Norja ratifioi Kansainvälisen Työjärjestön ILOn yleissopimuksen C 169:n ensimmäisenä 1990 oman kansallisen ja saamelaishistoriansa ja selvityksen perusteella. C 169 on alkuperäiskansoja ja heimoja koskeva yleissopimus nykymuodossaan vuodelta 1989. Sen on ratifioinut 22 valtiota, niiden joukossa eivät ole Suomi eikä Ruotsi. Tanska teki niin 1996 Grönlannin inuittien vuoksi. Muita eurooppalaisia osapuolia ovat Hollanti ja Espanja (2007). Muutoin ratifioijat ovat kolmannen maiden valtioita.

Norjan ratifiointi täyttyy usean lain nojalla: Finnmarkslov, saamelaislaki, poronhoitolaki ja perintökulttuurilaki. Norjan ratifioinnin aikana saamelaisten oikeudet olivat jo pääosin laissa vahvistettuja. Näin oli saamelaisille keskeisen porojen laiduntamisen yksinoikeuden kanssa asianlaita. Ratifiointia on pidetty Norjan valtion kompensaationa aiemmista sen teoista suhteessa saamelaisiin.

Finnmarkslovissa vuodelta 2007 mainitaan, että se vastaa C 169:n määrittelemää alkuperäiskansan oikeutta hyödyntämisoikeuksista päättämiseen. Voidaan huomauttaa, etteivät Norjan kunnat, joiden aluetta laki koskee, ole pitäneet onnistuneena lakia, jota pitävät poliitikkojen lakina.

Laki loi yhteishallintojärjestelmän, jonka keskeinen toimielin on julkisen aluehallinnon ja saamelaiskäräjien valitsemat saman määräisistä jäsenistä koostuva (3 + 3, todellisuudessa 4 saamelaista ja 2 muuta) Finnmarkseiendommen. Sen toimintaa valvoo kuninkaan, saamelaiskäräjien ja Finnmarkin lääninkäräjien kunkin nimeämän yhden jäsenen eli kokonaisuutena kolmen jäsenen komitea.

Norjassa asetettiin tiukat kansalliset ehdot ratifioinnille: ydin oli siinä, ettei kenellekään luvattu tai voitu antaa yhtään uutta oikeutta ratifioinnin perusteella. Norja hankki ILOn asiantuntijakomitean lausunnon erikseen siitä, ettei mitään omaisuutta siirretty ratifioinnin edellytyksenä.

Norjassa on keskusteltu 2007 voimaan tulleen Finnmarkslovin (Finnmark, eli Ruija) vaikutuksista ja antamista oikeuksista kiivaastikin, kun osa lain soveltamisalueen kunnista ei ole lakia halunnut noudattaa. Norjan parlamentille annettiin monessa asiassa väärää informaatiota lain käsittelyssä juuri asiantuntijoiden politikoidessa jälkeenpäin todetun arvion mukaan.

Mainittu laki määrittelee myös päätöksentekoa luonnonvarojen ja maan käytöstä ekologisesti ja tasapainoisesti Norjan saamelaisalueella siirtämättä mitään omistuksia tai varsinaisesti luomatta uusia erityisoikeuksia.

Finnmarkslov on neutraali etnisesti eikä siihen voida perustaa positiivista diskriminaatiota eli saamelaisten suosimista toisten kustannuksella. Sellaisia väitteitä esitetään Suomessa mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Tällainen mahdollisuus poiketa kansalaisten yhdenvertaisuudesta on yleisesti ottaen kestämätön perusteeseen katsomatta ja jos se on hyväksyttävää, se on sitä erittäin poikkeuksellisesti. Sama laki rakentaa eräänlaisen yhteishallintamallin ja korostaa perinteisiä elinkeinoja.

Norjan saamelaislaki ei tunnusta saamelaisten kollektiivisen ja yksilöllisen oikeuden maaperään pitkäaikaisen maankäytön perusteella. Lisäksi Norjassa on kaksi ennakkotapausta siitä, että valtio on tunnustanut erityisen aseman saamelaisten oikeuksille täysin esimerkiksi laista poiketen: tapauksissa Brekken ja Altevann II (vuosi 1968) nimittäin tunnistettiin, ettei poronhoito-oikeus perustunut enää vain sallittuun maankäyttöön, vaan kyse oli alkuperäisväestön elinkeinon harjoittamisesta ja että kaikki poronhoidon vahingot korvataan vahingonkorvauslian osana. Tämä tapahtui jo ennen ratifiointia.

Eräissä muissa tapauksissa (Tystfjord 1996, Aursunden 1997, Selbu 2001 ja Svartskogen 2001) on hyväksytty saamelaisväestön asutushistoria ja tapaoikeuden merkitys: poronhoito on rinnastettu ILOn yleissopimuksen paimentolaisoikeuksiin, ja paikallisen saamelaisväestön omistusoikeus kiistanalaiseen alueeseen on nojattu eräässä yksittäisessä tapauksessa pitkäaikaiseen käyttöön, jatkuvuuteen ja tapaoikeuteen.

Erot Suomeen ovat merkittäviä historiallisesti mutta keskustelun teemat sivuavat kuitenkin vahvasti C 169:n käyttöä ratifioinnin jälkeen.

Norjalainen professori ja ulkoministeriön asiantuntija Carl August Fleischer (Jakt & fiske 2007) arvioi Norjan ulkoministeriölle tämän erityisasiantuntijana Norjan yleissopimuksen sitoumusta seuraavasti:

1. C 169 ei nojaa Norjassa todellisuudessa sellaiseen vanhaan elämismuotoon vaan kansalaisten yhtäläiseen asemaan ja oikeammin kantaväestön tai syntyperäisen väestön oikeusaseman arviointiin, minkä vuoksi alkuperäiskansan nimikkeen ja positiivisen diskriminoinnin käsitteiden käyttö on ollut Norjan parlamenttia, stortingetiä, harhaan johtavaa,
2. siksi kenelläkään ei ole oikeutta metsästykseen tai kalastukseen C 169:n nojalla, johon vaatimukset on perustettu,
3. jos joku väittää sellaista historiallisesti tai muutoin nostakoon hänen mukaansa kanteen valtiota vastaan,
4. C 169 ei voi estää kenenkään oikeuksien toteutumista eikä siihen voi nojata mitään erityisoikeuksia,
5. ILOn asiantuntijakomitea on lausunut Norjan ratifioinnin valmistelussa nimenomaan, ettei ratifiointi edellytä mitään omistusoikeutta eikä sitä voi vaatia ratifiointia varten,
6. Norjan saamelaisten väitteet ja perusteet positiivisen diskriminaation tarpeesta ovat perusteettomia, sillä ne nojaavat YK:n alaisuudessa solmitun 1966 kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 27 artiklan sääntelemään syrjintään, joka koskee vain vähemmistön syrjintää kielen ja uskonnon perusteella: koko omistuksen puuttumisen perusteella olevaa syrjintää ei voida edes käsitellä mainitun ihmisoikeussopimuksen perusteella yksinkertaisesti siitä syystä, ettei YK turvaa kenellekään omistusoikeutta, sillä siitä ei voitu sopia ideologisen jakaantumisen vuoksi vuonna 1966.

Norjan liittymistä ja ratifiointia käsitellään perusteellisesti kahdessa komiteanmietinnössä (Naturgrunnlaget for samisk kultur, Norges offentilige utredninger 1997:4 ja Urfolks landrettigheter etter folkerett og utenlandsk rett, Norges offentlige utredninger 1997:5). Norjan liittymisen jälkeen eräät kysymykset ovat edelleen pinnalla ja keskustelun kohteena.

Norjan hallitus esitti ratifioinnin yhteydessä kannan, jonka mukaan käyttöoikeus maaoikeutena täyttää yleissopimuksen liittymisen ja tekstin asettamat vaatimukset. Myöhemmin asiaa on arvioitu uudelleen, ja se on sanotulla tavalla keskustelun kohteena.

Norja hyväksyy saamelaiset alkuperäiskansaksi pohjoismaiden tapaan. Saamelaisten oikeuksien kannalta poronhoito-oikeus on tärkein asia. Sitä säännellään vuoden 1978 poronhoitolaissa. Sen lisäksi saamelaisten oikeuksia säännellään Norjan perustuslain 110 §:ssä ja saamelaissa vuodelta 1987.

Norjan laissa erotetaan omistusoikeus ja käyttöoikeus kiinteään omaisuuteen. Viimeksi mainittu vaihtelee eri laeissa. Käyttöoikeudet jaetaan yleisiin ja erityisiin (osittaisiin). Edellisenä pidetään maanomistajan maallaan harjoittamaa maanviljelystä. Jälkimmäinen oikeus antaa omaisuuteen rajoitetun käyttöoikeuden. Sellainen oikeus on esimerkiksi kalastus- tai metsästysoikeus. Saamelaisalueella käyttöoikeudet ovat kahdenlaisia historiallisen kehityksen seurauksena. Kiinteästi asuvat saamelaiset omaavat käyttöoikeuteen pääasiassa maanviljelykseen ja kalastukseen. Sen sijaan porosaamelaiset omaavat oikeuden rannikolta sisämaahan poronhoidon perusteella.

Saamelaisten oikeudet määritellään pääasiassa poronhoitolaissa. Sen mukaan maapinta-alasta noin 40 % kuuluu laiduntamisalueeseen, jossa käyttöoikeudet on voimassa. Poronhoito-oikeus ei perustu kuitenkaan suoraan lakiin vaan maan tapaan. Poronhoito-oikeus kattaa lain mukaan seuraavat oikeudet:

-oikeus oleskella alueella ja perustaa vaikkapa leiri
-oikeus laiduntaa
-oikeus asettaa tarpeellisia esteitä poronhoidon vaatimalla tavalla
-oikeus ottaa polttopuita kotitarpeeseen, ja
-oikeus kalastaa ja metsästää.

Poronhoitolaissa on säännelty nimenomaan saamelaisten oikeuksia. Siinä säädetään, että oikeudet ovat myös yksityisen maalla. Poronhoito-oikeus on käyttöoikeus omistuksesta riippumatta. Poronhoitoa voidaan harjoittaa sekä poronhoitoalueen ulkopuolella että sisäpuolella. Rajat on erikseen määritelty 1800-luvulta lähtien. Sitä edellytti poronhoitoelinkeinolle määritelty vahingonkorvausvelvollisuus; Norjassa on ollut eri aikoina ankaria kiistoja tässä suhteessa. Oikeuskäytännössä poronhoito-oikeuden on katsottu ulottuvan vain niin kauas kuin maan tapa tai perinne osoittaa.

Tämän vuoksi Norjan parlamentti stortinget muutti lakia 1996 siten, että olettamus on, että poronhoito-oikeus on nyt määritellyllä alueella. Samalla annettiin valtiolle oikeus pakkolunastaa poronhoito-oikeus, jos tuomioistuin on todennut sen olevan alueella, jolla ei ole maan tapaan perustuvaa poronhoito-oikeutta. Lainmuutos tarkoittaa myös sitä, että maanomistajalla on nyt näyttövelvollisuus siitä, ettei maa kuulu perinteisiin poronhoitoalueisiin. Tämä on vahvistanut norjalaista tulkintaa, että poronhoito-oikeus on voimassa alueella, jolla se on vanhastaan ollut käytäntö. Maanomistuksen myyntiä on rajoitettu Finnmarkissa viranomaisilta näistä syistä.

Nykyisin poronhoitajilta ei vaadita enää Norjan kansalaisuutta. Pitää kuitenkin asua Norjassa. Poronhoito-oikeus on tietyllä tavalla perhekohtainen (eronkin jälkeen eräin edellytyksin). Näillä kaikilla on myös oikeus kalastukseen ja metsästykseen.

Saamelaisten kalastus- ja metsästysoikeus on maksutonta. Sen sijaan se, saako saamelainen kalastaa ja metsästää myyntiin, on edelleen avoin kysymys Norjassa. Lohen kalastusoikeudet Norjan valtio on siirtänyt Finnmarkissa paikalliselle väestölle. Heillä on näin ollen ilmeisesti samat oikeudet esimerkiksi jokikalastukseen kuin paikallisella väestöllä. Oikeus metsästykseen kattaa porosaamelaisilla pienriistan.

Norjassa on jo kattava kokemus poronhoito-oikeuden ja muiden maankäytön muotojen välillä. Kun tähän yhdistyy saamelaisten erityiset oikeudet alkuperäiskansana, oikeudenkäyntejä tulee syntymään. Se on eräällä tavalla seuraus sääntelystä ja suojasta. Riitoja ei voida estää. Myös Norjassa huolena on ollut poronhoidon tulevaisuus elinkeinona ylipäänsä. Riitojen ratkaisemista varten on perustettu muutama vuosi sitten myös erityinen neuvosto, joka antaa yksimielisesti suosituksia.

Norjassa saamelaisten perustuslainsuoja on vahvempi kuin mitä se on ollut Ruotsissa. Sen sijaan Ruotsin alueiden käyttöoikeus on vahvempi kuin vastaava oikeus Norjassa. Ruotsissa saamelaisten metsästys- ja kalastusoikeudet koskevat lähinnä omaa käyttöä. Norjassa kalastusoikeudet on annettu paikalliselle väestölle.

Norjan kveenien oikeuksien nykytilanne

Norjan valtio lunasti yli 10 vuotta sitten alkaneella ja noin 10 vuotta sitten päättyneellä prosessilla Seppolan kylän osalta oikeudet pois lukuun ottamatta laiduntamisoikeutta (lampaat) ja kalastusoikeutta (merellä) ilman lunastuskorvausta; tilat jaetaan valtiontilat ja yksityiset tilat; valtion metsää ei ole muilla saamelaisalueella; tämä tapahtui valtion aloitteesta; vastaavat prosessit ovat nyt käynnissä Tromssasta etelään päin.

Korkein oikeus (HD) totesi Kofjorden -tapauksessa, että paikallisen oikeus on sama saamelaisten oikeus. Se vahvisti saamelaisille manttaalit; näin on vaikka kveenit ovat asuneet Norjassa ennen 1500-lukua ja siitä jatkuen yhtenäisesti.

Muutos tapahtui Norjassa jo kauan sitten kun Norja erosi Ruotsista yli 520 vuotta sitten, kun Kalmarin unioni hajosi. Kalmarin sota loppui 1611. Ruotsin kuninkaan vaikutus kohdistui vain Ruotsin puolella oleviin. Tanska ja Norja erosivat 1600-luvulla ja Ruotsi sai Norjan Tanskalta 1813, minkä jälkeen Norja itsenäistyi 1905.

Tanska ei hyväksynyt nähtävästi missään vaiheessa birkarlien lainsäädäntöä; Tanskan kuningas piti Ruijaa sotasaaliina. Norja on joutunut kuitenkin historian eri vaiheissa ottamaan kantaa Suomesta tulleiden kveenien asemaan ja oikeuksiin. Nämä kun laidunsivat, kävivät kauppa ja kalastivat Jäämerellä oikeuksiensa puitteissa.

Pohjois-Norja oli alun alkaen Tanskan kuninkaan henkilökohtaista omaisuutta ja vähitellen alettiin myydä 1660-luvulta maaomaisuutta suurherroille; osa jäi myymättä Finnmarkin alueella ja tämä ilmenee myös maakirjoista; muut eli farmarit ostivat näiltä suurtilallisilta maa-alueita ja oikeuksia sittemmin. Norja sääti 1890-luvulla lain, että vain norjankieliset saivat omistaa maata.

Nyt Norjan valtio ei saa myydä tai vuokrata porohoitoon tarvittavia maita eikä voi niille edes rakentaa; aina pitää rakentaa vain pisteittäin. Asiaa sääntelee poronhoitolaki; kaiken kaikkiaan Norja aloitti kveenien oikeuksien poistamisen jo 1850-luvulla maalakeja muuttamalla useasti; mainittu laki kumottiin vasta 1965 ja siihen asti valtiolla oli pakkokeinot kveenien maiden lunastukseen. Norjassa ei ollut valtion menettelyyn vain taloudellisia syitä kuten Suomessa; siellä se oli osa historiaa ja sen syitä. Finnmark ei ole ollut perinteistä Norjaa.

Kveenien oikeuksien poistaminen kesti noin sata vuotta; 1760-luvulla kruunun tuomio erityisoikeuksista; asiaa sääntelee Lappecodisellen (14 §) 150 vuotta sitten eli se oli annettu jo ennen Norjan itsenäistymistä. Rajajokisopimuksessa on säännelty valtaamisoikeudet.

Porojen hoitaminen kiellettiin jo sata vuotta sitten muilta eli lantalaisilta. Sodan jälkeen poistettiin vapaa metsästysoikeus ja lopullisesti noin 25 vuotta sitten. Aluksi piti maksaa 5 kruunua per vuosi oikeudesta ja kyläläisten 5 kruunua per vuosi (metsästys- ja kalastusoikeudesta) sekä kylän ulkopuolisten 100 kruunua per vuorokausi kalastusoikeudesta.

Vielä noin 25 vuotta sitten kveeneillä oli oikeus kalastaa omassa joessa, sitten tuli maksu, ja lopulta poistettiin koko oikeus. Esimerkiksi kveeneillä oli oikeus ottaa kruunun puita aluksi, sitten tarvittiin lupa, se tuli osittain maksulliseksi ja lopulta oikeudet vietiin vuoden 1993 Norjan metsähallituslailla

Nyt siis norjalaisilla ja kveeneillä on jäljellä jokamiehen kalastusoikeus 400 metriä jokisuusta kumpaankin vuonon rannan suuntaan ja jokisuutasosta myös ulapalla.

Norja jakaa maat kahtia: kalmarin maat (tulkintoja, käytäntöä) ja muut maat; jälkimmäisiä ovat kveenikylien maat. Edelliset ovat kruunun henkilökohtaisia maita. Norja osti viimeksi mainitut oikeudet pakolla; 1992 päättyi oikeudenkäynti, jossa todettiin, ettei mitään paikallisen oikeuksia ole olemassa enää.

Hannele Jönsson-Korholan ja Anna-Riitta Lindgrenin tutkimuksesta Monena Suomi Maailmalla. Suomalaisperäisiä kielivähemmistöjä (2003) saa kattavan kuvan siitä kehityksestä, jolla Norja on vastustanut kveenejä ja näiden omaa kieltä. Tämä tutkimus tukee edellä muutoin kuvattua Norjan kehitystä. Norjaa ei vaikea kuvitella Suomen toimintamalliksi maaoikeuskysymysten ratkaisemisessa.

Norja ei ole ollut mikään mallimaa. Siksi Suomen ratkaisu on kiinnostava. Se voi vielä johtaa kahden samanperäisen asutushistorian yhdentymiseen. (lähde: tutkija Pertti Eilavaaran analyysi)