Saamelaisuus ja saamen kieli valinkauhassa
Kielestä on moneksi
Tutkijat ovat viime vuosina juosseet kilpaa ajan kanssa yrittäessään pelastaa sen, mitä katoavista saamen kielistä on pelastettavissa. Saamelaisten kotiseutualueella saamelaisyhteisöissä alkaa tilanne olla tällä hetkellä aika lohduton: kielen puhujia on jäljellä vain kourallinen, suurin osa vanhuksia ja perinteinen elanto on muuttunut kannattamattomaksi. Elämänmuotokin on ristipaineissa yhteisön ulkoa ja sisältä.
Oma kokemukseni on ollut, kun olen muutaman vuoden poissaolon jälkeen palannut tutuille seuduille, että kielen puhujia onkin enää ollut vain yksi tai kaksi.
Olen pannut merkille, miten kielen mukana ei katoa ainoastaan kiehtovia sanastoja ja lauserakenteita, vaan myös valtava määrä tietoa ja kulttuuriperintöä. Kieli kantaa ihmistä ja paikallista kulttuuria.
Kun puhutaan pienistä heimokulttuureista, puhutaan tuhansia vuosia kestäneestä sopeutumisesta paikallisiin oloihin. Saamen kielikin on kantanut pari tuhatta vuotta. Näin on vaikka esimerkiksi suomalaiset ovat vaihtaneet kieltä kulloisenkin kauppakumppanin mukaan. Tarve ja välttämättömyys ovat puhutelleet ja ohjanneet.
Saamelaisilla on ollut suorastaan pökerryttävän paljon tietoa oman alueensa eläimistä, kasveista ja luonnonilmiöistä, mikä kertoo esi-isiemme kyvystä elää tasapainossa ympäristönsä kanssa. Mihin tätä perinnettä olisi voinut sitoa, ellei kieleen ja niiden käyttäjiin. Mutta katsotaanpa vähän yksityiskohtaisemmin kysymystä alkuperäiskansojen tilanteen kehittymisestä maailmassa ja verrataan sitä sitten saamelaisten tilanteeseen.
Kolonisaatio ja alkuperäiskansat
Uuden ajan löytöretkiin saakka suurin osa maapallon alkuperäiskansoista eli omaa elämäänsä. Maapallo oli ollut jakautuneena erillisiksi osiksi, joilla oli vähän tai ei lainkaan kosketusta toisiinsa. Maapallon ympäri tehtyjen ensimmäisten matkojen seurauksena ihmiset tulivat tietoiseksi yhtenäisestä mutta myös erilaisesta maapallosta. Valloitushenki valtasi. Maailma oli avoin arvoista välittämättä.
Eurooppalaiset alkoivat levittäytyä muissa maanosissa elävien alkuperäiskansojen alueille. Samaan aikaan kehittyi tekninen sivilisaatio, joka valmisti seuraavien vuosisatojen teknistä vallankumousta, joka tuli meille asiasta riippuen useita vuosikymmeniä myöhemmin kuin muualle. Mutta tuli kuitenkin.
Paikallisten alkuperäiskansojen kulttuurit joutuivat mukautumaan siirtomaavaltojen politiikkaan, johon kuului uudisasutuksen edistäminen ja raaka-aineiden hankinta emämaille.
Ruotsi aloitti tämän jo 1600-luvulla. Sen rattaissa olivat saamelaisetkin. Siirtomaista tuli myös tärkeä markkina-alue emä- tai siirtomaiden teollisuustuotteille. Emämaissa tapahtuvat maatalouden mullistukset synnyttivät näissä liikaväestön, joka maanälässään levittäytyi ihmisaaltona toisensa jälkeen yli maapallon valloittamaan alkuperäiskansojen asuinalueita. Toisaalta se johti myös lapinmaassa saamelaistenkin sisäiseen muuttoliikkeeseen yli valtakuntien rajojen.
Uudeksi Maailmaksi kutsutuissa maanosissa elävät alkuperäiskansat joutuivat näin kokemaan lyhyessä ajassa kolonisaation pahiten; niissä tunnetaan eniten hävinneitä tai uhanalaisia elämänmuotoja. Syynä tähän oli häikäilemättömyys, jota eurooppalaiset mahtavine teknisine välineineen osoittivat vallatuilla alueilla, usein käyttäen orjatyövoimanaan alkuperäiskansojen jäseniä. Yleisen käsityksen mukaan varsinaista valtausta kuvatussa merkityksessä ei ollut pohjoismaissa.
Siirtomaajärjestelmässä ei ollut sijaa alkuperäiskansojen elämänmuotojen ymmärtämiselle, kielten ja kulttuurin kehittämisestä puhumattakaan. Valloittajaa johti luonnonvarojen käyttö ja oman valtajärjestelmään siirtyminen. Valkoisen miehen yliaseman säilyttämiselle oli tärkeää pitää alkuperäiskansojen jäsenet kehittymättöminä alkuasukkaina alkuvaiheessa, vaikka erojakin oli.
Asuttaminen lapinmaassa
Pohjoismaissa Ruotsin valtiolla oli sotien vuoksi ainainen rahan tarve aina 1800-luvun alkuun saakka. Verotuloja saatiin alueiden laajenemisesta. Ensimmäisiä havaintoja tästä on 1334 kuninkaallinen julistus, jolla vanhojen kylien nautintoihin kuuluneet eräalueet ja muut viljelemättömät takamaat avattiin ulkopuolisille uudisasukkaille.
Sitten Kustaa Vaasa julisti asumattomien erämaiden kuuluvan kuninkaalle ja kruunulle vuonna 1542. Se tarkoitti, että feodaalisia omistuskäsityksiä seuraten kaikki asumattomaat alueet julistettiin kruunun yleismaaksi. Se vahvistui vielä 1600-luvun alussa asetuksilla. Mitään asukkaan tai vähemmistön suojaa ei ollut.
Siihen saakka laajoilla alueilla eläneet lappalaiset ja saamelaiset olivat eläneet omaa elämäänsä lapinkyläjärjestelmän puitteissa, mitä nyt yhden tai useamman valtakunnan verottajat kävivät kerran vuodessa kantamassa veroja. Kasvava asutus ja uudistilojen perustaminen muuttivat tilanteen. Saamelaiset olivat sen osia.
Kustaa Vaasan asutuspolitiikan seurauksena käynnistyi aluksi vähitellen ja vähitellen yhä laajamittaisempi etelästä pohjoiseen uudisasukkaiden tunkeutuminen saamelaisten lapinkylien alueille. Asutus levisi myös Ruotsin alueella etelästä pohjoiseen.
Uudisasutuspolitiikka oli sinänsä vanhaa perua. Kuningas perusti valtansa maan jakamiseen eli läänityksiin. Jo Rooman armeijoiden veteraaneille luvattiin kappale maata viljeltäväksi. Kaarle Suuren ohjesääntöjen mukaan jokaiselle työikäiselle miehelle oli annettava kappale maata raivattavaksi. Maan muokkaaminen sitoi miehet kapinoinnin sijasta työhön, maa tuotti elintarvikkeita ja veroja.
Metsän raivaaminen viljelymaaksi oli johtavia aatteita myös Lapin asuttamisessa. Metsä ja siellä asuvat yksinkertaiset, villit saamelaiset kuuluivat samaan kategoriaan, ja niiden oli väistyttävä sivistyksen tieltä. Tämä taloudelliseen ja sosiaaliseen ajatteluun pohjautuva suoranainen massapsykoosi oli sama, joka vielä monta vuosisataa myöhemmin riehui maapallon muillakin alueilla, eikä se ole vieläkään lakannut muutamissa kehitysmaissa. Suomessa on samalla kiihkolla laskettu järviä, ojitettu soita ja parturoitu metsiä.
Lapin asuttamissäännöissä painotettiin kylläkin kauan, että uudisasukkaat eivät saisi häiritä lappalaisia ja näiden elinkeinoja. Kruunun huoli ei koskenut niinkään lappalaisia kuin tarvittavia verotuloja. Kun Ruotsi omaksui 1900-luvulla saamelaispolitiikakseen "lappalaisen tulee pysyä lappalaisena", oli pontimena pelko siitä, että sivistyksen siunausten makuun pääsevät lappalaislapset alkaisivat vieroksua paimentolaiselämää, jolloin valtio jäisi ilman veroja. Niinpä tunturisaamelaisten lapsille järjestettiin kotakouluja, samaan aikaan kun metsäsaamelaiset sulautettiin pääväestöön pakottamalla lapset ruotsinkielisiin kouluihin.
Pohjoismaissa asuttaminen oli kolonisaation päämuoto. Sen hintaa ei laskettu. Sen oikeusvaikutuksia ei mietitty. Ruotsi teki samaa, mitä muualla tehtiin. Sen toimia ohjasi vuosisatainen suurvallan ongelma: mistä rahat uuteen sotimiseen. Vaikka ihmisoikeudet syntyvät valtion omistuksen myötä, ei mitään tehty sillä saralla oikeastaan ennen 1800-luvun lopun uutta lainsäädäntöä.
Hiipuva ajatus tapahtuneen vääryyksistä ilmeni itsenäistyneen Suomen perustuslaissa Hallitusmuodossa, kun sen voimaanpanolakiin liitettiin valtion sitoumus toteuttaa kaikkien aiempien vääryyksien oikaisut, jos sellaisia voidaan näyttää. Eipä ole Suomen valtio ryhtynyt toimeen pohjoisten omistustensa alkuperän selvittämiseen. Aikaa on ollut. Kaikki alkaa valtion omistusten selvittämisen oikeellisuudesta ja perusteesta!
Saamen kieli uhattuna ja kurimuksessa
Pohjois-Euroopan asuttamiskolonisaation - omistajahan näillä alueilla oli jo - myötä jotkut pienet kielet hävisivät, lapin kieli näiden mukana. Mutta täällä nämä muutokset tapahtuivat kuitenkin asteittain ja olosuhteet sallivat usein näiden pienten saamen kielten puhujien vähitellen mukautua uusiin ihmisiin ja näiden mukana tulleisiin tapoihin.
Toisena mahdollisuutena oli hakeutua turvaan sellaisille alueille, joissa ei ollut vielä uudisasukkaita ja joissa kyettiin vielä jatkamaan perinteistä elämänmuotoa. Pohjoissaame säilyi muita saamen kieliä paremmin muun muassa juuri tunturisaamelaisten eristetymmän elämänmuodon johdosta.
Kun puhutaan saamelaisista, on paradoksaalista tai ainakin yllättävää, että Fennoskandian alueella on saamen kieliä kuollut sukupuuttoon vähiten. Pääasiallisesti tämän johtuu juuri siitä, että muutokset ovat täällä tapahtuneet hitaasti. Kokonaisuutta ajatellen nykytilanteen saavuttamiseen on kulunut peräti pari tuhatta vuotta.
Tämä merkitsee, että saamenkielen puhujilla on ollut aikaa mukautua ja löytää uusia selviytymiskeinoja, mikä muilla alueilla - etenkin Amerikassa - ei ole onnistunut johtuen siitä räjähdyksenomaisesta vauhdista, jolla eurooppalaiset hyökkäsivät alkuperäiskansojen alueille.
Monesta muusta alkuperäiskansasta poiketen saamelaiset eivät ole joutuneet järjestelmällisen ja joukkomittaisen väkivallan tai edes valtauksen kohteeksi. Asutus on muuttanut laiduntamisen ja elinkeinojen kilpailun vuoksi olosuhteita. Ristiriitaa on ollut aluksi koulutuksen puuttumisesta tai yhden opin mukaisesta oikeassa olemisesta.
Ruotsissa viranomaiset ovat tosin pakkosiirrelleet saamelaisperheitä vielä 1930-luvulla, ja Neuvostoliiton kansojen laboratoriosta ei tässä kannata edes puhuakaan. Siellä valta oli yksiviivaista ja julmaa. Suomessa saamelaisia ei ole rauhan oloissa siirretty tai pakkoasutettu. Uudisasutus vei tilaa. Saamelaiset ovat vaeltaneet omasta tahdosta tai työnnettynä eri vuosisatoina valtiosta toiseen nykyrajoilla.
Sen sijaan valtion syrjivästä kielipolitiikasta on hyvä esimerkki koulupakko, jolla saamelaiset pakotettiin vaihtamaan puhumansa saamen kielet suomeksi. Jos työpaikoilla havaitaan nykyisin henkistä väkivaltaa, tämä oli sitä mitä suuremmassa määrin.
Valtion taholta aloitettiin suomalaistamispolitiikka Lapissa jo 1800-luvun alussa. Sen keskeinen väline oli koulu, vaikka yleinen oppivelvollisuus säädettiin vasta 1921. Sen lisäksi, ettei opetuksessa käytetty saamen kieltä, tuli opettajan tehtäväksi asenteiden muokkaaminen ja suomen suosittaminen lasten vanhempien kotikieleksi.
Suomalaisuutta on vaivannut ulkoisen uhan tai painostuksen vuoksi aina erinomainen yhtenäistämisen ja keskittämisen vaatimus. Sen tieltä ovat väistyneet monet siirtolaisiksi tavalla tai toisella. Suomalainen kulttuuri on siinä mielessä nuorta ja julmaa: virkamiesarmeijat ovat perinteisesti huolehtineet erilaisuuden kitkemisestä.
Valtion toiminta ja kampanja ovat olleet tuloksellisia. Vähitellen suomen kielen käyttö alkoi saada jalansijaa saamelaisten keskinäisessä viestinnässä. Koulun välityksellä tällainen politiikka ulottui alkuperäiskansan ytimeen, saamelaisperheisiin.
Äidit alkoivat puhua lapsilleen suomea siitäkin huolimatta, että heidän oma suomen kielen taitonsa oli usein heikohko. Lapsilta kiellettiin saamen kielen puhuminen kotonakin, koska opettaja oli kertonut kuinka tärkeää lasten tulevaisuuden kannalta on, että nämä puhuvat suomea. Ennen pitkään saamelaiset puhuivat lapsilleen suomea myös kyläpaikoissa. Inarin kaukaisimmissa syrjäkylissä puhuttiin vielä pitkään saamen kieltä. Lasten keskinäiseksi kieleksi tuli kuitenkin samalla suomi.
Tämän prosessin olen itse joutunut kokemaan aloittaessani täysin ummikkosaamenkielisenä kansakoulun Inarissa syksyllä 1950. Välitunneillakaan ei saanut puhua saamen kieltä. Se oli koettelemus, joka rinnastuu nykyajan kiusaamiseen. Olen joutunut sen viime vuosina kirjoittamaan saadakseni muistot hallintaan. En ole saanut valtiolta anteeksipyyntöä enkä ole havainnut, että valtio olisi tehnyt niin muutenkaan. Eikö olisi jo tämän aika?
Toisaalta siihen kokemukseen sisältyy usko ja luottamus siitä, että jokaisella on oikeus puhua omaa kieltään, jonka on ensin oppinut. Ehkä se on ollut myös oman saamelaisuutena ydin - saamelaisuuteen samaistumisen kulmakiviä. Ehkä se on opettanut myös epäilemään vallan käyttäjää tämän hyvistä pyrkimyksistä riippumatta. Hyvät tai ainakaan huonot kokemukset eivät päästä otteestaan ennen kuin ne selvittää.
Saamelaisuuden tuleva asema
Viime vuosikymmeninä on maailmanlaajuisesti kiinnitetty huomiota alkuperäiskansojen asemaan. Muualla päin maailmaa alkuperäiskansojen alueiden valloitus tapahtui paljon nopeammin ja rajummin - Väli-Amerikassa, Etelä-Amerikassa, Afrikassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa.
Siirtomaajärjestelmä lähti purkautumaan toisen maailmasodan jälkeen, usein verisesti. Siirtomaajärjestelmä oli luonut, ja se jätti jälkeensä jyrkän epätasa-arvon, jossa omaisuus ja poliittinen valta kuuluivat vain yläluokalle. Sielläkin, missä demokratia lähti kehittymään, heimoasteella ja tavalla tai toisella muun yhteiskunnan ala- tai ulkopuolella elävät alkuperäiskansat jäivät poljetuiksi sosiaalisen järjestelmän pohjalle. Heiltä oli riistetty maat, heidän omat yhteiskunnalliset järjestelmät oli murrettu, rampautettu tai hävitetty. Koska epäkohdat näkyivät räikeimmillään työntekijöiden ehdoissa ja kohtelussa, alkuperäiskansojen asiaintilan kohentaminen annettiin YK:n työjärjestölle ILO:lle, joka peri tehtävän Kansanliiton aikaiselta edeltäjältään.
Saamelaisuus on vähemmistön kielen ja kulttuurin identifikaatiota, sen mieltämistä ja siihen samaistumista. Moni tekee sen jo ulkopuolella perinteisten elinkeinojen ja kenties elämäntavankin. Näidenkään puuttuminen ei estä saamelaisuuteen identifioitumista; se on siis jotakin enemmän kuin vain ulkoisia tunnusmerkkejä niin tärkeitä kuin nekin ovat.
Viime vuosikymmeninä on kiinnitetty maailmanlaajuisesti huomiota alkuperäiskansojen asemaan. Sielläkin, missä demokratia lähti kehittymään, alkuperäiskansat ovat usein jääneet poljetuiksi sosiaalisen järjestelmän pohjalle. Heiltä on riistetty maat, heidän omat yhteiskunnalliset järjestelmänsä oli murrettu.
ILOn alkuperäiskansayleissopimuksen on ratifioinut pohjoismaisista saamelaisvaltioista ainoastaan Norja. Suomessa asiasta käydään parhaillaan vilkasta keskustelua. Sopimus on nähty ehdottomaksi edellytykseksi sille, että saamen kielen ja saamelaisen kulttuurin säilyminen saataisiin taattua. Sopimuksen ratifioinnin välttämättömyyttä perusteltaessa vedotaan perinteiseen elämäntapaan, saamelaiseen luontosuhteeseen ja saamelaiseen poronhoitoon.
Kun tarkastelee Suomessa ratifioinnin pohjaksi esitettyjä malleja vähänkin analyyttisemmin, näyttää kuitenkin olevan niin, että perinteisistä saamelaisista oikeuskäsityksistä ja yhteiskunnallisista instituutioista on jäänyt perin vähän jäljelle.
Esitykset eivät kestä kriittistä tarkastelua senkään takia, että niihin on rakennettu sisälle vahva pienempiin saamelaisyhteisöihin kohdistuva syrjintä. Kaikesta kauniista alkuperäiskansapuheesta huolimatta päämääränä näyttää olevan legitimoida eräille saamelaisryhmille muita edullisemmat ehdot länsimaisen elämäntavan toteuttamiseen. Sellainen olisi vain valtakysymys suomalaiseen tapaan, sillä meitä on opetettu uskomaan, että hyvän jakaminen vallassa olijoille tai joillekin on demokratian päätarkoitus. Mutta onko asia näin, voidaan kysyä?
Eikä ole mitään takeita, että eristämällä kotiseutualueen saamelaiset heidän olonsa paranisivat. Mitään olosuhdeanalyysiä ei ole tehty. Suuri filosofinen kysymys on lisäksi se, mihin pakottamalla tai estämällä vaihtoehtoja voidaan päätyä? Kokemukset siitä eivät ole hyviä, mihin edellä olen viitannut. Saamelaiskäräjien näyttö saamen kielen turvaamisessa ei ole uskottava, koska saamenkielen turvaamista ei ole asetettu saamelaisia yhdistäväksi tavoitteeksi.
Enemmistö suomalaisia on saatu uskomaan, että sillä on oikea tapa elää, joten miksi siihen halukas ja kykenevä saamelainenkin ei siis ajaisi häikäilemättä omia ja ryhmänsä etuja. Tätäkin voisi kutsua yhdenlaiseksi kolonialismiksi, jossa sukupolvien aikana saamelaisten ja statuksettomien saamelaisten kanssa muodostuneet yhteistoimintaverkostot tiedossa olevista seurauksista huolimatta hävitetään. Sitä käristettäisiin saamelaisia kokonaisuutena entistä syrjivämmällä, historiaa vääristävällä ja valtaan nojaavalla, saamelaisen määritelmässä - ei jokaisen omalla identifikaatiolla. Valtio jatkaisi ehdotuksillaan vuosisataista linjaansa henkisestä syrjinnästä, sekö on päämäärä?
Olen Suomeen vuoden 1852 jälkeen Norjasta Suomeen muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläinen. Minusta tuntuu käsittämättömältä, että pääosin omien esivanhempien tavoin Suomen Lappiin vasta noin 150 vuotta sitten muuttaneet saamelaissuvut tavoittelevat ILOn sopimuksen ratifioinnilla sellaista tilaa, että he saisivat oikeuden määritellä samalla alueella ikimuistoisista ajoista asuneen saamelaisväestön jäsenten identiteetin ja aitouden.
En voi hyväksyä pyrkimystä joka tähtää siihen, että tämän vanhan väestön perus- ja ihmisoikeudet olisivat tulokkaiden perillisten taskussa ja että vanhan väestön maaoikeudet siirtyisivät uudelle. Sillä, joka ei ymmärrä että asetelma sotii niin oikeutta kuin moraalia vastaan, on pahoja ongelmia joko oman ymmärryksensä tai moraalinsa kanssa. Joten ILOn yleissopimuksen ratifioinnilla ei voida tavoitella sellaista tahtotilaa, että joku muu väestö kuin todellinen alkuperäisväestö saisi määritellä samalla alueella asuvien perus- ja ihmisoikeudet tai olla välittämättä muiden oikeuksista.
Ajatus, jonka mukaan kaikki alkuperäiskansakysymyksiin liittyvät ongelmat voitaisiin ratkaista käsitemääritelmillä ja mielivaltaisten rajojen vetämisellä, perustuu harhakuvitelmaan "etnisesti oikeasta alkuperäiskansasta" ja sen asuinalueesta. Sellaista totuutta ei ole olemassa. Todellisuudessa kaikki määritelmät ja rajat ovat poliittisten valtasuhteiden synnyttämiä historiallisia luomuksia. Ei ole sen paremmin oikeita kuin luonnollisiakaan määritelmiä kuin rajojakaan.
Lopuksi
Suurin osa Suomen lähes 10 000:sta saamelaisesta asuu tänä päivänä muualla kuin saamelaisalueella. Valitettavasti elävän saamen kielen ja kulttuurin kannalta kieltä ylläpitäneet sukuyhteisöt alkavat olla kohta historiaa, eikä ILOn yleissopimuksen ratifiointi niitä elävöitä sen enempää kuin tekeillä olevat saamelaiskäräjälain muutoksetkaan.
Valitettavasti minun on todettava, että poliittista saamelaismääritelmää edelleen kaventamalla ei vähiksi käyneitä saamenkielisiä sukuyhteisöjä pelasteta. Ahtailla saamelaismääritelmillä pyritään pohjimmiltaan ainoastaan siirtämään luonnonvarojen hallinta politisoidulle, etnisyyteen - ei alkuperäisyyteen - perustuvalle ryhmälle, jolla ei ole Suomessa mitään tekemistä ILOn yleissopimuksen tarkoittamalla alkuperäiskansalla, ja perusteilla, jotka ovat jyrkässä ristiriidassa sopimuksen oikeudellisten perusteiden kanssa.
Niin luonnonvarojen hallinnan kuin kulttuurin säilymisen edistämiseksi Suomen saamelaisten kaikkien ryhmien edun mukaista olisi nykyistäkin laajemman saamelaismääritelmän pohjalta tapahtuva rakentava yhteistyö. Siinä kaikille saamelaisille tarjoutuisi mahdollisuus edistää yhteisiä asioita ja harjoittaa omaa kulttuuriaan kunkin saamelaisyhteisön yhteisöllisen ja niiden jäsenten yksilöllisen identiteetin mukaisesti. Se turvaisi myös välttämättä tarpeellisesti enemmistön hyväksymät resurssit saamen kielen suojelemiselle ja kehitykselle. Saamen kieli elää siinä kuin mikä tahansa kieli.
Näin toimien saamelaisuudella ja saamen kielillä on Suomessa vielä tulevaisuus. Johtavien saamelaispoliitikkojen Suomen valtion tuella harjoittaman ahtaan ja syrjivän etnonationalistisen saamelaispolitiikan aika on yksinkertaisesti ohi.
Edellä olevilla ajatuksilla ja kommenteilla toivotan kaikille Hyvää Saamelaisten kansallispäivää!
Puhujaesittely:
-syntynyt Inarissa 17.01.1943
-äidinkieli pohjoissaame
-saamenkielinen kiertokoulu helmikuussa 1948
-suomenkielinen kansakoulu Inarissa 1950-1958
-poro- ja luontaistalouden harjoittaja Inarissa 1959-1968
-tutkimusmestari RKTL 1969-1978
-parlamentaarisen kalatalouden tavoitekomitean sihteeri 1978-1979
-tarkastaja maa-ja metsätalousministeriö 1979-2010
-saamelaisparlamentaarikko 1976-1999
-saamenkielisen Sapmelas-lehden päätoimittaja vv. 1980-1999