Ovatko hallintoviranomaisten vallankäyttö ja lainsäädännöllinen saamelaisten subjektiivisten ihmisoikeuksien olemassaolon eliminointi etnisen puhdistuksen välineitä?
Kysymyksen perustelut
Saamelaisten ihmisoikeudellinen asema itsenäisessä Suomessa perustuu saamelaisten Suomen kansalaisuuteen. Saamelaisia on sen periaatteen mukaisesti kohdeltu yhdenvertaisina maan kansalaisina, kielellisten, kulttuurillisten ja asumiseen liittyvien oikeuksien järjestämisen suhteen myös saamelaisten kotiseutualueella. Muutoksen kohti saamelaisten yhteiskunnallista asemaa alkuperäiskansana ja sen jäseninä voidaan katsoa alkaneen 1960-luvun KP-sopimuksesta (Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus 1966).
Perustuslaissa saamelaisten alkuperäiskansaoikeus on tunnustettu kansainvälisestä tunnustuksesta huolimatta ''pitkin hampain'', sillä tunnustamista ei ole kirjoitettu perustuslakiin suoraan, vaan epäsuorasti käyttäen ilmaisua ''Saamelaisilla alkuperäiskansana ...''. Ehkäpä alkuperäiskansa-aseman tunnustamisen epäsuorasta ilmaisemisen tavasta johtuen perustuslain määräyksen on voitu tulkita tarkoittavan saamelaisia kollektiivisesti, mutta ei alkuperäiskansan jäseninä yksilöllisesti. Saamelaisten alkuperäiskansa-aseman tulkitseminen vain kollektiivisena määreenä on ristiriidassa YK:n alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan julistuksen 2007 kanssa ja merkitsee saamelaisen alkuperäiskansan jäsenten olemassaolon eliminoimista alkuperäiskansaoikeuksien subjekteina niin kuin yhdenvertaisuuteen vetoamallakin jo tehdään.
Saamelaisten subjektiivisten ihmisoikeuksien, kuten elannon hankkimisen kannalta välttämättömien perinteiseen asuinpaikkaan ja asuinalueeseen liittyvien oikeuksien, realisoimiseksi on Pekka Viherluodon selvityksestä lähtien pyritty ''poistamalla kansainvälisten sopimusten ratifiointiesteitä'' ilmeisenä tarkoituksena todeta, ettei saamelaisilla ole sellaisia maahan liittyviä oikeuksia (vrt. HE 264/2014), jotka edellyttäisivät sopimusten ratifiointia. Niinpä Suomen valtion suhde saamelaisiin alkuperäiskansana ja alkuperäiskansan jäseninä paljastuu epärehelliseksi, minkä jo perustuslain määräyskin antaa implisiittisesti odottaa.
Nimeämällä kolmen pohjoisimman kunnan alue saamelaisten kotiseutualueeksi on muka otettu huomioon saamelaisten oikeudet perinteiseen asuinpaikkaan ja -alueeseen. Saamelaiskäräjälailla on muka realisoitu saamelaisten kansalaisoikeudet omaan kieleen ja kulttuuriin. Käräjälain mukaan ''Saamelaisilla alkuperäiskansana on saamelaisten kotiseutualueella omaa kieltään ja kulttuuriaan koskeva itsehallinto sen mukaan kuin tässä laissa ja muualla laissa säädetään.'' Sanalla ''itsehallinto'' on ilmeisen tarkoituksellisesti pyritty harhaanjohtamaan asiaan perehtymättömiä luulemaan lain tarkoittavan hallinnollista itsemääräämisoikeutta. Lain ''saamen kielen käyttämisestä viranomaisissa'' säätäminen juoruaa kuitenkin muusta kuin saamelaisten itsemääräämisoikeudesta.
Saamelaisilla ei ole todellista itsehallintoa käräjälain puitteissa, sillä laki sallii saamelaiskäräjien vain antaa lausuntoja suomalaisille hallintoviranomaisille, mutta ei edellytä esim. vastavuoroisuutta. Siitä, miten Suomen hallintoviranomaiset ja lainsäätäjät ovat oikeasti kohdelleet saamelaisia alkuperäiskansan jäseninä, paljastuu viranomaistoimitusten ja saamelaisten kotiseutualuetta koskevan lainsäädännön kautta.
Vast'ikään perustettu sovintokomissio, vaikka se juontuukin saamelaiskäräjien intresseistä, näyttää instituutiona olevan yritys häivyttää lapinkylien saamelaisten epäoikeudenmukainen kohtelu muodollisella anteeksipyynnöllä. Oikeudenmukaisen kohtelun saamiseksi emme kuitenkaan ole vailla mitään muodollisia anteeksipyyntöjä, joilla viranomaishallinnolliset ja lainsäädännölliset ihmisoikeusloukkaukset sovitettaisiin, vaan olemme vailla subjektiivisten ihmisoikeuksiemme realisoimista sen mukaan kuin oikeutemme kansainvälisten sopimusten ja oikeushistoriallisen asiakirjanäytön perusteella kuuluu realisoida.
Nähtävästi valtaväestön ylemmyyskompleksin perusteella saamelaisia koskevissa kysymyksissä asiantuntijoina käytetään suomalaisia yliopistojen ja hallinnon virkamiehiä, joiden näkemykset perustuvat suomalaiseen tieto- ja hallintokulttuuriin. Saamelaisten omakohtaista kokemustietoa, joka kumpuaa oikeushistoriallisen asiakirjanäytön ja sopimusten kanssa ristiriidassa olevien viranomaistoimitusten ja lainsäädännön sisällöstä, ei etenkään hallintoviranomaisten taholta ole haluttu ottaa huomioon.
Saamelaisten subjektiivisten ihmisoikeuksien ja tuomioistuinten päätösten huomioon ottamatta jättäminen ovat olleet viranomaishallinnossa ja lainsäädännössä ne olemassaolon eliminoimisen tavat, joilla sekä saamelaisten yhteiskunnallinen olemassaolo saamelaisina että saamelaisten subjektiivisten ihmisoikeuksien olemassaolo vähemmistökansan oikeuksina on hallinnollisilla viranomaistoimituksilla ja säädöksillä eliminoitu.
Ihmisoikeudet on muodollisesti määritelty YK:n perussopimuksissa.
YK:n ihmisoikeusjärjestelmän perustan muodostavat:
Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (1966)
Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva yleissopimus (1966)
Ihmisoikeuksien muodollinen määrittely ja luokittelu eivät kuitenkaan palvele eettistä tarkoitustaan halutulla tavalla salliessaan valtioiden valtaväestön kielestä ja kulttuurista riippuvat tulkinnat alkuperäiskansaoikeuksista. Valtiot ovat valtaväestön ylläpitämällä enemmistödemokratialla voineet tulkita ihmisoikeuksia kukin omalla tavallaan ''turvatessaan'' sopimusten tarkoittamia vähemmistönä olevien alkuperäisten asukkaiden subjektiivisia oikeuksia.
Ihmisoikeudet käsitteenä tarkoittaa sitä, että ihmisillä on subjektiivisia oikeuksia ihmisinä. Sen lisäksi, että ihmisillä on yksinomaisia subjektiivisia ihmisoikeuksia ihmisinä, on ihmisillä myös kollektiivisia oikeuksia yhteisönsä jäseninä yhdessä yhteisönsä muiden jäsenten kanssa. Syntyperästä riippuvat kollektiiviset oikeudet ja yksinomaiset oikeudet ovat nousseet esille alkuperäiskansasopimuksissa, joissa valtioiden alkuperäisten asukkaiden perinteiseen asuinpaikkaan ja -alueeseen liittyvät oikeudet on tunnustettu alkuperäiskansaoikeuksina.
Ihmisoikeuksien määritteleminen muodollisesti yläkäsitteiden avulla hämärtää ihmisoikeuksien tosiasiallista merkitystä ja sisältöä. Ihmisoikeuksien tosiasiallinen sisältö koskee kieltä, kulttuuria ja asumista, sillä muodolliset ihmisoikeudet (Kp ja Tss) näyttävät koskevan vain kansalaisten yhteiskunnallisia oikeuksia valtiollisen hallintojärjestelmän puitteissa, mutta ei perinteisen asumisen eikä odaalin yhteisökulttuurin puitteissa.
Kun valtioiden näkökulmasta katsottuna valtiossa asuvilla ihmisillä on subjektiivisia oikeuksia vain maan kansalaisina, niin sen takia sorron ja riiston kohteeksi joutuneiden alkuperäisten asukkaiden turvaksi on tarvittu alkuperäiskansasopimusta. Sopimuksella pyritään palauttamaan ja turvaamaan sitovasti alkuperäiskansan olemassaolon oikeus ja sen jäsenten olemassaolon turvaavat oikeudet subjektiivisina ihmisoikeuksina eli alkuperäiskansaoikeuksina.
Alkuperäiskansaoikeus käsitteenä tarkoittaa sitä, että jollakin ihmisryhmällä on olemassaolon oikeus alkuperäiskansana ja subjektiivisia ihmisoikeuksia yhteisönsä jäseninä.
Niin kuin muidenkin ihmisten, myös saamelaisten ihmisoikeuksien olemassaolo liittyy kieleen (äidinkieli), yhteisön kulttuuriin (uskonto ja elannon hankkimisen tavat) sekä yksilön ja yhteisön asumiseen (asuinpaikka ja asuinalue). Historiallisten kertomusten mukaan, siis ajalta ennen Suomen valtion itsenäistymistä, saamelaisten ihmisoikeudet, oikeus omaan äidinkieleen ''koiran kielenä'' on ollut evätty, oikeus omaan uskontoon ''epäjumalien palvontana'' on ollut evätty ja oikeus omaan asuinalueeseen ''ei-kenenkään maana'' on ollut evätty ja tuollainen käytäntö siirtyi itsenäisen Suomen hallinto- ja lainsäädäntökäytäntöön. Sen sijaan saamelaisten yksinomainen asuinpaikkaan liittyvä oikeus, elannon hankkimisen oikeus on turvattu sitovalla tavalla Suomen suuriruhtinaskunnan/Venäjän toimesta kiinteistökatselmuksella saamelaisten veromaista uudistiloiksi, vahvistamalla kiinteistökatselmukset tuomioistuimessa ja rekisteröimällä mukautetut veromaakiinteistöt kruunun uudistiloina.
Jos tulkitaan niin, ettei Suomen valtio ole vastuussa saamelaisten epäoikeudenmukaisesta kohtelusta ajalta ennen itsenäistymisen aikaa, niin tarkasteltavaksi jää vain se, millä tavalla itsenäinen Suomen valtio on kohdellut saamelaisia asuinpaikkaan liittyvien yksinomaisten oikeuksien suhteen, joilla oikeuksilla on ollut asianmukainen omaisuudensuoja. Jouko Sillanpään artikkelissa "Ylä-Lapin isojaot ja saamelaisten maaoikeudet" (Maanmittaus 81:1-2, 2006), on todettu, että joidenkin saamelaisten maahan liittyviä oikeuksia loukattiin "ehkä vielä" isojakojen toimeenpanollakin.
Hyvärinen lienee oikeassa siinä, että joidenkin saamelaisten maahan liittyviä oikeuksia loukattiin uudisasutuksen ja erilaisten väliaikaisten järjestelyjen toteuttamisella ja ehkä vielä isojakojen toimeenpanollakin. Nämä mahdolliset oikeudenloukkaukset tapahtuivat vähitellen ja inhimillisestä näkökulmasta katsottuna varsin pitkän ajan kuluessa. Uudisasutuksen alkamisesta isojakojen lainvoimaiseksi tuloon ehti kulua aikaa noin 200 vuotta. Mahdolliset oikeudenloukkaukset kohdistuivat niin vähäväkiseen väestönosaan, ettei niitä ilmeisesti edes kunnolla tiedostettu.
Jouko Sillanpää, 2006, Ylä-Lapin isojaot ja saamelaisten maaoikeudet
Isojakopöytäkirjat ja katselmuspöytäkirjat eli uudistilan perustamiskirjat tai talonkirjat muodostavat sen asiakirjanäytön, joka todistaa joidenkin (veromaasaamelaisten) maahan liittyviä oikeuksia loukatun. Kun isojako saamelaisten kotiseutualueella perustuu itsenäisen Suomen valtion lainsäädäntöön (isojakolaki 1925) ja viranomaishallintoon (verollepano/lääninhallitus), niin kiistämättä isojakotoimitus on sellainen epäoikeudenmukainen joidenkin saamelaisten kohtelu, joka edellyttää Suomen valtion tunnustamista ja sovittamista maahan liittyvien oikeuksien loukkaamisen suhteen.
Viranomaiset eivät kuitenkaan ole tunnustaneet loukanneensa saamelaisten maahan liittyviä oikeuksia isojaon toimeenopanossa siitäkään huolimatta, että isojakotoimituksia on kohdistettu sellaisiinkin kiinteistöihin, jotka on vahvistettu tuomioistuimessa ja jotka on asianmukaisesti rekisteröity. Vaikka isojakolain (1925) 10 §:n määräys koski kiinteistöjen muodostamista ylimuistoisen nautintaoikeuden perusteella, niin siitä huolimatta toimitus kohdistettiin myös tuomioistuimessa vahvistettuihin ja rekisteröityihin kiinteistöihin. Niinpä isojakotoimitus ei ole ollut vain veromaasaamelaisten oikeuksien loukkaamista vaan myös lain vastaista.
Mitä sitten ovat ne muut saamelaisten maahan liittyvät oikeudet, omistusoikeuden lisäksi, joita Sillanpään artikkelissa sanotaan loukatun "vähitellen ja inhimillisestä näkökulmasta katsottuna varsin pitkän ajan kuluessa"?
Tenonkäräjät 14.2.1688 todistaa, että kylä (sukukylä) on riidellyt lohenkalastuspaikasta, jota on vanhastaan käytetty perintöosuuksien mukaan. Käräjäoikeus on ratkaissut riidan vanhan ja ylimuistoisen tavan (saamelaisten kyläkokous, sohppar) mukaisesti. Kun em. käräjien aikana muodolliseen maanomistukseen perustuvaa kiinteistöjärjestelmää ei ollut vielä olemassakaan, niin maankäyttöoikeus ratkaistiin pyyntipaikkaa koskevana elannon hankkimisen oikeutena Tenojoessa.
Aage Solbakk (2000), Avjovari-Karasjoga historja I 1553-1900
Vuoden 1553 verotietojen mukaan lapinkylät maksoivat (Ruotsin) Kruunulle veroa peurantaljoina (goddenahkki) ja ruhoina (goruhat). Veronmaksu perustui henkilökohtaiseen elannon hankkimiseen siten, että kolme peurantaljaa vastasi kolmea näädännahkaa tai kuutta kapahaukea ja yhtä peuranruhoa.
Aage Solbakk (2000), Avjovari-Karasjoga historja I 1553-1900
Historialliset asiakirjat paljastavat, että saamelaisten elannon hankkimisen ihmisoikeudet ovat koskeneet kalastamista ja metsästämistä asuinpaikassaan ja asuinalueellaan. Asuinalueiksi paljastuvat vuoden 1553 verollepanon perusteella lapinkylät, joita ovat edellä olevan luettelon mukaan Kautokeinon lapinkylä (Guovdageainnu siida), Lahpojärven lapinkylä (Lahpojavrri siida), Tenon lapinkylä (Juovssa siida) ja Avjovaaran lapinkylä (Avjovari siida).
Subjektiivinen elannon hankkimisen ihmisoikeus on se peruste, johon saamelaisten maanomistus perustuu. Mikään taho ei ole elannon hankkimiseen perustuvaa asuinpaikan omistusoikeutta saamelaisille alkuperäisasukkaille antanut, vaan saamelaisten omistusoikeus elannon hankkimiseen perustuviin yksityisiin veromaakiinteistöihin (asuinpaikka) vahvistettiin maakaaren 1734 nojalla.
Lapinveromaat jäivät 1740-luvulta lähtien pois oikeuskäytännöstä, hallinnosta ja lainsäädännöstä lukuun ottamatta Inaria ja Utsjokea, joissa lapinveromaita muutettiin kalastus- ja uudistiloiksi pitkälle 1800-luvulle. Saamelaisten oikeusaseman kannalta oli keskeistä, ettei veromaita heiltä otettu pois, vain niiden status muuttui kun ne mukautettiin kruunun uudistilakäytäntöön. Uudistiloja perustettiin myös muodostuvasta kruunun liikamaasta, näin erityisesti 1800-luvulla. Oikeusministeriö (2006), Lapin maaoikeustutkimus
Saamelaisten asuinpaikkaa koskevaan omistus- ja hallintaoikeuteen on Suomen valtio isojakotoimituksella kajonnut. Niinpä epäilemättä elannon hankkimisen ihmisoikeus on se maahan liittyvä oikeus, jota Sillanpään artikkelissa (Maanmittaus 81:1-2, 2006) tarkoitetaan loukatun.
Kun maanmittaustoimituksilla saamelaisten elannon hankkimiseen on puututtu epäsuorasti niin Tenojoen kalastussäännöllä puututaan suoraan saamelaisten elannon hankkimiseen. Valtioiden keskenään sopimalla Tenojoen kalastussäännöllä määrätään kalastamisesta niin, että saamelaisilla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta hakea muutosta kalastamisen järjestämiseen, jolla loukataan heidän subjektiivisia ihmisoikeuksia, elannon hankkimisen ihmisoikeutta. Tenojoen kalastussääntö, sopimuksen täytäntöönpanon välineenä, ei täytä missään tapauksessa oikeudenmukaisen lainsäädännön kriteerejä, sillä lainsäädäntövallan ja toimeenpanovallan piiriin kuuluvia toimia ei ole asianmukaisesti erotettu.
Paliskuntien vanhoista (ajalta ennen toista maailmansotaa) luetteloista paljastuu, että myös kotitarveporonhoito kuuluu saamelaisten elannon hankkimisen piiriin subjektiivisena ihmisoikeutena. Kotitarveporonhoidosta elannon hankkimisena todistavat myös saamelaisten veromaihin määritetyt jäkälännostotilukset. Sen sijaan uudistilojen perustamiseen tähdännyt pienviljely ei kuulu saamelaisten subjektiivisen elannon hankkimisen piiriin.
Kun historiallisen asiakirjanäytön perusteella kieleen, kulttuuriin ja asuinalueeseen on kajottu jo ennen Suomen itsenäistymistä, niin kysymys siitä, kuuluuko Suomen valtion palauttaa saamelaisilta eliminoidut ihmisoikeudet myös näiltä osin, on poliittinen. Sen sijaan kysymys asuinpaikkaan liittyvien omistus- ja hallintaoikeuksien palauttamisesta on oikeudellinen. Niinpä ratkaisu omistus- ja hallintaoikeuksien palauttamiseksi edellyttää kansalliseen oikeusjärjestykseen asianmukaista välinettä, isojaon verollepanon mitätöimisen välinettä saamelaisten veromaista muodostettujen kiinteistöjen osalta.
Saamelaisten kotiseutualue on tunnustettu nimenä, mutta ei hallinnollisena ja lainsäädännöllisenä objektina. Siitä huolimatta saamelaisten kotiseutualue on alkuperäiskansaoikeudellinen alue reaalisesti, sillä tällaisen aseman Suomen eduskunta on 1970-luvulla jo poliittisesti tunnustanut, mutta hallinnollista ja lainsäädännöllistä asemaa ei ole haluttu saamelaisten kotiseutualueelle antaa.
Eduskunta sai vuonna 1976 Kekkosen toimikunnan mietintöön perustuvan esityksen, joka sisälsi ehdotukset laiksi vesialueiden rajankäynnistä Inarin, Enontekiön ja Utsjoen kunnissa sekä laiksi kalastamisesta pohjoisilla vesialueilla. Eduskunnassa esityksen käsittely pitkittyi asian muututtua vähemmistökansan etuihin liittyväksi poliittiseksi kysymykseksi. Kun vielä ilmeni, että esitettyjen lakien säätäminen edellyttäisi perustuslain säätämisjärjestystä, hallitus veti lopulta esityksensä pois (Pohjola 1995, s. 153-154).
Poliittinen aikomus kalastamisen turvaamiseksi saamelaisten elannon hankkimisen oikeutena ei realisoitunut, vaan vesirajankäynti ja vesipiirirajankäynti toimitettiin eliminoimalla saamelaiset eduskunnan tarkoittamana vähemmistökansana.
Vaikka saamelaisten omistamien kiinteistöjen olemassaolo perustui oikeushistoriallisen asiakirjanäytön perusteella subjektiiviseen elannon hankkimisen (kalastamisen) oikeuteen, niin siitä huolimatta vesirajankäynnissä ja vesipiirirajankäynnissä tulkittiin kalastusoikeuden johtuvan kiinteistön omistuksesta eikä oikeushistoriallisen asiakirjanäytön mukaisesti.
KKO 1330/1984
Saamelaisten subjektiivisten ihmisoikeuksien (elannon hankkimisen oikeudet) huomioon ottamatta jättäminen on johtanut sekä hallinnolliseen ja lainsäädännölliseen saamelaisten olemassaolon eliminointiin saamelaisten kotiseutualueella.
Saamelaisten subjektiivisten ihmisoikeuksien huomioon ottamatta jättäminen on johtamassa myös absurdiin toimitukseen Tenojoen kalastussääntöä koskevan sopimuksen ja kalastussäännön eräiden määräysten aiheuttamien menetysten korvaamisesta annetun lain 1991 soveltamisessa.
Jos Norjan kanssa Tenojoen kalastuspiirin yhteisestä kalastussäännöstä vuonna 1989 tehdyssä sopimuksessa (SopS 94/89) tai siihen liittyvässä kalastussäännössä oleva määräys estää kalastusoikeuden haltijaa käyttämästä hänelle kuuluvaa kalastusoikeutta tai huomattavasti rajoittaa tämän oikeuden käyttömahdollisuuksia, suoritetaan kalastusoikeuden haltijalle tällaisesta menetyksestä täysi korvaus.
Tulkinta siitä, että vapaa-ajan asunnon rakentamista varten maata ostanut suomalainen saa oikeuden korvaukseen, joka aiheutuu siitä, ettei hän ole voinut käyttää saamelaisen subjektiivista elannon hankkimisen oikeutta, on mitä suurimmassa määrin absurdi. Kun saamelaisten kiinteistöt on muodostettu viimeistään 1800-luvulla elannon hankkimisen perusteella, niin myöhemmillä säädöksillä ja tulkinnoilla kiinteistön muodostamisen perustetta ei voi muuttaa, eikä peruste voi siirtyä vapaa-ajan asunnon rakentamiseen perustuvalle kiinteistölle. Tähän oikeudelliseen periaatteeseen perustui oikeuskansleri Risto Leskisen edellä olevassa lehtileikkeessä pato- ja verkkokalastuksesta esittämä kanta.
Isojakotoimituksella, johon myös vesirajankäynti ja vesipiirirajankäynti nivoutuvat, ei ole ollut tarkoituksena siirtää saamelaisten subjektiivisia elannon hankkimisen oikeuksia suomalaisille kalastuksenharrastajille, jotka ovat ostaneet saamelaisilta maata esim. huvilan rakentamista varten, joten saamelaisten subjektiivisen elannon hankkimisen oikeuksien siirtäminen perustuu puhtaasti myöhemmin laadittuun kiinteistölainsäädäntöön, jossa saamelaisten alkuperäiskansa-asemaa ei, eikä vähemmistökansa-asemaa, ole otettu lukuun.
Etnisen puhdistuksen tarkoituksena on valtiollisen valtaväestön taloudellisten tai muiden intressien saavuttamisen esteenä tai saavuttamista haittaavana olevan vähemmistökansan olemassaolon eliminoiminen. Kansan olemassaolo perustuu siihen, että on olemassa ihmispopulaatio, ja että tällä populaatiolla on ollut olemassa tai vieläkin joiltakin osin olemassa institutionaalinen, subjektiivisiin ihmisoikeuksiin perustuva yhteisön rakenne (kieli, kulttuuri ja asuinalue). Etninen puhdistus tapahtuu joko populaation poistamisena tai populaation jäsenten subjektiivisten ihmisoikeuksien poistamisena epäämällä ihmisoikeudet tai jättämällä ne lukuun ottamatta. Etnisen puhdistuksen kannalta eroa ei ole siinä eliminoidaanko populaatio vai eliminoidaanko populaatiolta subjektiiviset ihmisoikeudet, kun molemmat tavat johtavat kuitenkin samaan päämäärään?
1) Kansanmurha eli populaation täydellinen alueellinen eliminoiminen, josta käsite etninen puhdistus juontuu, ei ole kuulunut Suomen valtion vähemmistökansan kohtelutapoihin.
2) Kolonisaatiota populaation alueellisena syrjäyttämisenä, jolla ihmisten subjektiivista oikeutta asua perinteisessä asuinpaikassaan ja asuinalueellaan on estetty tai rajoitettu asuttamalla alueelle muita ihmisiä, on Suomessa harjoitettu jo satojen vuosien ajan. Kun perinteinen alkuperäisasuminen perustuu elannon hankkimiseen asukkaan asuinpaikassa ja sen ympäristössä, niin asuttajakolonisaatio johtaa alkuperäisen väestön elannon hankinnan kaventumiseen ja lopulta aluekohtaiseen alkuperäisväestön olemassaolon eliminoitumiseen.
Wolfe puhuu kolonialismin perustana olevasta eliminoinnin logiikasta, joka ''tuhoaa syrjäyttääkseen'' ja jonka pyrkimyksenä on päästä eroon alueen alkuperäisistä asukkaista nimenomaan alkuperäisinä asukkaina. Kyse ei ole siis välttämättä kansanmurhasta, vaan ''hienovaraisemmista'' keinoista, joiden päämääränä on maiden ja resurssien haltuunotto. Wolfen mukaan ''asuttajakolonialistit tulivat jäädäkseen: tunkeutuminen on rakenne, ei tapahtuma''.
Saamenmaastakin löytyy esimerkkejä eliminoinnin logiikasta ihan tältä vuodelta. Norjan ja Suomen välisen uuden Tenon-sopimuksen viralliseksi tarkoitukseksi sanottiin lohikannan suojelu. Käytännössä sopimus kuitenkin tarkoittaa saamelaisten syrjäyttämistä saamelaisina: alueen alkuperäisinä asukkaina sekä alkuperäiskansana, joilla ei juurikaan ole enää turistia parempaa kalastusoikeutta jokeensa. Rauna Kuokkanen, Syntymäpäivälahja Suomelle, Politiikan tiedeverkkolehti 12.10.2017
Kolonialistinen alkuperäisväestön syrjäyttäminen asuttamalla näiden elannon hankkimisen turvannut asuinalue uudisasukkailla on keino päästä eroon alueen alkuperäisistä asukkaista nimenomaan alkuperäisinä asukkaina. Itsenäisen Suomen harjoittama asuttajakolonialismi paljastuu luettelosta lakeja, joilla saamelaisten kotiseutualueellekin on muodostettu kiinteistöjä.
3) Viranomaishallinnollinen vallankäyttö ja valtiollinen lainsäädäntö ovat populaation subjektiivisten ihmisoikeuksien eliminoimisen tapoja, joihin perustuva alkuperäiskansan olemassaolon eliminoiminen tapahtuu kansalaisten yhdenvertaisuusperiaatteella. Tätä alkuperäisväestön eliminoimisen tapaa on pidetty länsimaissa oikeutettuna päämääränä ja laillisena toimintana alkuperäiskansan ''sivistämiseksi ja toimeentulon parantamiseksi''.
Saamelaisten subjektiivisia oikeuksia, sen enempää kollektiivisia kuin yksinomaisiakaan elannon hankkimisen oikeuksia, ei kuitenkaan ole turvattu kansalaisoikeuksina, vaan valtakunnallista lainsäädäntöä on sovellettu myös saamelaisten subjektiivisten oikeuksien muodolliseen määräämiseen. Näin on tapahtunut Suomen itsenäistymisen jälkeen ja siihen on kiinnitetty huomiota komiteanmietinnössä, Saamelaiskulttuuritoimikunnan mietintö 1985:66.
Saamelaiskulttuuritoimikunnan mietintö 1985:66
Saamelaisten subjektiivisten oikeuksien eliminointi on mitä ilmeisimmin johtanut siihen, että mikään saamelaisten kotiseutualuetta koskeva lainsäädäntö ei tunne saamelaisten alkuperäiskansaoikeuksia. Niinpä ei edes saamelaisten oikeuksien heikennyskieltoa ole sisällytetty voimassa oleviin kalastuslakiin ja metsähallituslakiin. Saamelaisten kollektiivisten oikeuksien eliminoinnista johtuen metsähallitus on voinut myydä ulkopuolisille oikeuksia, jotka kuuluvat saamelaisten oikeushistoriallisen muut poissulkevan käyttöoikeuden piiriin.