Kysymys saamenmaan rajoista on kiinnostanut saamelaisia ja tutkijoita pitkään. Asialla on lukuisia ulottuvuuksia: maantieteellisiä, oikeudellisia, hallinnollisia, taloudellisia, poliittisia, historiallisia ja henkisiä, eivätkä ulottuvuudet tähän lopu. Saamenmaan sisällä on tutkittu ja pohdittu alueellisia rajoja esimerkiksi poronhoidon, kalastuksen ja sukualueiden jaon kautta. Saamenmaata jakavat valtakuntien rajat puolestaan ovat eläneet sotien ja liittoutumien vaikutuksesta. Viime aikoina ovat puhututtaneet erityisesti Euroopan unionin rajat.

Suomessa asia on noussut ajankohtaiseksi saamelaiskäräjien vaatiessa alkuperäis- ja heimokansoja koskevan ILOn sopimuksen ratifioimista. Vaikka saamelaiset pohjoismaissa asuvatkin tänä päivänä suurelta osin valtaväestön joukossa, on erioikeuksia jokseenkin mahdotonta tai vähintään erittäin vaikeaa toteuttaa siten, että etniset saamelaiset saisivat ratkaisevasti laajempia oikeuksia kuin samoilla alueilla heidän naapurissaan elävät ja samanlaista elämää elävät statuksettomat saamelaiset tai suomalaiset.

Myönnän, että rajoja ja käsitteitä tarvitaan, ne ovat osa politiikkaa, mutta pelkkä saamelaiskäsite voi hämärtää sitä, mistä saamelaiskäräjien poliittisissa vaatimuksissa on kyse. Kulttuurimaantieteellinen raja saattaa tuntua rajalta tutun ja turvallisen sekä tuntemattoman ja mahdollisuuksia avaavan välillä. Käsitteellä on kuvattu Amerikan uudisasukkaiden vetämiä rajoja tai Euroopan ja Aasian välistä rajaa, jota kohti sivilisaatiot ovat jatkuvasti puskeneet ja samalla työntäneet sydänmaita kauemmaksi. Monen sanan, kuten sydänmaa ja syrjäseutu, merkitys on sekin riippuvainen siitä mistä suunnasta asiaa katsoo. Monen alkuperäiskansan sydänmaa on pääväestöjen näkökulmasta kaukaisinta reunaa.

Saamelaiskäräjien vaatimukset ovat synnyttäneet vastareaktion, samalla alueella asuvat saamelaiskäräjien syrjimät statuksettomat saamelaiset eivät pidä oikeudenmukaisena sitä, että heistä tulisi toisen luokan kansalaisia omilla historiallisilla alueillaan. Kun toinen puoli pohjimmiltaan samasta väestöstä on haluttu jättää vaille alkuperäiskansastatusta asia on politisoitunut.

"Aitosaamelaisesta" näkökulmasta statuksettomia saamelaisia pidetään alempiarvoisina ja vähäpätöisinä, mutta poliittisesti uhkaavina soluttautujina. Heidän kanssaan ei haluta käydä avointa ja rehellistä dialogia, vaikka päivittäisessä elämässä eletäänkin jatkuvassa keskinäisessä vuorovaikutuksessa.

Saamelaismääritelmä antoi etnisten ja statuksettomien saamelaisten välillä saamelaiskäräjille vastapuolen, jota sen poliittinen retoriikka kaipasi. Tällaiset käräjien käyttämät yksinkertaiset jaot ovat olleet monella tapaa haitallisia myös etnisten saamelaisten asialle. Statuksettomille jako ja sen perusteelta harjoitettava syrjintä on ollut raskas ihmisoikeudellinen ja henkinen taakka. Monien saamelaisten ja lappalaisten kokemukset ja samaistumiset eivät tue tätä jakoa etnisiin ja statuksettomiin saamelaisiin. Minun maailmankuvassani ei ole eri saamelaisryhmiä, eikä varsinkaan eriarvoisia, vaan yksi, lappalaiset. Joku muu saa puolestani puhua saamelaisista, kunhan ei sulje yhtäkään saamelaista ulkopuolelle syrjittäväksi.

Populismi ja rajanveto

Kolmen pohjoismaan saamelaisliikkeiden sotaisimmat aktivistit vetoavat usein siihen, että saamelaiset ovat kansa, siispä saamelaisille kuuluu "kansanoikeuden" mukaan kaikille kansoille kuuluva oikeus itsemääräämisoikeuteen. Kun he samalla korostavat saamelaisten olevan yksi kansa, jonka nykyiset valtionrajat jakavat, vaatimus itsemääräämisoikeudesta merkitsee heidän tulkinnassa niin pitkälle menevää itsemääräämisoikeutta, että se loogisesti ja käytännössä tarkoittaa oman valtion perustamista. Kuitenkin ILO:n sopimuksen 1. artiklan 3. kohdassa on nimenomaisesti sovittu, että "kansojen"-käsitteen käyttämistä kyseisessä sopimuksessa ei tule ymmärtää pitävän sisällään mitään sellaisia merkityksiä ja seuraamuksia, joita "kansan" käsitteeseen saattaa liittyä kansainvälisessä oikeudessa. Tämän sopimuskohdan saamelaiset kiihkonationalistit unohtavat kirkkaasti. Sopimus ei siis tue alkuperäiskansojen valtionmuodostamista, mutta kylläkin itsehallintoa valtionrajojen puitteissa ja myös yhteistyötä niiden yli.

ILO-sopimuksessa on siis kyse alkuperäiskansojen itsehallinnosta, ei itsenäisyydestä. Viime vuosikymmenien aikana kansainvälinen alkuperäiskansaoikeus on laajemminkin kehittynyt siihen suuntaan, että alkuperäiskansoilla tulisi olla itsemääräämisoikeus omiin alueisiinsa. Monet alueet nähdään tilkkutäkkinä, jonne jokainen alueella oleva alkuperäiskansa haluaisi saada oman palasensa. Näitä yrityksiä on tähän mennessä tehty viime vuosikymmenien aikana YK:n jäsenvaltioiden alueella vaihtelevalla menestyksellä.

Maailmalla on yleistä, että useat etniset ryhmät vaativat yksinoikeutta tai erityisoikeuksia samaan alueeseen vedoten historialliseen läsnäoloonsa ja maankäyttönsä kautta syntyneisiin oikeuksiin. Nämä kiistat muistuttavat traagisella tavalla kansallisvaltioiden välisiä aluekiistoja. Sodanjälkeisessä tilanteessa näistä kiistoista vedettiin johtopäätös, jonka mukaan valtioiden rajat haluttiin stabiloida uusien konfliktien ennalta estämiseksi. Tämä tekee osaltaan ymmärrettäväksi edellä mainitun ILO:n alkuperäiskansasopimuksen 1. artiklan 1. kohtaan periytyneen rajoituksen, joka tarkoittaa että sopimuksessa olevaa kansa-käsitettä ei tule käyttää uusien valtioiden synnyttämiseen etniseltä pohjalta eli separatistisiin hankkeisiin.

Etnisten alueiden luomiseen liittyy aina kysymys siitä, miten alueella muun väestön kanssa menetellään. Todellisuudessa yleisin menettely on ollut alueelle jääneen "väärän" väestön kohdistuneet etniset "puhdistukset", jossa kyseinen väestö joko tuhotaan sijoilleen tai karkotetaan etnisellä terrorilla. Kun ILO 16:n edeltäjästä sovittin 1957, arviolta 3-4 miljoona kuolonuhria vaatinut, vuonna 1947 tapahtunut Intian jako etnisiä ja uskonnollisia rajoja myöten oli tuoreessa muistissa, ja väestön uudelleenasutus jatkui edelleen. Pakistanin erottaminen Intiasta omaksi valtiokseen käytti ideologisena polttoaineenaan kahden kansan teoriaa, jonka mukaan Intiassa asui kaksi kansaa, joiden identiteetin määritteli ensisijaisesti niiden uskonto ja toissijaisesti etnisyys.

Tuntuuko tutulta? Saamelaisnationalistisen näkemyksen mukaan Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa asuu kussakin maassa kaksi kansaa, pääväestö ja saamelaiset, erottavana perusteena etnisyys. Nykyaikaisista etnisyysopeista polttoaineensa saaneista, separatistisista ja etnisiin puhdistuksiin johtaneista konflikteista muistamme Balkanin kriisin 1991-2001 (noin 140 000 kuollutta, haavoittuneita, järjestelmällisiä raiskauksia, etnisiä puhdistuksia, kansanmurhaa jne). Myös yhä jatkuvaa Krimin ja itäisen Ukrainan valloitusta on perusteltu etnisillä, historiallisilla oikeuksilla.

Vaikka YK ei siis tue alkuperäiskansojen separatismia, se tukee niiden tasa-arvoisuutta, niiden oman kulttuurin suojelua ja niiden itsehallintoa omilla alueillaan. Nämä perusperiaatteet korvasivat ILO 169:n edeltäjään, vuodelta 1957 peräisin olevaan suosituksen sisältyneen pääpyrkimyksen, jonka mukaan alkuperäiskansoja ja niiden jäseniä tuli suojella ja auttaa integroimalla ne pääväestön yhteiskuntaan.

Alueiden ja oikeuksien haltijoiden rajaamiseksi on kuitenkin selvitettävä, ketkä kuuluvat alkuperäiskansaan, ja mitkä alueet kuuluvat alkuperäiskansalle, molemmat kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden mukaan pätevillä perusteilla. Pelkät etnonationalistisesta ideologiasta nousevat vaatimukset eivät ole oikeuden peruste. Myöskään ILO 169 ei luo uusia maaoikeuksia, vaan sopimus tähtää alkuperäiskansojen todellisten, olemassa olevien oikeuksien toteuttamiseen ja suojelemiseen. Lisäksi on syytä pitää mielessä, että ILO 169 antaa kansallisvaltioille runsaasti liikkumatilaa sille, miten ne toteuttavat sopimuksen periaatteet. Sopimuksen tavoitteena ei ole eriarvoisuuden lisääminen ja uusien oikeuksien luominen, vaan tasa-arvoisuuden edistäminen samalla kun tuetaan alkuperäiskansojen erityislaadun säilymistä ja kehittymistä nykyoloissa, siinä määrin ja siinä tahdissa kuin nämä kansat itse haluavat.

Lopuksi

Suomessa ILOn sopimuksen ratifioinnin esteitä ovat selvitelleet monet työryhmät ja selvitysmiehet. ILOn sopimuksen ratifiointia vaatinut saamelaiskäräjät on korostanut, että sopimus turvaa saamelaisen identiteetin. Myönnän, että identiteettiä tarvitaan, mutta yksilöiden kohdalla asia on usein hyvin monisyinen. Vahvasti kansallismielisessä politiikassa identiteetti on tapana yksinkertaistaa, niin että on vain meikäläiset ja sitten muut. Jos saamelaisten itsehallinto heidän käyttämiinsä alueisiin laajennetaan kuultamisoikeudesta todelliseen maita ja vesiä koskevaan hallintaoikeuteen tai peräti omistusoikeuteen - alueen historiallisia omistusoikeuksia mitenkään kunnioittamatta - miten Suomessa on ajateltu hoitaa alueella asuvan muun väestön muodostama "ongelma"?

Politiikka on yhteisten asioiden hoitoa. Politiikassa ajetaan omia etuja samassa järjestelmässä toisten kanssa, joilla voi olla erisuuntaisia tai jopa vatsakkaisia etuja. Politiikka perustuu vaihtoehdoille ja päätöksille niiden välillä. Vain siellä, missä on jonkinlaisia rajoja, on politiikka. Raja tämän ja tuon välillä on myös raja meidän, jotka näitä asioita kannatamme, ja muiden, jotka kannattavat jotakin muuta välillä. Niin raja kuin yhteiset vaatimukset ovat kuitenkin alttiita muutoksille.

Saamelaisalueen nykytilan, eli talouden, politiikan ja yhteiskunnallisten mahdollisuuksien, kritiikki yhdistää monia etnisiä ja statuksettomia saamelaisia. Monin paikoin kriitikot kannattavat etnistä saamelaisuutta, mutta jos keskitymme pelkästään siihen, ohitamme olennaisemmat kysymykset: mitä nykytilassa oikein kritisoidaan ja mitkä ovat vaihtoehdot? Saamelaisnationalismi on harvoin ratkaisu itsessään, vaikka se luokin fantasian yhteisyydestä - ihmiset kokevat olevansa yhdessä ja samaa porukkaa yleensä etnisyyden kautta.

Vaikka rajanveto on tärkeä politiikassa, pelkkä raja itsessään ei kerro juuri mitään politiikasta, vaatimuksista ja identiteeteistä. Rajaan keskittyminen pikemminkin hämärtää sen, mistä politiikassa on kyse. Saamelaisuus on ilmiö, jolla ei ole rajoja eikä keskusta.