Sukuni esihistoriallinen alkuperä löytyy Kittilän suunnalta, mutta vanhimmat varmuudella tunnetut esivanhempani olivat porosaamelaisia jotka olivat Norjan alamaisia. Osasta tuli Ruotsin alamaisia kun Utsjoki liitettiin Ruotsin valtakuntaan 1700-luvulla. 1860-luvulla esivanhempiani muutti Norjan puolelta Länsi-Inariin, missä he kohtasivat Inarin alkuperäisväestöä, Inarin-lappalaisia, joita tänään kutsutaan inarinsaamelaisiksi. Olen siis saamelainen, tarkemmin sanoen porosaamelainen. Jo 1600-luvulla tutkijat tiesivät kertoa, että omalla kielellään lappalaiset puhuivat itsestään saamelaisina. Vielä kauan 1900-luvun loppupuolelle asti muun väestön keskuudessa ei kuitenkaan puhuttu saamelaisista vaan lappalaisista.

Esivanhempani olivat siis poronhoitajia, jotka elivät porojensa ehdoilla, porojaan seuraten ja paimentaen. Inarissa he kohtasivat kuitenkin toisenlaisia saamelaisia, joiden pääelinkeino tuolloin oli kalastus. Ennen niin tärkeä peurojen ja turkisriistan pyynti oli hiipumassa, ja niin Inarin-lappalaiset alkoivat omaksua laajemminkin poronhoitoa. Siihen asti perheillä oli yleensä ollut korkeintaan muutama ajokas ja ehkä peuranpyynnissä käytettäviä, vangituista peuroista opetettuja houkutus- ja hiivintäporoja.

Lappalaisten historiaa

Vielä keskiajalla lappalaisten asuttama alue oli ollut valtavan suuri ja laaja. Vuosikausia lappalaiset vaelsivat sukualueillaan lapinkylien jokilaaksoissa, järvillä ja metsissä elannon hankinnassa. He seurasivat villipeuroja ja kalastivat joissa ja järvillä. He keräsivät juuria ja marjoja ja lintujen munia pesintäaikana. He tiesivät minne karhut asettuivat talveksi ja minne majavat rakensivat pesänsä. Osa lappalaisista asui lähellä merta pyytäen hylkeitä ja valaita. Ajoittain he tapasivat Jäämeren rannikon merilappalaisia ja vaihtoivat heidän kansaan hylkeen vuotia, joista sai parhaat köydet ja jalkineet, ilveksen ja ketun pehmeisiin nahkoihin tai lihaan, jossa ei ollut meren makua.

Sitten alueelle alkoi vähitellen tulla norjalaisia, ruotsalaisia, venäläisiä ja suomalaisia: lähetyssaarnaajia, verottajia, valaanpyytäjiä ja turkisten välittäjiä. Korvaukseksi työstä ja lihasta he tarjosivat lappalaisille rautaa, kankaita ja aseita, alkoholia ja tupakkaa, Näin lappalaiset siirtyivät lähemmäksi uusia tulijoita ja heidän tuomiaan tavaroita. Tulijat toivat lappalaisille muitakin lahjoja: mm. isorokon, tuhkarokon ja tuberkuloosin. Vastalahjaksi he yrittivät ryöstää maasta sen rikkaudet, ja kun he eivät enää tarvinneet turkiksia, he lähtivät pois ja jättivät lappalaiset oman onnensa nojaan.

On tietysti totta, etteivät lappalaiset olisi tarvinneet niitä uusia tavaroita. Miksi lappalaiset olisivat olleet sen kummempia kuin tulijatkaan. Ennen kuin oli auto tai TV keksitty lappalaiset eivät osanneet niitä kaivata, mutta kun ne sitten olivat olemassa, kaikkien piti saada ne. Samoin oli muidenkin kohdalla asian laita.

Lapissa turkiskaupan ollessa kuumillaan kokonaisia seutuja metsästettiin tyhjiksi. Turkismetsästys oli kuin kultakaivos, joka kuitenkin ehtyi pian. Lappalaiset ovat historian kuluessa nähneet ihmisten tulevan ja menevän. Ainoat kestävät asiat ja arvot lappalaiskulttuurin säilymisen kannalta on ollut maa, järvet ja joet sekä niiden antimet.

Silloin kun riistaa oli runsaasti, lappalaiset elivät ruhtinaallisesti. Se ei toki tarkoita sitä, että heillä olisi ollut helppoa, mutta heille se oli parasta mitä saattoi olla. Elämä oli välillä helppoa ja välillä kovaa. Jos sää oli oikea, metsästys ohitti kaiken muun. Se oli kovaa työtä, joka vaati tekijältään paljon. Jos taas lohi oli nousussa, lappalainen saattoi tehdä pitkääkin päivää. Mutta kun onni oli myötä ja pyynti tuotti tulosta, saatettiin joskus elää jonkin aikaa yltäkylläisyydessä.

Lapinkylien maiden runsaasta tarjonnasta lappalaiset valitsivat vain parasta: lihavia peuran vasoja, ensiluokkaisia lohia ja taimenia, mehukkaimpia marjoja. Lappalaiset nukkuivat taljoilla ja vaimot pukeutuivat arvokkaisiin turkiksiin. Silloin lappalaiset olivat onnellisia, mutta vähempäänkin osattiin tyytyä. Sitten oli taas aikoja kun luonto kuritti, puute ja taudit veivät niin eläimiä kuin ihmisiä.

Uudisasutuksen saapuminen

1700-luvun alusta lähtien alkoi alueelle vähän vähältä asettua uudisasukkaita. Uudisasukkaiden läsnäolo huolestutti ennen pitkää lappalaisia. Nämä kaksi ryhmää uhrautuivat täysin eri tavalla ympäröivään maailmaan. Tuhansien vuosien ajan lappalaiset olivat oppineet sopeutumaan tähän maahan, käyttäen kaiken mitä sillä oli tarjottavanaan.

Jossain vaiheessa muukalaiset olivat päättäneet olla omaksumatta lappalaisten tapaa mukautua luonnon rytmiin ja sen ehtoihin, he olivat sen sijaan opetelleet pitämään kotieläimiä ja viljelemään maata. Siitä lähtien heidän oli ollut pakko taistella kiihtyvällä voimalla erämaan luonnonvoimia vastaan, ja tänä päivänä tuntuu siltä, että olisivat rakentaneet sivistykseksi kutsutun avaruusaluksen. Ilman elämää ylläpitäviä järjestelmiään he eivät olisi pysyneet hengissä pitkään.

Valtakunnallisen mallin mukaisessa tilajärjestelmässä perheelle ruudutettiin kantokykyinen maa-alue, jota piti käyttää ensisijaisesti aikansa maanviljelymenetelmin, ja siinä ohessa ehkä kalastukseen. Uudisasukkaita ajoi (heidän käsityksensä mukaan) asumattomille seuduille uusien kaskimaiden tarve, pysyvän viljelymaan puute, sotiin liittyvä tapetuksi ja ryöstetyksi tulemisen uhka, sotaväkeen otot ja yhteiskuntajärjestelmään sisään rakennettu talonpoikien raskautus. Heitä veti haave omasta verovapaasta viljelytilasta kala- ja riistarikkaiden maiden kesken, rauhassa maailman pahuudesta, oman työn varassa ja Herran varjeluksessa.

Maallisia herroja he eivät kuitenkaan päässeet pakoon. Paitsi että he toivat mukanaan omaa kulttuuriaan, se osa kulttuuria, josta he halusivat paeta, nousi ylämaihin heidän perässään, mm. tilajärjestelmän kaavamaisessa muodossa. Ehkäpä uudistilallisperheet sopeutuivat uusiin oloihin paremmin kuin virallinen järjestelmä, ja seurauksena oli kulttuurien kohtaaminen, molemminpuolinen oppiminen ja sulautuminen. Kaiken tämän seurauksena alkoi myös lappalaisen ja muun väestön sekoittuminen joka jatkuu edelleenkin.

Kannattaa ehkä pitää mielessä että tämän prosessin toteutuessa metsäsaamelaisten alueilla porosaamelaisuus omalla suunnallaan ei ollut staattisessa tilassa, vaan vasta kehittymässä kohti omia kasvuongelmiaan. Lopulta sekä suomalainen uudisasutus, ensisijaisesti karjalais-savolaisperäisenä kaskiviljelykulttuurina, että porosaamelainen paimentolaiskulttuuri työntyivät metsäsaamelaisten alueelle, asettuen tilajärjestelmän muottiin. Poronhoito korvasi peuranmetsästyksen niin entisillä kaskiviljelijöillä kuin metsäsaamelaisilla, ja syntyi kuusamolainen ja peräpohjalainen erätalonpoikaiskulttuuri. Sen metsäsaamelaiset ainekset, sukuyhteyksineen ja geeneineen, menetelmineen ja tapoineen, sanoineen ja suhtautumistapoineen sulautuivat osaksi tätä kulttuuria, mutta painuivat samalla unhoon.

Vanhojen tapojen hylkääminen ja uudelleen herättäminen

Ennen kristinuskon tuloa lappalaisilla oli omat jumalansa, joita edustivat shamaanit ennen. Shamaanit olivat lappalaisten tietäjiä, pappeja, poppamiehiä, edusmiehiä, jotka hoitivat heidän puolestaan yhteyksiä henkimaailmaan. He osasivat parantaa sairaita ja ennustaa pyyntionnea. He tiesivät mistä villipeurat löytyvät. Väitetään, että jotkut voimamiehet pystyivät vaikuttamaan säähänkin. Se on kuitenkin varmaa, että monilla heistä oli selittämättömiä voimia. Sitten lähetyssaarnaajat tulivat kertomaan tarinaa Jeesuksesta joka kuoli pelastaakseen ihmiset.

Kovaa oli sekin kun tuli koulupakko. Lappalaisten vanhemmilta otettiin lapset pois ja pantiin asumaan koulun yhteydessä oleviin asuntoloihin. Koulussa leikattiin lasten hiukset ja puettiin suomalais- ja norjalaistyylisiin vaatteisiin. Koulussa lapsille opetettiin monenlaisia taitoja: lukemista ja kirjoittamista ja norjaa ja suomen kieltä. Lapset kuitenkaan eivät oppineet metsästämään ja kalastamaan, etsimään oikeista paikoista syötäviä juuria tai pyytämään lintuja ansoilla. Kun lapset eivät saaneet olla vanhempien kanssa, he eivät oppineet näitä taitoja. Tytöt eivät osanneet käsitellä kalaa tai parkita nahkoja. Pojat eivät osanneet metsästää peuroja ja jäniksiä. Hei eivät oppineet tuntemaan esi-isiensä maata vanhempiensa tapaan.

Seuraus kaikesta tästä oli se, että metsä- ja kalastajalappalaiset hylkäsivät pitkäksi aikaa tavat, jotka olivat niin kauan turvanneet heidän elämänsä. Monet tämän päivän lappalaisista polveutuvat niistä lapinkylien asukkaista jotka muuttivat kaukaa erämaista suurimpiin kyläpaikkoihin teiden varsille. Me tämän päivän lappalaiset annamme arvoa monille asioille, jotka lappalaisten alueelle eri aikoina muuttaneet ovat tuoneet tullessaan, mutta samalla korostamme myös vanhojen elämänarvojen merkityksen tärkeyttä ja pyrimme opettelemaan uudestaan unohdettuja taitoja ja siirtämään ne tuleville sukupolville. Osa vanhojen lappalaissukujen perillisistä on palannut takaisin esi-isiensä maille, osa on löytänyt kadotetut juuret ja rakentaa nykyajassa eläen itselleen uutta lappalaista identiteettiä jonka pakkosuomalaistaminen heidän esivanhemmiltaan rikkoi, hävitti ja piilotti. Sukupolvien ketju on katkaistu, mutta tutkimusten ja kokemusten avulla se rakennetaan pala palalta niin ehjäksi kuin se suinkin on mahdollista, revityt suhteiden verkot kudotaan uudestaan.

Vastakkainasettelun lopettaminen

Olosuhteiden tutkimuksissa tulee helposti esille, että eräistä kulttuurieroista huolimatta etnisillä saamelaisilla ja lappalaisilla on vuosisatojen ajalta vakiintuneet verkostoituneet yhteistyömuodot mitä moninaisimmissa arkisissa ja muissa yhteyksissä. Samoin olosuhteita kartoittavissa tutkimuksissa tulee esiin se miten Suomessa saamelaisilla ja lappalaisilla on perinteisesti ollut toimivat vaihdanta- ja yhteistyösuhteet myös suomalaisperäisen väestön kanssa. Näitä yhteistyösuhteiden perinteitä ei ole syytä heittää hukkaan kevytmielisesti edistämällä romanttisen tunteellisuuden vallassa yksipuolisesti nykyisten porosaamelaisten asiaa, niin oikeamieliseltä kuin näiden "jalojen villien" tukeminen saattaakin pääväestön myötämielisistä edustajista tuntua. Niin Suomen porosaamelaisten kuin metsälappalaisten kulttuurien on elettävä tässä ajassa, siihen sopeutuen ja välillä myös sitä sopeuttaen. On vihoviimeisintä että nämä joiltakin piirteiltään toisistaan poikkeavat saamelaiskulttuurit on saatu ajettua toistensa kanssa vastakkain, vaikka pohjimmiltaan on kyse yhdestä ja samasta kansasta.

Lukeudun siis itse saamelaisiin, mutta olen ollut paljon tekemisissä lappalaisten kanssa ja heissä on paljon erästä ominaisuutta joka vaikuttaa jokaiseen ihmiseen, nimittäin arvokkuutta. Sitä on alueen luonnossa ja ihmisissä. Lappalaisten elämä pohjautuu ihmisen huomioon ottamiselle. Lappalaiskulttuuriin sisältyy anteliaisuutta, vieraanvaraisuutta ja kärsivällisyyttä. Lappalaisilla on syvä kunnioitus muita kulttuureja kohtaan. Elleivät he ymmärrä jotain puolta maansa elämästä, se johtuu siitä, etteivät he ole vielä oppineet ymmärtämään kaikkea, eikä suinkaan siitä mikä heille on vierasta. Toisin on laita saamelaisjohtajien: he pitävät saamelaisia lappalaisia parempana. Saamelaisjohtajat aiheuttavat lappalaisille taantumaa, pysähdystä. Terve itsetunto ja vääristynyt ylemmyyden tunto ovat eri asioita, ja niille annetaan usein vastakkainen merkitys. Mutta virheensä jokainen voi ja saa korjata.

Saamelaisaktivistien aatteet, jotka liittyvät kuviteltuun vanhaan historiaan, eivät ole minua koskaan kiinnostaneet. Tahdon uskoa, että saamenkieliset saamelaiset ovat saaneet aivan tarpeeksi nahoissaan tuntea mitä on vääryys ja että he löytävät tien sovintoon niiden lappalaisten kanssa, joilta pakkosuomalaistaminen vei kielen ja toisilta suvuilta jopa koko saamelaisen identiteetin. Väitteet siitä että nämä lappalaiset olisivat luopuneet kielestään ja kulttuuristaan vapaaehtoisesti perustuvat pahansuopuuteen ja koulukotien ja pakkosuomalaistamisen todellisuuden luvattoman heikkoon tuntemukseen. Asiallisesti hoidettu totuuskomissioprosessi voisi hälventää näitä kieroutuneita käsityksiä.

Saamelaisten ja lappalaisten vastakkainasettelua tarvitsevat oikeastaan vain eräät poliitikot joille tällainen vihanpito on yhtä tärkeää poliittista voimaravintoa kuin veri vampyyrille. Todellisuudessa lappalaisten ja saamelaisten välillä ei ole vihaa, vaan ystävyyttä; ystävyyttä arkisissa toiminnoissa, pitkillä matkoilla syntynyttä ystävyyttä, poroerotuksissa syntynyttä ystävyyttä, nuotioilla syntynyttä ystävyyttä. Näitä eri tilanteissa syntyneitä ystävyyssuhteita vaalitaan vuosikausia. Lappalaisten ja saamelaisten välillä on ystävyyttä ilossa ja surussa. Ystävyyttä tasa- ja eriarvoisuudessa.

Missä sitten saamelaisten ja lappalaisten välinen ystävyys piilee? Onko ystävyyden ydin työssä tai jossakin muussa? Tietenkin saamelaisia ja lappalaisia ystäviä kohtaa useimmin saman ammatin, yhteisten hankkeiden piirissä, mutta on ennen aikaista päätellä, että tuollainen yhteisyys määrittäisi todellisen ystävyyden. Joskus saamelaisten ja lappalaisten välinen ystävyys on itsekästä, joskus uhrautuvaa, mutta merkillistä - ystävyyden itsekkyys hyödyttää pyyteettömästi kumpiakin. Saamelaisten ja lappalaisten ystävyys on peili, josta molemmat näkevät itsensä. Välistä he keskustellessaan keskenään tutustuvat paremmin toisiinsa, kommunikoivat itsensä ja toistensa kanssa. Ystävyys saamelaisten ja lappalaisten välillä on tasa-arvoista. Mitäpä muuta sen tulisi olla.

Lappalaisten saamenkielisen ryhmän - saamelaisten - kasvavat vaatimukset johtivat aikoinaan kiistaan Ylä-Lapin maiden omistuksesta ja hallinnasta. Silmiinpistävää oli se, että asiaa ajoivat erityisesti vähän yli 100 vuotta sitten ulkomailta Suomeen muuttaneiden porolappalaisten jälkeläiset (joihin itsekin kuulun), joilta puuttui yhtäjaksoiseen polveutumiseen perustuva side alueeseen. He kuitenkin kertoivat olevansa lappalaisten ystäviä ja hoitavansa näidenkin asiat kuntoon, kunhan lappalaiset vain ymmärtäisivät olla häiritsemättä aina "herkässä vaiheessa" oleva prosessia omilla vaatimuksillaan.

Maantapaan kuuluvan tasapainon säilyttämisen kannalta on tärkeää havaita, että saamelaisilla ja lappalaisilla on mahdollisimman pitkälle samanlainen historia ja siihen sisältyvät perusarvot. Kuten edellä jo totesin saamelaisuus ja lappalaisuus ovat on peräisin lappalaisväestön yhteisestä historiasta ja juurista. Rauhanomainen rinnakkaiselo voidaan varmistaa silloin, kun se nojaa yhteiseen historiaan ja yhteiseen kokemukseen. Etnisillä saamelaisilla ja lappalaisilla on vuosisatojen ajalta vakiintuneet verkostoituneet yhteistyömuodot. Ne on turvattava kaikkea alkuperäisväestöä koskevissa lakihankkeissa tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden pohjalta.

Elinkeinoilla on merkitystä, mutta ne ovat suuresti samankaltaisia kuin valtaväestöllä eikä niistä ole yksin kulttuurin ylläpitämiselle. Ne eivät ole mikään ratkaisu tilanteessa, jossa saamelaisten kasvava määrä asuu muualla Suomessa ja elantopohja on yhtenäistynyt valtaväestön kanssa. Nyt on viimein aika tarttua konfliktin pohjimmaisiin syihin, rakennettava luottamusta ja puututtava sellaisiin etuihin, jotka hyödyttävät konfliktin jatkumista. Nyt tarvitaan valtion taholta yhtenäisempää otetta, eri tavoitteiden yhdistämistä ja saamelaisten ja lappalaisten yhteisen historian hyödyntämistä. Uusimmat tutkimustulokset osoittavat, että saamelaiskäräjien poliittisen johdon vaatimuksille ei ole minkäänlaisia perusteita.

Uuden toimintatavan lähtökohtana tulee olla perustuslain soveltaminen. Sehän jo nykymuodossaan turvaa saamelaisten ja lappalaisten oikeudet. Vain takaamalla nuo oikeudet perustuslain hengen edellyttämällä tavalla voidaan saavuttaa tasapaino samaan alkuperäiskansaan kuuluvien ryhmien kesken.

Jos tavoitteena on saamelaisten ja lappalaisten ihmisoikeuksien edistäminen, tarvitsemme monenlaisia lähetysmiestapoja. Tällöin yksi keskeinen lähtökohta on kysymys, mitä yhteisiä arvoja saamelaisuuteen/lappalaisuuteen ja kansainvälisiin ihmisoikeuksiin liittyy. Saamelaisuuden ja lappalaisuuden keskeiset arvot, sellaisina kuin minä ne näen, ovat kovin tutut: vapaus, veljeys ja rauha ihmisten kesken. Näistä arvoista voidaan johtaa myös kaikki keskeiset ihmisoikeudet.

Niinpä tästä lähtökohdasta katsottuna ihmisoikeudet ja saamelaisuus/lappalaisuus eivät ole sovittamattomassa ristiriidassa, vaan päinvastoin kyse on hyvin pitkälti samoista, universaalisista arvoista. Saamelaisten ja lappalaisten arvojen maalailu joksikin kansalliseksi piirteeksi, jota vain saamelaiset pystyisivät ymmärtämään, tulkitsemaan ja soveltamaan, edustaa turhaa asioiden mystifiointia. Sinänsä oman kansan oikeudentunnon erityislaadun korostaminen ja näkemykset ylivoimaisen kansanluonteen kumpuamisesta jollain tavoin suoraan maaperästä on ollut tunnusomaista kaikille nationalistisille liikkeille. Kuitenkin voidaan hyvin ajatella, että yhteisiä arvoja korostamalla voidaan parhaiten edistää saamelaisten ja lappalaisten ihmisoikeuksien toteutumista pohjoismaissa.

Sanoista tekoihin

Entisten lapinkylien alueella voitaisiin kokeilun luontoisesti aloittaa paikallistalouden elvyttävä prosessi, jossa pyrittäisiin tietyn ajan kuluessa vähentämään alueen riippuvuuttaan maailmataloudesta panostamalla oman alueensa resursseihin. Nämä alueet hyödyntäisivät oman alueensa taloudellista, inhimillistä ja luontopääomaa tuottaakseen tarvitsemansa tuotteet, palvelut, ruoan ja energian. Tällainen paikallistalous voisi syntyä osaksi vastareaktiona ilmastonmuutokselle ja lähestyvälle öljykriisille, sillä globaali tuotteiden jakeluketju on käytännössä täysin riippuvainen fossiilisista polttoaineista.

Kun paikallistalouksien vahvistaminen on tavoite biodiversiteettisopimuksen 8 j:n tarkoittaman perinnetiedon merkeissä, on pyrittävä käyttämään mahdollisimman vähän tärkeää luonnon pääomaa, eli elämään ekologisten rajojen mukaan. Tällöin suojellaan ja lisätään luonnonvaroja ja käytetään maata, vettä, ilmaa ja energiaa kestävästi. Samoin käytetään puhtaampia tuotantomenetelmiä ja tuotetaan mahdollisimman vähän jätettä ja saastetta. Näihin tavoitteisiin pyrittäessä on kiinnitettävä perinnetietoon ja arvoihin, kulttuuriperintöön ja paikkaan ja monimuotoisuuteen jne.

Paikallisten talouksien vahvistaminen vaatii uutta tapaa ajatella laajoista kysymyksistä kuten yhteisöjen kestävyydestä ja omavaraisuudesta, jotka koskevat rahoitusta ja oppimista. Paikallisten talouksien vahvistaminen vaatii kuitenkin sitä, että yksittäiset teot ja poliittiset valinnat muuttuvat ajanoloon laajassa mittakaavassa.

Ekosysteemin kyky tarjota ruokaa ja makeaa vettä sekä vakauttaa ilmastoa on vaakalaudalla. Haaste on välttää mayakulttuurin kohtalo. Heidän entiset asuinalueensa lepäävät nyt eteläisen Meksikon ja Guatemalan viidakoissa. Asuinalueet hylättiin pääosin siksi että asutusta ympäröivät viljelymaat ja vesivarat heikkenivät, kun niitä oli edeltävien vuosisatojen aikana kulutettu liikaa.

Tarvitaan tietoa

On muistettava, että jokaisella Lapinkylällä on oma historiansa ja väestönsä, jotka määräävät kehitystä. Meillä on erittäin niukalti tietoa siitä kuinka perinnetietoon liittyvät seikat näillä alueilla vaihtelevat. Tiedon puute mutkistaa entisestään nautinta-alueiden käyttöön liittyviä oikeuksia. Joten tällä hetkellä tiedetään vain vähän biodiversiteettisopimuksen kohteena olevien ihmisten näkemyksistä ja keskinäisistä keskusteluista. Sopimuksen soveltaminen saattaa merkitä suuria muutoksia elämäntavassa, jotka ovat edullisia toisille, mutta eivät kaikille alueen asukkaille. Siten on selvää, että sopimus otetaan ristiriitaisesti vastaan paikallisella tasolla. Esimerkiksi poronhoidosta elantonsa saavat ovat kuitenkin tekemisissä eri arkielämän tilanteissa alueen muiden ihmisten kanssa sekä nyt että biodiversiteettisopimuksen soveltamisen yhteydessä. Niin konfliktit kuin konsensuksetkin syntyvät yhteisöissä, joihin kuuluu yhtäältä sekä saamelaisia että muuta väestöä, toisaalta poronhoitajia ja muuten alueen maita ja vesiä hyödyntäviä asukkaita. Juuri tästä syystä on olennaisen tärkeää tutkia biodiversiteettisopimus 8 j:n kattaman alueen ihmisten keskenään käymiä keskusteluja, heidän tapojaan esittää argumentteja ja perustella sopimuksen oikeudenmukaisuutta - nimenomaan toisilleen, ihmisille joiden kanssa he elävät jatkossakin päivästä toiseen.

Lopuksi

Lopuksi haluan korostaa, että ei ole mitään välimuotoa lappalaisten oikeuksien ja alkuperäisyyden tunnustamiselle, sillä niitä on tutkittu ja vain tieto voi ratkaista alkuperäisyyden ja oikeuksien perusteen. Suomen itsenäistyessä kirjattiin ensimmäisen perustuslain voimaanpanolakiin olennainen määräys: yksikään oikeus ei kumoudu tai lakkaa itsenäistymisen ja Hallitusmuodon voimaantulon vuoksi, eikä se estä yhdenkään oikeuden toteamisesta nytkään: valtio on ne yleisesti jo tunnustanut.

Lappalaisten osalta kaikki nojaa vain oikeushistoriaan ja asutushistoriaan, joka on nyt tutkittu pitemmälle ja syvemmin kuin pohjoismaiden vastaava historia. Saamelaiskäräjien vaatimus pohjoismaisen saamelaissopimuksen ratifioimiseksi sisältää ajatuksen, että ratkaisua haetaan todellisista oikeuksia loukaten tai niihin tukeutumatta. Ajatus on kestämätön. Valtiosäännön mukaan omistusoikeutta koskevat kiistat ratkaistaan vain tuomioistuimessa. Eduskunta ei voi ratkaista omistusoikeutta koskevaa kysymystä sen mallin pohjalta mitä nyt tarjotaan saamelaissopimuksen ratifioimiseksi.

Omistusoikeuden perustuslaillista suojaa ei voi kiertää sopimalla toisaalta että omistusoikeuteen ei muka puututa, ja samalla säätämällä tavallisen lain tasolla sisällöltään ja rajoiltaan epämääräinen saamelaiskulttuurin suoja, joka antaisi saamelaiskäräjille mahdollisuuden puuttua ihmisten kiinteistöihin kuuluviin laillisiin oikeuksiin, kaventaen niitä etnisten saamelaisten hyväksi. Toisten kansalaisten laillisten oikeuksien riistäminen toisille lainsäädännöllä edustaisi suoranaista oikeusmurhaa, joka luonnollisestikaan lappalaisväestö ei voi hyväksyä. Kun se tapahtuisi yhden etnisen ryhmän hyväksi ja toisen vahingoksi, kyseessä olisi valtion harjoittama rasistinen toimi, jonka toteuttaisivat koltat ja pohjoissaamelaiset. Yleville alkuperäiskansanvallan ideoille rakentuvan aatteen ja yhteiskunnallisen käytännön välille on siten muodostumassa vakava ristiriita, joka johtaa vain toisten oikeuksien syrjimiseen ja yhteisön moraalisen selkärangan katkeamiseen. Sellainen olisi vierasta lappalaiskulttuurille.

Tätä kaikille lappalaisille ja koko Pohjois-Suomen kannalta tärkeää asiaa voidaan viedä parhaiten maaliin vain yhdessä toimien, dialogissa jossa kukin väestöryhmä puhuu aidosti ja avoimesti omalla äänellään. Eri toimijoiden yhteistyö on aivan välttämätöntä, mikäli halutaan rakentaa kaikkien alkuperäiskansaan kuuluvien kannalta parempi ja oikeudenmukaisempaa Lappia. Se on tarpeen myös sellaisen uskottavan ja kestävän alkuperäiskansapolitiikan harjoittamiseksi, joka on Suomen Euroopassa ja YK:ssa omaksuman aktiivisen ja rakentavan roolin mukainen.