Rajanvedosta

Missä kohtaa kulkee saamelaisuuden ja lappalaisuuden raja? Voidaanko tällainen raja vetää, kun otetaan huomioon osin yhteinen asutus- ja muu historia? Vai onko suorastaan käännettävä koko asia niin kuin lääketieteessä ja luonnontieteissä ongelman tai ilmiön ratkaisemiseksi tehdään. Eli onko niin, ettei mitään rajaa voida yleensä vetää. Jos niin onkin, miten nämä kaksi asiaa ja käsitettä suhteutetaan uudelleen.

Tietenkään ei ole olemassa mitään yksiselitteistä fyysistä linjaa tai paikkaa, johon tämä raja voitaisiin vetää. Kulttuurirajan täsmentäminen on vielä vaikeampi kysymys ja siihen lappalaiset ovat vastanneet eri tavoin kuin saamelaiset.

Ongelmallisinta tässä rajanvedossa on selkeästi saamelaismääritelmästä syntynyt kiista, koska saamelaiskäräjät eivät hyväksy väestön yhtäjaksoista polveutumista. Sen kulttuurikontekstissa ei ole ymmärrystä lappalaisille ja lappalaisuudelle. Saamelaiskäräjät haluaa pitää saamelais- ja lappalaisväestön kuilua syvänä. Mutta eihän tämä ole lainkaan mielipide- tai määritelmäkysymys. Ja onko siten oikeusministeriön toiminta kokonaisuudessaan ollut hakoteillä, argumentaatio vakavasti väärää ja perusteetonta ja siten koko kiistan ratkaisemisyritys tuntuu käsittämättömältä.

Kaiken kaikkiaan voimassa oleva saamelaismääritelmä on mitä suurimmassa määrin poliittinen, joka ei perustu tutkittuun tietoon. Historiantutkimuksen tarkoituksena on asettaa tapahtumat tutkittavan ajan ja aikakauden yhteyksiin.

Tässä kirjoituksessa pyritään poistamaan saamelaiskäräjien tuottamasta esityksestä kaikki se, mikä on myöhäsyntyistä ja valittu puhtaasti poliittisia tarkoitusperiä palvelemaan, jotta tällaisen karsinnan jälkeen voidaan nojautua siihen, mikä on aitoa ja Suomen alkuperäisväestön historiaa parhaiten kuvaavaa.

Historiantutkimuksen metodologiassa käsitellään "löytämisen" taitoja. Olennaista on yksityisten tietojen kontrolli: lähdekritiikki on historiantutkimuksen tärkeimpiä osa-alueita. Lähteet puhuvat, vaikka niiden luojat ja kohteet vaikenevat. Suomessa tähän mennessä ei ole julkisesti kirjoitettu saamelaiskäräjien toiminnasta, jossa sen harjoittamaa politiikkaa olisi arvioitu puoleen jos toiseen. Näin on, vaikka saamelaiskäräjät on itsehallinnollinen ja julkisoikeudellinen viranomainen.

Saamelaiskäräjien tulkinta on johtanut siihen, että rajan toisella puolen on saamelaisrekisterissä olevia lähisukulaisia: siskoja, veljiä, serkkuja ja sukulaisia. Nämä ihmiset eivät saamelaiskäräjien tulkinnan mukaan kuulu Suomen alkuperäiskansaan. Ei ole mitään perustetta menetellä näin. Mikään ei ratkea tällä tavalla.

Saamelaiskäräjien johdossa näyttää olevan lappalaisille kielteiset asiat päällimmäisiä. Saamelaismääritelmästä on tehty oppineita analyysejä. Ne näyttävät häivyttävän lappalaiset normaalin kokemuksen piiristä. Yksi asia on kuitenkin selvä: saamelaismääritelmään kuulumattomat lappalaiset ovat saamelaisnäkemyksen mukaan tuomittu maan rakoon tai suorastaan helvettiin, yhtä varmasti kuin tie taivaaseen on avattu saamelaisrekisterissä oleville ihmisille.

Valtion toiminta rajanvedossa

Mutta mitä tekee oikeusministeriö valtion puolesta. Se on hirttäytynyt saamelaismääritelmään ja perustuslain kulttuurisen itsehallinnon suojaan. Se toistaa tautologisesti edelleenkin samoja fraaseja ja mainittuja säännöksiä näkemättä ja tunnustamatta, ettei määritelmän mukaista rajaa ole nykytutkimuksen mukaan olemassakaan. Mitään etnistä perustetta ei ole minkään jaon tai määritelmän tekemiseen.

Oikeusministeriö toimii omalla tavallaan, mutta senkin pitäisi ymmärtää, ettei lappalaisia voida kyntää maan alle - sieltä nousee entistä ehompi uusi sukupolvi lappalaisia tietoisina asemastaan, oikeuksistaan ja samaistumisestaan. Ei oikeusministeriö voi jatkaa väärää politiikkaa. Sen on kannettava yhteiskuntavastuuta, jolloin virkamiesten on kannettava myös oikeuden ja moraalin mukainen vastuuta ja lopetettava tekninen näpertely.

Näistä lähtökohdista lienee helppoa kuvitella, miten lämpimät suhteet vallitsevat lappalaisten ja saamelaisten välillä, saamelaisten hamutessa itselleen lappalaisten oikeuksia, jopa ministeriön aiemman suosiollisen avun varjolla. Jotta kuva saamelaisista ei kävisi liian yksipuolisen negatiiviseksi, täytyy mainita, että he ovat toistaiseksi välttäneet väkivallan käyttöä lappalaisia kohtaan. Toisaalta emme voi koskaan tietää yksilöiden tekojen motiiveja. Kuva lappalaisista.

Mutta millaiseksi lappalainen ihminen yleisesti ottaen noina menneinä vuosisatoina ennen saamelaiskäräjälaissa olevaa saamelaismääritelmää miellettiin? Se runsas aineisto, jonka lappalaisten keskuudessa eri aikoina vierailleet ovat tuottaneet, todistaa lappalaisten korkealle kehittyneestä kulttuurista. Vierailijat ovat laajasti selostaneet lappalaiskulttuurin erikoisuuksia, joille he ovat antaneet arvoa. Lappalaisten hyviä ominaisuuksia ei ole kiistetty. Lappalaisten älyssäkään ei ole ollut moittimista, he olivat taitavia, viisaita, oveliakin ja muun lisäksi eteviä erä- ja kalamiehiä.

Poliittisen historian näkökulmasta Lapin asutushistoriaa voidaan pitää hyvin monipuolisesti tutkittuna aiheena. Uusimman tiedon perusteella voi yleisenä johtopäätöksenä todeta, ettei paluuta epäonnistuneen saamelaismääritelmän perusteella tapahtuviin, vääriin alkuperäiskansan tulkintoihin enää ole. Tai ei pitäisi olla eikä kenelläkään keskustelijalla oikeutta sellaisten esittämiseen totuuden ja oikeuden nimissä ja niitä noudattamalla.

Ollessani mukana saamelaispolitiikassa yli 25 vuotta olen nähnyt, mitä tapahtui. Nykysaamelaiset saivat vallan lupaamalla olla puuttumatta ihmisten laillisiin oikeuksiin. Tässä suhteessa he olivat riippuvaisia vääriä tietoja ja lupauksia heille tuputtaneista. Heidän roolinsa oli hajottaa, eikä heillä ollut aikomustakaan ottaa vastuuta. Vastuu siirrettiin saamelaisfanaatikoille, joiden tehtävänä valtaan tulon jälkeen olisi selittää kaikki "porosaamelaiskolonialismin" lappalaisten elämälle aiheuttamat epäkohdat. Saamelaisjohdon tapa toimia.

Valtaan pyrkineillä saamelaisjohtajilla ei ole ollut tapana kysellä enempää alueen asukkailta kuin oppineiltakaan, mikä olisi oikein ja mikä väärin. Toisaalta heiltä ei ole herunut ymmärrystä heitä vastustaneille. Oikein oli se, mikä poliittisen johdon mielestä edisti parhaiten suurta asiaa. Muuten ei voinutkaan olla, koska mikään ei ollut heille korkeampaa kuin saamelainen valta. Nykytermein ei ollut sijaa suvaitsevuudelle vaan piti vetää jyrkkä veteen piirretty viiva eri kansanryhmien mutta pitkälti saman historian omaavien välille.

Erilaisia informaatiosodan kampanjoita järjestettiin 1990-luvulla näyttävästi. Muutamiin tilaisuuksiin saatiin presidentit Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen. Siihen aikaan saamelaisideologia oli valtava voimavara, jota hyödynnettiin estottomasti, heikot ja epävarmat sekä poliitikot pyrittiin kahlitsemaan siihen. Aktivisteja innoitti fanaattisuus, halu uhrautua alkuperäiskansojen suuren asian puolesta. Muut olivat hylkiöitä.

Saamelaisjohto ei näytä tunteneen historiaa, eikä oppineen siitä mitään. Tuskinpa se edes siitä välitti. Ehkä siellä luultiin, että saamelaisten suuri totuus voitiin tunkea lappalaisten kurkusta alas lupaa kysymättä.

Miten pitäisi toimia ja mitä välttää

Jos haluamme tehdä tilinpäätöstä saamelaisia ja lappalaisia jakavasta rajasta (jonka saamelaismääritelmä muodostaa), näyttää tilinpäätös suhteellisen positiiviselta. Tämä suhteellisuus tarkoittaa sitä, että saamelaiset ja lappalaiset voivat jokapäiväisessä kanssakäymisessä vielä olla naapureita ja useimmat voivat keskenään olla ystäviäkin. Heidän välillään päivittäisessä kanssakäymisessä on toistaiseksi vain pinnan alla kyteviä epäluuloja ja kenties asenteellisuutta.

Nyt olisikin tärkeää, että epäluuloisuuksien ruokkimisen sijaan niitä yritettäisiin rehellisen toiminnan kautta ja keskinäisen kunnioituksen lisäämisen nimissä kaikin voimin hälventää. Voimme vain kuvitella, millaiseksi suhteet muodostuisivat silloin, jos ILOn alkuperäiskansoja koskevan yleissopimuksen nojalla saamelaisille siirtyisivät lappalaisille kuuluvat maa- ja vesioikeudet. Rajoista pahinta on ihmisten välinen raja, jonka poistaminen on tienä myös muiden erojen hälventämiseen ja oikeuksien kohdentamiseen sen mukaan, kenelle ne kuuluvat.

Saamelaisjohdon vaatimus "maiden palauttamisesta takaisin saamelaisille" on tyrmistyttävä ja edesvastuuton. Samaa voidaan sanoa ajatuksesta, että saamelaiset saisivat itselleen kaikki lappalaisille jo kauan sitten luovutetut oikeudet. Tällainen oikeuksien kaappaaminen tulehduttaisi saamelaisten ja lappalaisten välillä vielä tällä hetkellä vallitsevat "siedettävät" suhteet. Valtion saamelasilta itselleen kaappaamien maiden palauttamisesta takaisin saamelaisille, ovat surkuteltavaa puhetta ja esimerkki saamelaiskäräjien poliittisen johdon todellisuuden tajun puutteesta.

Saamelaiskäräjien poliittinen johto valitsi aikoinaan maiden palauttamiseksi takaisin alkuperäisväestölle "utopististen haaveiden" tien. Tämä on valitettavaa, kun tarjolla olisi ollut tavoittelemisen arvoinen realistinen, rauhallisen rinnakkainelon tie yhdessä toimien parempien elämänolosuhteiden puolesta ja yhteisen, rikkaan ja monipuolisen luonnonkansan kulttuuriperinnön kunnioittaminen.

Saamelaiskäräjien johto häviää valitsemansa taistelun tien kunniattomasti. Vähemmän kunniakasta on ollut esiin noussut ruikutus kiistan lopputuloksen ollessa näköpiirissä. Voidaan hyvällä syyllä kysyä, onko aikaan saatu muuta kuin saamelaiskäräjien maineen ja uskottavuuden pilaaminen?

Joudutaanko jääräpäisyyden vuoksi nimeämään kansainvälinen komissio ratkaisemaan lappalaisten historialliset oikeudet; sekin perustuisi vain tutkimukseen ja vain siihen. Tämä voi olla jo huomenna todellisuutta, ellei keskustelu ala suuntautua tutkittuun todellisuuteen.

Joka tapauksessa voidaan todeta, että saamelaisten ja lappalaisten suhteissa löytyy ilman suuria ponnisteluja paljon myönteistä, jota kannattaa korostaa. Erityisesti on huomattavissa, että yhteistyötä on tehty kaikissa tilanteissa niin sodan kuin rauhan aikana. Saamelaiskäräjien poliittisen johdon aloittamalla informaatiosodalla on yritetty iskeä kiilaa lappalaisten saamen- ja suomenkielisen väestön keskelle.

Lyhytnäköiset kikkailijat järjestelevät epäilyttäviä "kansalaisaktivisteja ja oikeustaistelijoita" antamaan lausuntojaan, joilla yritetään vielä vaikuttaa kansalaismielipiteeseen ja sellaisiin poliittisen päätöksen tekijöihin, jotka eivät tunne Ylä-Lapin historiaa ja tämän päivän todellisuutta. Tässä tehdään suuri virhe. Jatkuvat epäuskottavat kampanjat, joissa saamelaisten sorto paisutetaan ylisuuriin mittoihin, eivät ole uskottavia. Saamelaisten johto aliarvioi ihmisten arviointikykyä. Päinvastoin kuin saamelaisjohto haluaa uskoa, liioitellut kampanjat vaikuttavat negatiivisesti koko saamelaisyhteisön uskottavuuteen Suomessa. Jo nyt liian moni suomalainen veronmaksaja toteaa näitä paisutteluja kuullessaan: "eikö niille saamelaisille mikään riitä tai mitä heiltä vielä puuttuu?"

Yhdistäviä ja kehittyviä seikkoja

Mikäli kuitenkin ajatellaan saamelaisia ja lappalaisia yhdistäviä tekijöitä niitä on enemmän kuin erottavia tekijöitä. Se jos mikä osoittaa samaa väestöä jakavan saamelaismääritelmän poliittisen rajan keinotekoisuutta. Samalla alueella eläviä lappalaisia ja saamelaisia ovat yhdistäneet myös muut tekijät kuin luonto ja genetiikka. Luonto on osaltaan sanellut ne toimeentulon keinot ja kulttuurin muodot, joita saamelaismääritelmän muodostaman rajan molemmin puolin elävä väestö on käyttänyt. Poronhoito, maanviljelysmenetelmät, asuminen, sivuelinkeinot, ja jopa ruokakulttuurikin ovat Ylä-Lapissa muodostuneet hyvin pitkälti samanlaisiksi.

Eri pohjoismaiden pohjoisosissa asuvat pohjoisten alueiden asukkaat eivät löydä oikeastaan mitään uutta ja ihmeellistä vieraillessaan naapurimaan etnografisessa tai kotiseutumuseossa. Joten lappalaisväestöä jakavaa saamelaismääritelmää ei voida pitää luonnollisena rajana miltään osin.

Siitä kai osittain johtuu, että lappalaisiin ja lappalaisuuteen kohdistuva pelko ja vastenmielisyys on epämääräistä ja analysoimatonta. Tähän on liittynyt käsitys lappalaisten alemmasta kehitysasteesta, heidän saamelaisiin kohdistuvasta mielivallasta, sivistymättömyydestä ja epärehellisyydestä.

Saamelaismääritelmästä syntyneessä taistelussa on kysymys elämästä ja kuolemasta. Lappalaisten liki yksimielisen käsityksen mukaan kysymyksessä on paljon enemmän. Kyse on kulttuurista, kaikesta siitä mikä on tehnyt elämästä elämisen arvoista. Lappalaisten vastassa on ollut raakuus, joka on uhannut siis tuhota enemmän kuin ihmiselämän. Jos se olisi voittanut, olisi vuosituhantinen inhimillisyyden rakennustyö valunut hukkaan.

Kysymys ei kuitenkaan ole edes arvokkaan ja vähempiarvoisen tai kehittyneen kehittymättömän välisestä erosta, kysymys on taivaan ja maan välisestä erosta. Sotia ja taisteluita voidaan voittaa ja hävitä, ihmiset voivat koota rikkauksia tai vaipua köyhyyteen, mutta lopultakaan tämä ei ole tärkeää. Tärkeintä on se, mistä ihmiset elävät.

Lisää maata

Saamelaisideologiassa on paljon kypsymätöntä, ahdasmielistä ja epäviisasta. Saamelaisilla lähimmäisenrakkaus ei kuitenkaan ulotu lappalaisiin ja näin on ilmeistä siksi, että nämä edustavat sen vastavoimaa eli itse paholaista. Mitä saamelaisjohto haluaa Ylä-Lapissa huutaessaan: "Maata, maata"!

Lappalaisten maaoikeudet otettaisiin vaatimuksen mukaan saamelaisille. Monta vuotta ei tällaista tarvitsisi kestää, kun alueesta tulisi köyhyyden pesä. Tällaisten vaatimusten toteutuminen hävittäisi lappalaiskulttuurin. Jos se hävitettäisiin, ei jäljelle jäisi mitään.

Mutta kuka tarvitsee maata ja miksi? Venäläinen kirjailija pohti näytelmän verran samaa kysymystä: "Kuinka paljon ihminen tarvitsee maata?" Lopullinen vastaus oli lyhyt: vain arkun vaatiman verran. Ja senkin vaatima tarve on vähäinen lopulta. Yhtä lailla voimme todeta, ettei valtio tarvitse maata muista kuin valta- ja ideologisista syistä. Maan saantia on perusteltu oikeusperusteiden ollessa olemattomia sillä, että saamen kieli tarvitsee maata. Ei liene kieltä, jonka olemassaolo olisi kiinni siitä, että siinä on maata koskeva terminologia. Saamelaisten nykyiset olot, elintaso ja muut edellytykset eivät sitä vaadi; ne eivät poikkea juuri lappalaisten oikeuksista. Missään ei ole kenenkään itsetunto tai kulttuuri ollut riippuvainen maan omistuksesta. Kyse on muusta.

Maiden saantia koskeva vaatimus nojaa vain valtaan ja ideologiseen näkökulmaan. Alkuperäiskansoja koskevan yleissopimuksen ratifiointi ei sitä edellytä. Se nojaa oikeaan, tutkittuun historiaan eikä politiikkaan.

Kaikkein karmeinta maan saantivaatimuksessa on edelleen se tosiseikka, että se nojaa muiden oikeuksien loukkaamiseen, mitätöintiin ja riistoon. Miten tällaista vaatimusta kukaan enää julkeaa esittää. Jokainen voi esittää sen kysymyksen itselleen.

Saamelaisideologiaa eri yhteyksissä

Saamelaisideologian mukaan saamelaiset olivat kolonialismin tahdottomia lakeijoita. Ajatus omasta saamenmaasta nousi äkillisesti ylös kuolleista 1990-luvun alussa. Silloin ei ollut kysymys aatteesta vaan sen pikaisesta toteuttamisesta. Sen toteuttamista pohtimaan asetettiin maaherra Hannele Pokan toimikunta.

Toimikunnan tekemät ehdotukset saamelaiskäräjät tyrmäsi kuitenkin puheenjohtajansa Pekka Aikion johdolla. Saamelaisideologia menestyi aluksi fanaattisuuden ja häikäilemättömyyden ansiosta. Aluksi siihen liittyi aitoa uskoa onnelliseen lopputulokseen. Karu todellisuus opetti kuitenkin pian, että pysyäkseen vallassa oli kaikki resurssit mobilisoitava asian hyväksi. Vallasta tuli vallan tarkoitus ja ihmiset ymmärsivät tämän ennen pitkää.

Joten historian tuomio on syytä langettaa jo tässä vaiheessa niille saamelaisjohtajille, jotka ovat tahallisesti toimineet huonon päämäärän hyväksi. Saamelaisjohdon epäonnistuminen kuvastaa yhteiskunnallista kypsymättömyyttä. Niinpä Lapin historian merkittävämmäksi synniksi on noussut saamelaisideologia. Pelkkä sen mainitseminen aiheuttaa lappalaisten piirissä sadomasokistia värähtelyjä. Vallan tavoittelun häikäilemättömyydessä sen sijaan kaikki ei ole uutta: saamelaisideologian airuilla on ollut mallinsa maailmanhistoriassa. Sen sijaan nämä samat henkilöt eivät tunne tätä historiaa kovin hyvin; aina sen häikäilemättömät hyväksi käyttäjät ovat jääneet kiinni. Mitä saamelaisideologia on tai oli ja miten sitä on arvioitava? Jotta kysymykseen saataisiin kohtuullisen tasapainoinen vastaus, on sitä syytä tarkastella usean ajankohdan perspektiivistä.

Toisen maailmansodan jälkeen syntyneen saamelaissukupolven teeman pyörittelyn mukaan Ylä-Lappi oli Suomen siirtomaata, koska saamelaisilta puuttui oma itsehallinto. Se sivuutti tyystin alueen varhaishistorian Ruotsin yhteydessä. Todellisen saamelaisten itsehallinnon mukaan saamelaishallinnon alaisuuteen tuli kuulua kaikki saamelaisalueella olevat maat, jotka jossakin historian vaiheissa oli laittomasti otettu pois saamelaisilta ja annettu sitten tilallisille ja valtiolle. Väitteellä ei ollut mitään tekemistä saamelaisten ja lappalaisten yhteisen ja Suomeen muualta myöhemmin tulleiden saamelaisten historian kanssa. Se oli historian väärentämistä, ei vain sen vääristelyä.

Näitä väitteitä esittäneet saamelaiset aktivistit kiinnittivät huomiota saamelaisten kokemaan sortoon, joka vähintäänkin lähenteli kansanmurhaa. Mutta kuka sorti ja ketä? Tällä kritiikillä nähtiin olevan sijansa. Saamelaisten itsemääräämisoikeutta etupäässä ajoi pieni saamelaisaktivistien ryhmä. Mikä sitten antoi saamelaisideologialle oikeutuksen? Näiden vaatimusten yhteydessä viitattiin YK:n alkuperäiskansoja koskevaan julistukseen, jonka tulkittiin velvoittavan sopimusvaltio palauttamaan alkuperäisväestöltä kaappaamansa maat takaisin alkuperäisille omistajille. Mutta tällä ei tarkoitettu todellakaan nykyisen tutkimustiedon mukaisesti alueiden palauttamista lappalaisille.

Lopuksi

Vielä totean, että niin sanottujen valtion saamelaisilta varastamien maiden palauttajat ovat aiheuttanet toiminnallaan suurta vahinkoa, jota on vaikea edes arvioida rahassa tai muutoin. Arvostelukykyä ei voida kenellekään ulkopuolelta antaa eikä keneltäkään voida kieltää oikeutta kirjoittaa mitä haluaa. Sitäkin tärkeämpää olisi, että poliittiset puolueet sanoutuisivat virallisesti ja varauksetta irti tästä epämääräisestä toiminnasta. Ylä-Lapin kansa ja väestöryhmät ovat sen jo tehneet suuressa määrin.

Mihin tarvitaan sovittelijaa?

Jokin aika sitten esitti presidenttiehdokas, vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet, että maaoikeuskiistaa ryhtyisi sovittelemaan ulkopuolinen sovittelija. Lappalaiset ovat kuitenkin ilmoittaneet, että saamelaiskäräjien esiin nostamissa maanomistus- ja hallintavaatimuksissa ei ole mitään soviteltavaa, koska perustuslain suojaa nauttivista, nimenomaan todetuista oikeuksista ei Suomen lain mukaan voida luopua muutoin kuin perustuslain mukaisessa järjestyksessä. Perusoikeudet eivät ole valtiollisessa järjestelmässä muutenkaan kauppatavaraa eivätkä totuuskomissioiden kohde tai sovintomenettelyn aihe. Näin on varsinkin, kun kyseessä on samasta väestöstä, johon kuuluvien henkilöiden maa- ja vesioikeuksien peruste on sama. Sellainen sovintomenettely, jossa saman perheen jäsenet joutuisivat luopumaan vain poliittisin perustein määritellyssä saamelaisrekisterissä oleville oikeuksia johtaa kestämättömään tilanteeseen. Sellaiseen ei ole historialista, kansallista eikä kansainvälisoikeudellista perustetta.

Takaisin