Perustulakivaliokunta ja saamelaiset

Perustuslakivaliokunnan vierailu Lapissa perehtymässä Ylä-Lapin maakysymyksiin pani pohtimaan hiukan perusteellisemmin sitä mikä on eduskunnan korkeimman ja tärkeimmän valiokunnan rooli saamelaisalueen maan omistusta ja hallintaa koskevassa kiistassa. Perustuslakivaliokunta on vuodesta 1978 lähtien ottanut kantaa saamelaisten oikeuksista silloin, kun on käsitelty eduskunnassa lakiesityksiä kalastamisesta pohjoisella vesialueella ja vesipiirirajankäynnistä Inarissa, Utsjoella ja Enontekiöllä, lakiesitystä poronhoitolaista, metsästyslaista, erämaalaista, lakiesitystä saamelaiskäräjistä ja kansallispuistoista jne. Perustuslakivaliokunnan kannanotot ovat linjanneet hyvin merkittävässä määrin sitä keskustelua, mitä nyt parhaillaan käydään alkuperäisväestön -saamelaisten ja lappalaisten- oikeuksista.

Perustuslakivaliokunta on aina ollut eräs eduskunnan arvostetuimpia elimiä. Sen työ on vuosikymmenien varrella noussut keskeiseksi lakien tulkinnassa ja määriteltäessä miten kussakin tapauksessa olisi meneteltävä perusoikeus ja omaisuudensuojakysymyksissä. Perustuslakivaliokunnan jäseniksi on valittu eri puolueista johtavia edustajia, yleensä juridisen asiantuntemuksen omaavia henkilöitä. Sen puheenjohtajien ja jäsenten joukossa on ollut monia valtiomiehiä, joista mainittakoon edesmenneet presidentit Ståhlberg, Svinhufvud, Kallio ja Kekkonen. Nykyisistä politiikoista voisi mainita Niinistö, Pokka ja Itälä.

Perustuslakivaliokunnan asema ja tehtävä Suomessa on keskeinen, koska meillä ei ole valtio-oikeudellista tuomioistuinta kuten monissa muissa parlamentaarisissa maissa. Juuri sen vuoksi perustuslakivaliokunnan tekemät ratkaisut muodostavat perustan eduskunnan säätämien lakien käytännön tulkinnalle. Valtiopäiväjärjestys määrää mitkä lait on säädettävä ns. vaikeutetussa järjestyksessä ja mitkä taas yksinkertaisessa järjestyksessä. Yleensä ottaen käytäntö on sellainen, että eduskunta pyytää tämän luontoisista esityksistä perustuslakivaliokunnan lausunnon. Näihin valiokunnan lausuntoihin eduskunta on sitten yhtynyt.

Mielestäni valiokunnan tulkinnat ns. saamelaisten oikeuksista ovat olleet hyviä, luotettavia ja selkeitä. Vaikka saamelaiskäräjien johto onkin tulkinnut perustuslakivaliokunnan lausuntoja siten, että kaikki saamelaiselinkeinoja koskevat lait olisi kirjoitettava siten, että saamelaisilla olisi muut, jopa alkuperäisintä väestöä, poissulkeva oikeus harjoittaa ns. lappalaiselinkeinoja, tällaiseen tulkintaan on vaikea yhtyä. Eikä sellaista näkemystä tue myöskään uusimmat tutkimukset.

Perustuslakivaliokunta on tunnustanut maanomistajille sekä paikalliselle väestölle, joista valtaosa kuuluu saamelaisväestöön omaisuudensuojaa nauttivat oikeudet metsästykseen, kalastukseen ja poronhoitoon, mutta varsinaisesti etnisten saamelaisten asema valtiosääntöoikeudellisesti on epäselvä.

Perustuslakivaliokunta on tiennyt, että voimassaolevan valtiosääntömme mukaan sen ratkaiseminen kenellä on omistusoikeuteen verrattava oikeus entisten lapinkylien maihin ja vesiin sekä oikeus harjoittaa lappalaiselinkeinoja kuuluu tuomioistuinlaitoksen ratkaisuvallan piiriin. Voimassaoleva valtiosääntö siis antaa mahdollisuudet asiakirjanäyttöjen pohjalta lappalaisille ja saamelaisille ajaa tuomioistuimessa oikeuksiaan. Valtiosääntö varmistaa sen, ettei pelkin etnopoliittisin perustein voida siirtää kantaväestön oikeuksia ilman laillista saantoa esim. Norjasta ja Ruotsista Suomeen muuttaneille porolappalaisten jälkeläisille.

Oikeusministeriön yritykset ratkaista alkuperäiskansoja koskevan yleissopimuksen ratifiointiin liittyvä lainvalmistelu on epäonnistunut. Tämä on vienyt jo yli 15 vuotta. Yrityksiä on tarpeetonta eritellä niiden tulosten mahdottomuuden ja puuttuneen luottamuksen sekä ratkaisemattomien oikeuskysymysten vuoksi. Yleisesti voidaan todeta, että perustuslakivaliokunta on ollut ministeriötä paremmin perillä asiain tilasta, Lapin asutushistoriasta ja etenkin lappalaisten oikeusasemasta tuona aikana. Perustuslakivaliokunta on myös perehtynyt asiaan aikaisemmilla tutustumismatkoilla ja seminaareilla väestön kanssa suoraan. Asiaan joutui myös meidän nykyinen presidentti Sauli Niinistö perustuslakivaliokunnan jäsenen ominaisuudessa tutustumaan, mikä tuli ilmi hänen tervehdyksessään 3.4.2012 saamelaisen kulttuurikeskus Saajoksen avajaisissa.

Korkeimman hallinto-oikeuden antaman päätöksen (2011) jälkeen tilanne on muuttumassa valtion kannalta. Jopa ikeusministeriön olisi tarpeen hankkiutua koulun penkille hankkimaan uutta tietämystä asiasta, tarpeen mukaan vaihtaa asiaa käsittelevät virkamiehet kokonaan ja lopettaa syrjintä ja vieroksuminen, joka oikeusministeriön perusasennetta on vuosien ajan leimannut.

Itse asian osalta voidaan todeta seuraavaa. Jos poliittisesti aiotaan viedä asiaa eteenpäin sille, on ehdoton edellytys, että asiaa valmistelee aidosti kaikista ryhmistä, siis sekä lappalaisista että saamelaisista koostuva asiantuntijaryhmä, ja kaikkien edustus on mukana. Kuulemiseen ja osallistumiseen ei kelpaa muu vaihtoehto. Selvitys tulee perustaa eri väestöryhmien nykyisiin ja puuttuviin oikeuksiin ja oikeusaseman analyysiin. Pohjana on väestöryhmien samanlainen historia, asutus ja elinolot sekä saamelaisalueella että sen ulkopuolella, mikä kuuluu myös tarkasteluun.

Oikeusministeriön asiaa koskevia käsityksiä ja asennetta viime vuosilta on vaikea ymmärtää: miten asiantuntijaministeriön tehtävä on voinut olla vastustaa jonkun oikeuksia siten kuin on tapahtunut. Se on ollut suoranaista valtion yhteen kansanryhmään, tässä tapauksessa asutuksen ja historian pohjalta alkuperäiskansaksi katsottavaan, kohdistunutta syrjintää. Se on ollut anteeksi antamatonta lähes joka suhteessa. Nyt on aika anteeksiantoon, jos toimintatapa muuttuu. Valtion oikeuksia koskevat, tulevat selvitystehtävät ovat siksi suuria.

Korkeimman hallinto-oikeuden päätös vuodelta 2011 ei ole pelkkä viesti tai signaali tapahtuneesta. Se muistuttaa Norjan kehityksestä siinä, että siellä saamelaisten keskeiset oikeudet poronhoitoon on vahvistettu lainkäytössä vuosien kuluessa ja jo ennen yleissopimuksen ratifiointia. Tehty päätös on jo vähintään välillisesti valtion puolelta tunnustus lappalaisten alkuperäisyydestä. Vaikka siinä ei ole ratkottu yksittäisiä oikeuksia, se koskee olennaisella tavalla itseidentifikaatiota. Tässä tapauksessa lappalaisia, heidän asutustaan, tilahistoriaansa ja muuta verrattiin saamelaisten vastaavaan siitä syystä, että mittapuuna oli lain saamelaismääritelmä. Historia sai merkitystään nyt oikeudellisen tiedon ja lain sisällön kautta, kun lainsäätäjä ei ollut sitä tehnyt, vaikka se luonnollisena toiminut olisi kuulunut sille.