyhkiessään laista asetuksenantovaltuutuksen myös pyyhkinyt vuosiluvun 1875.

Tilanteen, jossa suuri joukko osin suomalaistuneita inarinsaamelaisia on hakeutunut saamelaiskäräjien vaaliluetteloon, oli mahdollistanut kyseinen toinen kriteeri eli lappalaisperuste. Rajaava vuosiluku 1875 oli näkemykseni mukaan epäonnistunut senkin vuoksi, ettei se ole luonnollisella tapaa yhteen sovitettavissa saamelaismääritelmän kolmannen kriteerin kanssa ja sitä kautta ensimmäisen kriteerin (siis kielikriteerin) kanssa.

Vuoden 1972 saamelaisvaltuuskunnan koevaaleissa olisi voinut olla mukana henkilö, joka olisi voinut hakeutua saamelaisvaltuuskunnan vaaliluetteloon, mutta joka ei sitä tehnyt. Sanotaan kyseisen henkilön olleen vaikkapa 90-vuotias vuonna 1972, jolloin toimitettiin saamelaisvaltuuskunnan koevaalit. Sanotaan että hän itse ei ole osannut saamea äidinkielenään, mutta yksi hänen isovanhemmistaan, joka on syntynyt esim. vuonna 1800, on puhunut saamenkieltä ensimmäisenä kielenään. Tämä vuonna 1800 syntynyt henkilö on ehkä kuulunut toisen kriteerin mainittuihin viranomaiskirjoihin, mutta hänen jälkeläisensä eivät välttämättä enää olekaan kuuluneet niihin ryhdyttyään tilallisiksi. Jälkeläiset eivät ole myöskään välttämättä puhuneet saamea äidinkielenään, mutta he täyttävät kielikriteerit edellä mainitun vuoden 1800 syntyneen henkilön kautta. Tämä seikka käy myös ilmi tarkasteltaessa sitä mitä Itkonen kirjoittaa Inarin saamelaisista ja heistä polveutuvista "sekarotuisista", joita hän toteaa vuonna 1945 olleen 179 (osa I sivu sivu 119 ).

Vuonna 1972 järjestettyjen koevaalien edellä monet eivät olleet nähneet tarpeellisiksi hakeutua saamelaisvaltuuskinan vaaliluetteloon, mutta myöhemmin osa heistä haki vaaliluetteloon ottamista.. Nämä henkilöt täyttivät edelleenkin vuonna 1972 järjestetyn koevaalin saamelaiskriteerin kuten myös nykyisen saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmä kohta 1 kieleen perustuvan kriteerin. Näistä henkilöistä osa on edelleenkin elossa. Pidin heidän perusoikeuksiensa loukkauksena ettei heitä hyväksytty vaaliluetteloon, enkä saata sitä missään tapauksessa edelleenkään hyväksyä. Tällaisella ratkaisulla saamelaiskäräjät ennemminkin edesauttoi heidän sulauttamisessa suomalaiseen väestöön. Vaadin tässä yhteydessä myöskin, että sen jälkeen kun vaaliluettelo oli täydennetty, näille vaaliluetteloon hyväksytyille tuli varata mahdollisuus asettaa saamelaiskäräjävaaleissa ehdokkaita.

Saamelaismääritelmän 1. ja 3. kriteerin tarkastelussa päästään takarajaan vuosiluku 1800. Kyseinen vuosiluku ei ole luonnollisella tapaa yhteen sovitettavissa ja harmoniassa vuoden 1875 kanssa. Saamelaiskäräjälain lainvalmisteluesityksessä ja hallituksen ns. alkuperäisessä esityksessä (vuonna 1994) ei tätä otettu huomioon. Mikäli saamelaismääritelmän 2. kriteeri olisi mukana vuoden 1875 rajauksella, se tiukasti tulkittuna voisi pudottaa pois vaaliluettelosta tai estää siihen pääsemästä sellaisia saamelaisia, jotka täyttävät kielikriteerit (ks. edellä). Edellä olevan perusteella en voinut enkä voi edelleenkään hyväksyä niitä argumentteja joilla puollettiin vuotta 1875 rajaavana vuosilukuna.

Vuosilukurajoitukseen 1875 on yhteydessä kiinteistöön sisältyviin elinkeinollisiin ja siten varallisuusarvoisiin seikkoihin. Lapin veroa maksettiin siitä, että tietyllä maantieteellisellä alueella saatiin harjoittaa poronhoitoa, kalastusta ja metsästystä. Mielestäni on meidän kiinteistön omistamiseen liittyviä perustuslailla turvattuja oikeusperiaatteiden vastaista, että tällä 1875 vuosilukurajoituksella esim. Inarissa merkittäisiin vaaliluetteloon vain sellaisista asukkaista polveutuvat henkilöt, jotka ovat 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, jopa vielä 1930-luvulla ja 1950-luvulla muualta Inariin muuttaneet, ja toisaalta samalla vuosilukurajoituksella ollaan hylkäämässä vaaliluettelosta Inarin kantaväestöön kuuluvat asukkaat, joiden esi-isät ovat olleet saamenkielisiä samalla lailla kuin edellä osoittamassani tapauksessa äitini tai isäni isovanhemmat.

Tässä yhteydessä muistutan taas, että ennen porosaamelaisten asettumista Länsi-Inariin siellä metsästivät ja kalastivat inarinsaamelaiset. Peura- ja majavakantojen romahtaessa nämä saamelaiset siirtyivät Juutuanjoen suistoon ja molemmille puolen Ivalojen alajuoksua alueelle, joka käsittää jokisuualueen sekä jokisuun lähistön kylät. Näiden henkilöiden esi-isät maksoivat 1700-luvulla omistajalle kuuluvaa lapinveroa laajoista alueista, jota 1800-luvun lopulla ja 1930 ja 1950 lopulla Utsjoelta ja Enontekiötä Inariin muuttaneet saamelaiset eivät ole maksaneet. Yhtä kaikki viimeksi mainittu ryhmä on hyödyntänyt näitä maitaan kuin omiaan. Erinäisistä syistä tämä ei ole yksittäistapauksia lukuun ottamatta ylittänyt siedettävyyden rajoja, mutta tämä raja on yksiselitteisesti ylitetty jo kauan sitten, kun pohjoissaamelaiset alkoivat vaatia näiden maiden hallintaa yksin itselleen. Vaatimustaan he ovat perustelleet sillä että kyse on saamelaisten perintömaista jotka Suomen valtio ja suomalaisperäiset uudisasukkaat ovat heiltä, siis porosaamelaisilta - muka - riistäneet. Jos käenpoikaset ajattelisivat ja puhuisivat ihmisten lailla, he julistaisivat juuri tuollaisia perusteita heittäessään siskonsa ja veljensä ulos pesästä.

Edellä selostamani valitukset eivät tuottaneet toivottua tulosta - vielä vuonna 1999 Korkein hallinto-oikeus pysytti voimassa valitusten kohteena olleet saamelaiskäräjien hallituksen syrjivät ratkaisut. 2011 KHO muutti tulkintaansa. Siitä johti suora tie saamelaismääritelmän kavennusehdotukseen, johon saamelaiskäräjät kytki ILO-sopimuksen ratifiointiesityksen rautakahleilla, tunnetuin seurauksin.