Saamelaismääritelmän Pandoran lipas

Johdanto

1990-luvun alkupuolelta jatkunut kiista saamelaisten alkuperäiskansa-asemasta osoittaa sen, miten oikeusvaltio on ajautunut kriisiin. Voimassa oleva saamelaismääritelmä ja saamelaisalueen rajausta koskeva kiista ovat nousseet keskeisiksi kysymyksiksi. Tilanteen kärjistyessä parlamentaarinen järjestelmä on epäonnistunut. Vajaan 25 vuoden aikana se ei ole onnistunut ratkaisemaan ongelmaa, vaikka meillä on nyt käytettävissä mitä luotettavimmat tiedot alueen alkuperäiskansan muodostuksesta.

Miten tällaisiin samaa väestöryhmää jakaviin poliittisiin määritelmiin ja alueen rajausta koskeviin kysymyksiin tulisi sitten suhtautua? Ovatko ne Suomen kaltaisessa oikeusvaltiossa sellainen tabu, joka pitäisi vähin äänin sivuuttaa ja antaa asioiden mennä menojaan? Eikö valtiota sido mikään moraali ja vastuu sen aiemmista toimista? Miten ratkaisua haetaan yhä vain tekemällä uudelleen samoja virheitä kuin aiemminkin? Miksi puolueet politisoivat kiistan, jossa on kyse ensi sijassa perus- ja ihmisoikeuksista yleensä ja vasta sitten erityisistä oikeuksista ja asemasta? Miksi Metsähallitus diskriminoi entiseen tapaan alueen väestöä? Milloin valtio todentaa oikeutensa puhua ja edustaa alueen haltijana ja omistajana?

Olisiko aika ottaa uuteen käsittelyyn kaikki alkuperäisväestön määrittelyä koskevat vaatimukset ja määritellä uudelleen oikeudenmukaiset rajat sen mukaan miten etniset ryhmät ovat sijoittuneet alueelle? Vai onko sekään oikea tapa edetä? Jos yhtä määritelmää ei ole osattu asettaa, miten voitaisiin samassa onnistua toistamiseen? Olisiko Ylä-Lapin kartta piirrettävä uudestaan, jotta saadaan normaali yhteiskuntarauha palaamaan? Vai ratkaiseeko kiistan vasta luonnon tuhoutuminen, kun se ei muuten nouse agendalle?

Metsähallitus vai Saamelaiskäräjät?

Kaalimaan vartijana on tällä hetkellä itse pääpukki, Metsähallitus, tuo isänmaan parturi ja sen nahan raapija. Sille on ikään kuin jäänyt päälle raivaajahenki, mutta megamittakaavaan muunnettuna: jos alussa oli suo, kuokka ja Jussi, niin sittenpä tulikin osarointi, ojitukset, laikutukset ja äestykset. Nyt Lapissa metsävaltion tilalle isännäksi pyrkii toinen pukki, saamelaiskäräjät, joka ei halua nähdä eikä kuulla porolaidunten ylisyötöstä.

Saamelaisalueen tulevaisuudesta keskusteltaessa on ajauduttu tilanteeseen, jossa kaikki vaihtoehdot vaikuttavat epäonnistuneilta ja kompromissi saamelaisten nykyisen poliittisen johdon ja statuksettomien lappalaisten välillä tuntuu mahdottomalta. Alueen jakaminen saamelaisille ja muulle väestölle on kuolleena syntynyt ajatus. Sellainen ei ole saamelaisten pelastus tilanteessa, jossa saman väestön saamenkieliset ja suomenkieliset sukulaiset asuvat ja työskentelevät päivittäin samoissa elinkeinoissa, elävät samoissa yhteisöissä ja olosuhteissa. Ja kaikki elävät kehittyneissä oloissa.

Viittaukset saamelaisten vanhakantaisiin elämänmuotoihin, perinteisiin ja erityiseen luontosuhteeseen palvelevat useimmiten vain ideologisia ja propagandistisia tarkoituksia, joilla halutaan edistää ainoastaan ajankohtaisia ja tulevia valtapyrkimyksiä ja ryhmäkuntaisia aineellisia etuja. On selvää, että sukulaiset eivät halua siirtoja paikasta toiseen, mihin tällainen saman väestöön jako poliittisen saamelaismääritelmän perusteella johtaisi. Tällainen tuskin tapahtuisi ilman vastustusta: miten sellainen voitaisiin ylipäänsä hyväksyä. Maailma on täynnä varoittavia esimerkkejä siitä mihin rajojen vetäminen etnisillä perusteilla on johtanut.

Etnopoliittinen käsitemäärittely

Ajatus, jonka mukaan kaikki alkuperäiskansakysymyksiin liittyvät ongelmat voitaisiin ratkaista käsitemääritelmillä ja rajoilla, perustuu harhakuvitelmaan "etnisesti oikeasta alkuperäiskansasta" ja sen ikiaikaisesta asuinalueesta. Sellaista totuutta ei ole. Todellisuudessa kaikki määritelmät ja rajat ovat poliittisten valtasuhteiden synnyttämiä historiallisia luomuksia. Ei ole sen paremmin oikeita kuin luonnollisiakaan määritelmiä kuin rajojakaan.

Selkeästi ideologisesti painottunutta termiä "saamelaiset" ryhdyttiin käyttämään vasta 1970-luvulta lähtien. Saamelaiset on käsitteenä ensisijaisesti ideologinen ja vasta sen jälkeen maantieteellinen. Se ei ole eikä ole voitu osoittaa sen olevan mikään alkuperäiskäsite. Niin kuin nyt hyvin tunnetaan ja tiedetään, todellinen asutus- ja oikeushistoria on toinen kuin se jota saamelaisideologit maalaavat. Alueen eri väestöryhmien pyrkimysten ja vaatimusten ristiriidat ja osin perusteettomuus mutkistavat lisäksi tilanteen ratkaisemista.

Vaikka eduskunta torjuikin saamelaismääritelmän kaventamisen, myös voimaan jäänyt saamelaismääritelmä sallii samaa väestöryhmää jakavan sisäiseen etniseen puhdistukseen. Valitettavasti saamelaisideologia on alkuperäisyyttä määrittävä tekijä, joka ei ota huomioon historiallisia tosiasioita eikä pane riittävästi painoa itseidentifikaatiolle, ja siksi statuksettomia lappalaisia vaaditaan vastoin kansainvälisiä sopimuksia kieltämään oma alkuperäisyytensä. Saamelaiskäräjien johto kutsuu heitä mielivaltaisesti suomalaisiksi, ja heidän kohtalonaan on jääminen omilla historiallisilla asuinalueilla toisen luokan kansalaisiksi. Tälle rasistiselle syrjinnälle eräät pienpuolueet ovat antaneet kritiikittömästi tukensa. Tällaisilla etnopoliittisilla rajauksilla ulkomailta Suomeen vuoden 1852 jälkeen muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläisistä pyritään muodostamaan Suomen Lapin alkuperäisväestö, alueen todellisen historiallisen alkuperäisväestön syrjäytyessä "statuksettomiksi lappalaisiksi".

Kansainvälisen yhteisön miellyttäminen

Määrittelemällä ulkomailta Suomen suhteellisen myöhään muuttaneet porosaamelaiset Suomen Lapin alkuperäiskansaksi on yritetty selkiinnyttää Ylä-Lapin sotkuista tilannetta ja saada järjestys, joka vastaisi kansainvälistä ihannetta. Sen mukaan Suomi olisi alkuperäiskansojen oikeuksia kunnioittava valtio, joka osoittaisi kansainväliselle yhteisölle miten se turvaa esimerkillisellä tavalla alkuperäiskansan oikeudet.

Presidentti Tarja Halosen poseeraus ja aktivistien halailu Mannerheimin patsaan jalustan juurella Suopunkiterrorin ja Greenpeacen mielenosoituksessa 8.10.205 herätti muistikuvia ajoilta, jolloin hänen johtamansa Suomen esimerkillisen alkuperäiskansapolitiikan laskelmoitiin edistävän Suomen asemaa kansainvälisessä politiikassa ja jonkin YK:n huippuvirran aukeamista eläköityvälle presidentille.

Jos totuudenmukainen kokonaiskuva valkenisi kansanedustajille ja kansainväliselle yhteisölle, he näkisivät mihin Suomen valtion sitoutuminen saamelaiskäräjien politiikkaan on johtamassa: valtio pakottaa omilla historiallisilla alueillaan asuvat statusta vaille jääneet alkuperäiset lappalaiset sulautumaan valtaväestöön epäonnistuneiden poliittisten määritelmien perusteella. Eikö se ole puhdasta valtiorasismia tai itsevaltiaiden soveltamaa ikiaikaista perimmäistä diskriminaatiota? Keinotekoinen määritelmä kieltäisi samaan väestöön kuuluvien ihmisten identifioitumisen alkuperäiskansaan. Sellainen rajaisi suuren joukon sukulaisista alkuperäisyyden ulkopuolelle ja olisi siten perin syrjivä.

Oikeastaan tässä on jälkijättöisesti tapahtumassa hiukan sama kuin Ruotsissa aikoinaan, jossa valtio otti tunturisaamelaiset suojelevaan holhoukseensa samalla kun metsäsaamelaiset integroitiin voimaperäisin menetelmin pääväestön kulttuuriin, kieleen ja identiteettiin.

Saamelaisideologian rooli

1970-luku on jättänyt Suomessa syvän jäljen alkuperäiskansakiistaan. ILOn alkuperäiskansasopimus on aiheuttanut runsaasti polemiikkia ja jännitteitä. On esitetty ideologisia perusteita sopimuksen ratifioimiselle, on kirjoitettu julistuksia ja luotu ihannekuvia. Monien mielestä näin syntyneet mielikuvat ovat vääristäneet todellisuutta. Vieläkään suurin osa keskustelijoista ei täysin tiedosta sitä, onko mitään ratifiointiedellytyksiä edes olemassakaan, mutta se ei estä heitä vaatimasta sopimuksen välitöntä ratifiointia.

Saamelaisideologia sokaisee, koska se ylistää saamelaisia ainoana oikeana alkuperäiskansana, jaloina villeinä johon kaupungistunut ja luonnosta vieraantunut nykyihminen saa heijastaa omia ihanneunelmiaan. Tilannetta voi verrata teatteriin missä lavasteilla ja toiminnalla ei ole mitään tekemistä keskenään. Lavasteet kuuluvat toiseen näytelmään, toiselle aikakaudelle, kun toiminta puolestaan johtaa aivan muuhun. Tarkemmin sanoen samojen lavasteiden edessä näytellään kahta keskenään ristiriitaista käsikirjoitusta.

Tavoitteena on ollut vallan saanti valtion maiden omistukseen ja hallintaan hinnasta ja seurauksista riippumatta. Saamelaiskäräjien nyttemmin eronneen puheenjohtajan politiikalla ei ollut mitään tekemistä faktoihin perustuvan alkuperäiskansapolitiikan kanssa, vaan se ilmaisi ennen kaikkea hänen näkemystään henkilökohtaisesta vallasta itseisarvoisena päämääränä. Valitettavasti hänen silloinen tukijoukkonsa käräjäedustajien keskuudessa jatkoi tätä hänen politiikkaansa kuin uskollinen opetuslapsikatras mestarinsa poistuttua.

Toiminta perustuu ideologiseen visioon Lapin ja saamelaisten historiasta ja tulevaisuudesta. Ideologisoitu historia on kuitenkin satuilua ja tulevaisuudenvisio harhakuva. Eri puolilla maailmaa ja valitettavasti myös Euroopassa on nähty että tällaisilla etnisillä utopioilla voi olla hyvin raskaita seurauksia. Suomen valtiolla on tässä kannettavanaan suuri vastuu. Nykyiselle hallitukselle ja etenkin sen oikeusministerille lankeaa aivan erityinen vastuu tilanteen korjaamiseksi edeltäjänsä, ministeri Anna-Maja Henrikssonin (rkp) vastuuttoman sekoilunpolitiikan jäljiltä. Herää kysymys mitä on tehtävä, jos valtio ei kykene tätä vastuutaan näkemään ja kantamaan.