Norjan ratkaisu ILOn sopimuksesta

Seuraava kirjoitus, joka koskee Norjan tekemää ratkaisua ILOn sopimuksen soveltamisesta perustuu Gunnar Petterssonin kokoamaan aineistoon.

Norjan mallia saamelaisten maaoikeuksien järjestämiseksi on Suomessa pidetty meidän oloihimme soveltumattomana. Mutta miten Norjan ratkaisu syntyi, ja minkälainen se todellakin on? Tämä kirjoitus perustuu pääosin Norjan hallituksen esitykseen Laiksi oikeussuhteista ja maan ja luonnonresurssien hallinnasta Finnmarkenin läänissä, lyhyesti Finnmarkin laiksi, sekä lakiesityksen perusteluihin. Nämä perustuvat vuorostaan Norjan saamelaisoikeuskomitean mietintöihin. Olen lisännyt kirjoitukseen omia kommenttejani selventääkseni Norjan olosuhteita nimenomaan suomalaiselle lukijalle.

Altan tapahtumat

Altan tapahtumat on yksi nimitys saamelaisten ja Norjan valtion väliselle pitkäaikaiselle konfliktille, jossa saamelaiset tukijoineen vastustivat pohjoisimmassa Norjassa, Finnmarkin läänin länsiosassa sijaitsevan Alta-joen valjastamista vesivoimakäyttöön. Altan tapahtumat eivät olleet Norjan nykyisen saamelaislainsäädännön pohjimmainen syy, mutta kylläkin liikkeelle sysääjä. Siksi kriisin päävaiheet kerrataan tässä nopeasti.

Vesivoimahankkeen suunnittelu käynnistyi 1968, vuotena jolloin Eurooppaa ravisuttivat laajat protestit ja niiden hajottamisesta seuranneet mellakat. Julkisuuteen vuotaneiden suunnitelmien mukaan veden alle joutuisi saamelaisvaltainen Masin kylä kirkkoineen sekä porojen laidunmaita. Vuonna 1970 hanketta vastustavat kansalaiset perustivat toimintakomitean. Vesivoima- ja energiaviraston julkaisivat suunnitelmansa 1970 ja jättivät hankeanomuksen 1974. Suunnitelmia oli muutettu sen verran että itse Masin kylä ei enää ollut uhattuna. Vuonna 1978 vastustajat laajensivat organisaatiotaan ja seuraavana vuonna he ilmoittivat tarvittaessa turvautuvansa kansalaistottelemattomuuteen.

Kesän 1979 aikana vastustajien protestileirillä vieraili yli 6 000 henkilöä. Rakennushanke käynnistettiin tierakennustöillä, jonka vastustajat pysäyttivät asettumalla koneiden eteen. Väkivallattoman protestin yhteydessä poliisi pidätti 92 mielenosoittajaa. Seuraavaksi joukko saamelaisia pystytti kodan Norjan parlamenttitalon eteen aloittaen nälkälakon, toimitettuaan sitä ennen vaatimuskirjeen hallitukselle. Lakon kestettyä viikon noin 200-päinen poliisijoukko hajotti Oslossa noin 250-päisen mielenosoittajajoukon, pidättäen rytäkässä muun muassa pari professoria.

Nälkälakko päättyi, kun hallitus päätti keskeyttää tietyöt väliaikaisesti kuullakseen saamelaisia poronomistajia. Lehdistökonferenssissa pääministeri Oddvar Nordli käytti käsitettä "saamelaisten legitiimit oikeudet". Legitiimi on tässä yhteydessä ymmärrettävä niin että se tarkoitti jotakin mikä on oikeutettua ja pitäisi olla lakiin kirjattuna, vaikka ei ollut.

Loppuvuonna 1979 hallitus ilmoitti että vesivoimahanke käynnistetään uudestaan. Vastustajat perustivat uuden leirin, jonka noin 600-päinen poliisijoukko hajotti uutenavuonna 1981. Kyseessä oli sodanjälkeisen Norjan suurin poliisitoimi. Pari viikkoa myöhemmin poliisi pidätti noin 800 mielenosoittajaa ja Oslossa alkoi uusi nälkälakko. Rakennustyöt jatkuivat loppusyksyllä ja joulukuussa mielenosoittajat ilmoittivat pitävänsä viimeisen protestinsa.

Alkuvuonna 1982 kaksi saamelaista jo kolmas, tuntemattomaksi jäänyt henkilö yrittivät räjäyttää voimalaitoshankkeeseen liittyvän sillan. Ennenaikaisesti lauennut räjähdyspanos vei yhdeltä räjäyttäjältä käden ja silmän. Vaikka räjäytysyritys oli teknisesti avuton ja päättyi onnettomasti, sen symboliarvo oli vahva. Vahingoittunut sabotööri oli Kautokeinon vuoden 1852 uskonnollista leimaa kantavan kapinan johtajana teloitetun Mons Aslaksen Sombyn jälkeläinen.

Voimala käynnistettiin vuonna 1987. Kaksi vuotta myöhemmin uusi pääministeri Gro Harlem Brundtland myönsi, että rakennushanke ei ollut alun perinkään välttämätön, mutta siitä oli muodostunut arvovaltakysymys Norjan valtaapitäville. Hankkeella oli kuitenkin seurauksia, johon nämä eivät olleet lainkaan pyrkineet: vihreä liike löi itsensä läpi Norjassa ja saamelaisten vaatimus itsehallinnosta saavutti laajaa vastakaikua.

Hallitus veti johtopäätökset Altan tapahtumista jo 1980

Norjan Saamelaisoikeuden komitea (Samerettsutvalget) nimitettiin tehtäväänsä vuonna 1980 Altan tapahtumien antaman sysäyksen välittömänä seurauksena. Kärjistynyt kriisi oli osoittanut että oltiin tultu pisteeseen jossa demokraattisen yhteiskunnan toimivuus kyseenalaistui. Sekä saamelaisten järjestöt että Norjan valtio oli asetettu sen tosiasian eteen, että oli löydettävä uusia teitä eteenpäin.

Oli käynyt ilmeiseksi, että saamealaisten oikeudet oli huomioitava valtiosääntöoikeuden tasolla, ja että kysymyksellä oli myös kansainväliseen oikeuteen liittyvät ulottuvuutensa; Norjan kansallinen lainsäädäntö oli jäänyt jälkeen alkuperäiskansoja koskevan kansainvälisen oikeuden kehityksestä. Lisäksi tämä kansainvälisen oikeuden osa-alue oli komitean asettamisvuoden 1980 jälkeen edelleen voimakkaassa kehitysvaiheessa. Sen sijaan ei oltu selvillä, sati yksimielisiä siitä, millainen tie eteenpäin olisi. Se vaati kuitenkin saamelaisten oikeusaseman selvittämistä ja selventämistä. Ensisijaiseksi avainkysymykseksi nousi saamelaisten edustuselimen luominen. Jotta kysymykset maa- ja vesioikeuksista voitaisiin ratkaista, tarvittiin elin joka voisi muotoilla ja ilmaista saamelaisen väestönosan tahdon.

Sekä viranomaiset että saamelaisjärjestöt olivat kovan haasteen edessä. Käsitys siitä että saamelaisille ryhmänä oli saattanut muodostua maaoikeuksia norjalaisen maaoikeusjärjestelmän puitteissa, ei sinänsä ollut täysin uusi. Poronhoitolainsäädäntö oli jo aikoja sitten vahvistanut saamelaisille oikeuden poronhoitoon perinteisillä poronhoitoalueilla. Uutta oli se, että nämä maankäyttöön liittyvät oikeudet kytkettiin nyt saamelaisen kulttuurin puolustamiseen ja saamelaisen poliittisen edustuselimen luomiseen.

Saamelaisoikeuden komitean toimeksianto oli laaja, sisältäen muun muassa saamelaisten oikeudellisen ja poliittisen aseman selvittämisen. Tähän kuului myös kysymykset maan ja vesialueiden hallintaoikeudesta, luontoresurssien käyttömahdollisuuksien varmistaminen sekä kysymys Norjan perustuslain täydentämisestä saamelaisten oikeusasemaa koskevalla maininnalla. Lisäksi oli kartoitettava alkuperäiskansoja koskeva kansainvälinen oikeus ja luotava yleisillä vaaleilla valittava saamelainen edustuselin.

Saamelaiskäräjät luodaan

Komitean aloitettua työnsä saamelaisten poliittisen edustuksen järjestäminen osoittautui pian välttämättömäksi ennakkoehdoksi muiden kysymysten ratkaisemiselle, koska vain edustavan poliittisen elimen kautta saamelaisten oli mahdollista tuoda tahtonsa esille. Valtion taholta sama asia voitiin nähdä niin, että saamelaisten poliittisen edustuselimen muodostaminen oli välttämätöntä jotta valtio voisi saada selville mitä saamelaiset oikeastaan halusivat. Ei riittänyt että saatiin erilaisia, irrallisia ja ehkä vastakkaisia saamelaisia käsityksiä, vaan tahdonmuodostuksen tulla oli järjestynyttä, suunnattua ja saamelaisia itseään sitovaa.

Norjan valtion ja sen demokraattisen järjestelmän puitteissa oli luotava yleiseen äänioikeuteen perustuva saamelaisten edustuselin, jolle tuli antaa kansainvälisen oikeuden mukainen rooli saamelaisen kulttuurin ja sen perustan etujen vaalijana. Tämän elimen luomisen tuli tunnustaa, ilmentää ja todentaa että saamelaiset ja saamelainen kulttuuri olivat olleet ensin paikalla alueilla, jotka sittemmin liitettiin Norjan kuningaskuntaan. Saamelaisten edustuselin ei kuitenkaan syrjäyttäisi vaan täydentäisi sitä periaatetta, että maan kaikki kansalaiset ovat tasa-arvoisia taustastaan riippumatta.

Saamelaiskomitean ensimmäinen mietintö valmistui 1984 ja koski juuri saamelaisten edustuselintä. Mietinnön pohjalta laadittu saamelaislaki (Sameloven) hyväksyttiin 1987, perustuslakiin lisättiin saamelaisia koskeva § 110 a, ja ensimmäiset saamelaiskäräjävaalit järjestettiin 1989. Samana vuonna YK:n työjärjestö ILO hyväksyi Alkuperäis- ja heimokansoja koskevan yleissopimuksen numero 169, joka oli vahvasti edelleen muokattu versio vuonna 1957 solmitusta sopimuksesta numero 107. Norja ratifioi ILO:n sopimuksen 169 maailman ensimmäisenä maana vuonna 1990. Tällä toimella Norja tunnusti saamelaisten alkuperäiskansa-aseman Norjassa.

Finnmarkenin maaoikeus poikkeaa osin Suomen vastaavasta oikeudesta

Saamelaisoikeuden komitea antoi muun muassa selvittää saamelaisten oikeuksien historiaa Finnmarkenin oloissa. Finnmarkin maaoikeudelliset olot poikkeavat muuan Norjan maaoikeudellisista oloista, eritoten Finnmarkin sisämaassa.

Norjan ja sen mukana Finnmarkin maaoikeudellinen perinne poikkeaa myös suomalaisesta maaoikeudesta, ja tämä on syytä pitää mielessä kun Norjan toimia saamelaisasioissa ja Finnmarkissa tehtyjä ratkaisuja käytetään esimerkkinä tai vertailupohjana Suomessa tehtäviä ratkaisuja varten. Erityisesti Finnmarkissa maarekistereiden merkitys on ollut pienempi kuin Suomen Lapissa. Koko Norjassa maan häiriötön ja hyvässä uskossa tapahtuva pitkäaikainen (20-vuotinen) käyttö, norjaksi "alders brug", luo tänäkin päivän vakiintuneen käyttöoikeiden. Suomessa näin ei enää ole - meillä pitkäaikaisen, luvattoman käytön havaitseminen loisi käyttäjälle lähinnä korvausvelvollisuuden, ellei käyttömuoto sisälly jokamiesoikeuksiin tai poronhoitajien oikeuksiin. Suomessa toisen maahan kohdistuva, kiinteistörekisteriin merkitty rasiteoikeus voidaan maanomistajan anomuksesta purkaa, jos se on käynyt ilmeisen tarpeettomaksi.

Finnmarkin väestöllä on oma käsitys maaoikeuksistaan

Norjassa selvitettiin varsin pitkälle maaoikeudellisia olosuhteita Finnmarkissa edeten ajassa taaksepäin aina 1700- ja 1600-luvuille. Tässä yhteydessä todettiin muun muassa, ettei mikään osa Finnmarkia ole historiallisena aikana ollut isännätöntä maata. Valtio myönsi että sen kaksoisrooli maanomistajana ja viranomaisvallankäyttäjänä oli ollut epäselvä. Erityisesti sisämaassa valtio ei ollut suuremmin välittänyt puuttua kylien ulkopuolisten maitten käyttöön, vaan oli antanut sen tapahtua paikallisten perinteiden ja oikeuskäsitysten mukaan. Tämän johdosta maan todellisten käyttäjien ja valtion välisten suhteiden selvittäminen ei ollut tuntunut kovinkaan tarpeelliselta. Myös talonpoikaisten "ulkoalueiden" (utmark, piha- ja viljelysmaiden ulkopuolinen maa) käyttäjien keskuudessa oli laajalti levinnyt käsitys, jonka mukaan heillä oli maihin tiettyjä perinteisiä käyttöoikeuksia täysin riippumatta siitä kuka maan omisti.

Lausuntovaiheessa useat tahot toivoivat syvemmälle luotaavia selvityksiä muun muassa maaoikeuksista. Valtion maasaannot voidaan Norjassakin kyseenalaistaa, ja saamelaisten pitkäaikaisen maankäytön katsottiin luoneen omistusoikeuksia alders brug -järjestelmän mukaisesti. Esitettiin myös, että jos tällaisia oikeuksia on, ne ovat luonteeltaan yksityisoikeudellisia omistus- ja käyttöoikeuksia, jolloin pelkkä tuleva osallisuus maan hallintaan uuden järjestelmän puitteissa ei riittäisi täyttämään sen enempää omistusoikeuden kuin ILO-sopimuksen vaatimuksia. Tällaisten selvitystoivomuksien taakse asettuivat niin saamelaisia kuin kveenejä edustavat tahot ja useat ministeriöt ja keskusvirastot. Viimeksi mainituilla oli tavoitteena säilyttää valtion rooli tai ainakin osuus maanomistuksessa ja -hallinnassa.

Vaikka komitea lausui suhtautuvansa avoimesti siihen, että maan omistusoikeuksista voisikin myöhemmin kertyä erilaista tietoa ja että siitä voitaisiin tehdä uusia oikeudellisia ratkaisuja, komitean mielestä hankittu tieto oikeudellisista olosuhteista oli kuitenkin riittävä uuden hallintomallin luomiseksi. Mallia olisi mahdollista muuttaa jos siihen olisi periaatteellisia syitä tai jos se osoittautuisi joltakin osaltaan erityisen huonoksi.

Johtavat periaatteet

Norjan saamelaisoikeuskomitea päätyi siihen, että kahden periaatteen ja niistä johdatellun päämäärän tuli ohjata kaikkea toimintaa. Toinen näistä oli saamelaisen kulttuurin tarpeiden turvaaminen ja toinen alueen kaikkien asukkaiden tasavertainen kohtelu (likebehandling). Saamelaisen elämäntavan ja kulttuurin turvaamiseksi komitea katsoi tärkeimmäksi sellaisten luonnonolosuhteiden varmistaminen, jotka mahdollistaisivat saamelaisen kulttuurin harjoittamisen nyt ja jatkossakin, tarkoittaen kulttuurilla tässä ensisijaisesti saamelaisia elinkeinoja ja eritoten poronhoitoa ja kalastusta.

On muistettava, että tunturisaamelaisten lisäksi Finnmarkissa elää rannikolla kalastajasaamelaisia, joista koltat, norjalaisittain itäsaamelaiset, muodostavat kulttuurisen ja kielellisen erityisryhmän. Kaikkia norjalaisia ja erityisesti Finnmarkin asukkaita koskevien käyttöoikeuksien lisäksi komitea painotti paikallisen luonnonresurssihallinnon merkitystä juuri ekologisesti kestävän luonnon käytön turvaajana, ja tämän kautta saamelaisen kulttuurin turvaajana.

Syrjimättömyyden periaate tuli turvata sillä että kaikkia alueen asukkaita kohdeltaisiin samalla tavalla näiden etnisyydestä riippumatta, niin pitkälle kuin se oli mahdollista eikä ollut erittäin vahvoja perusteita jotka oikeuttaisivat periaatteesta poikkeamisen. Finnmarkissa asuvien erilaisten väestöryhmien tuli saada osallistua valtion maa- ja vesialueiden hallintaan mahdollisimman samalta viivalta, ja luotaessa konkreettisia säädöksiä luonnonvaroihin käsiksi pääsystä, eri väestöryhmien välille ei tullut luoda eriarvoisuutta etnisen taustan perusteella. Tällä perustalla komitea lähti rakentamaan säännöstöä jossa toisaalta Saamelaiskäräjillä ja toisaalta läänin ja kuntien elimillä olisi osuutensa maan hallinnassa.

Suomen oloista poiketen Finnmarkilla, kuten muillakin lääneillä (fylke) on yleisillä vaaleilla valittu väliportaan päätösvaltaa käyttävä elin, fylkestinget (lääninkäräjät). Finnmarkin ratkaisu perustuu Saamelaiskäräjien ja lääninkäräjien edustajien määrälliseen tasapainottamiseen läänin valtionmaiden hallinnassa.

On huomattava, että saamelaisilla on muiden norjalaisten kanssa yhdenvertainen oikeus osallistua lääninkäräjien valintaan. Näin saamelaiset voivat käyttää äänivaltaansa sekä Saamelaiskäräjien vaalien kautta että lääninkäräjien vaalien kautta, kun taas ei-saamelaiset asukkaat voivat käyttää äänivaltaansa vain lääninkäräjien vaalien kautta.

Finnmarkissa olevat valtion maa-alueet käsittivät noin 95 % läänin kaikesta maasta. Näiden hallintaa varten lähdettiin hahmottamaan uutta elintä. Radikaalisaamelaisten tunnus oli "Saamenmaa saamelaisille". Maltillisemmatkin saamelaiset olivat alkuperäiskansaoikeuksiinsa vedoten vaatineet vähintäänkin myötävaikutusta ja osallisuutta asuinalueillaan olevien maa- ja vesialueiden hallintaan. Komitea lausui kuitenkin, että saamelaisten oikeudet oli sovitettava Finnmarkin muiden väestöryhmien oikeuksiin.

Jako kahteen?

Saamelaisia edustavat komitean jäsenet ehdottivat perustettavaksi kaksi hallintoaluetta ja -elintä, joista toinen oli saamelainen. Vedoten muun muassa ILO-sopimuksen artiklaan 14 saamelaiset esittivät, että kunnille ja seuduille tulisi antaa mahdollisuus päättää yksinkertaisella enemmistöllä nyt tai myöhemmin että ne siirtyivät saamelaiseen maanhallintayksikköön ja -malliin. Ottaen huomion että useat Finnmarkin kunnat olivat saamelaisvoittoisia, tällaisia päätöksiä olisi epäilemättä syntynyt.

Saamelaiskäräjille ehdotettiin myös veto-oikeutta maa- ja vesialueiden käyttöön liittyvissä kysymyksissä. Komitean enemmistö ehdotti yhtenäisen, koko Finnmarkin käsittävän hallintoalueen ja -elimen muodostamista, katsoen tällaisen ratkaisun yhdessä komitean muiden ehdotusten kanssa antavan saamelaisille niin vahvan vaikutusvallan uuteen omistajahallintoon että se vastaisi niin Norjan perustuslain § 110 a:ssa oleva mainintaa saamelaisten asemasta kuin Norjan valtion kansainvälisen oikeuden mukaisia velvoitteita saamelaisia kohtaan. Kansainvälisistä oikeuslähteistä komitea mainitsi erikseen ILO-sopimuksen 169 artiklan 14, jonka mukaan kansallisvaltion tulee tunnustaa alkuperäiskansan oikeuden omistaa ja hallita niitä alueita missä he perinteisesti asuvat.

Valmisteluvaiheessa väännettiin kättä myös siitä olisiko muodostettava uusi yksikkö luonteeltaan julkisoikeudellinen hallintovirasto vai yksityisluonteinen omistuksen hallintayksikkö. Itäsaamelaisten eli kolttien kulttuurin elvyttämiseksi ehdotettiin erityisen itäsaamelaisen poronhoitoalueen muodostamista. Vaikka komitea tunnusti itäsaamelaisten erityistarpeet, se ei puoltanut ajatusta, koska se olisi poikennut tasavertaisuusperiaatteesta ja edellyttänyt kyseisellä asuvien ja toimivien muiden saamelaisten oikeuksien rajoittamista. Itäsaamelaisten asemaa parannettiin muun muassa uusilla kalastusta koskevilla järjestelyillä.

Lausuntovaiheen kantoja

Lakiluonnos kävi läpi laajan lausuntokierroksen. Kaikkien kantojen selvittäminen tässä ei ole tarkoituksenmukaista. Saamelaiskäräjät painotti lausunnossaan että saamelaisten ikimuistoinen maankäyttö oli luonut saamelaisoikeuksien perustan. Saamelaisten puolelta ei milloinkaan oltu tunnustettu valtion maanomistusta, ja kansainvälinen oikeus velvoittaa Norjan tunnustamaan saamelaisten omistus- ja hallintaoikeuden, semminkin kun Norja on se maa jossa asuu eniten saamelaisia.

Finnmarkin lääninkäräjät (fylketing) painotti että Finnmark, vaikkakin se on maan tärkein saamelaislääni, on korostetusti monikulttuurinen. Saamelaiset, norjalaiset ja kveenit (joilla Norjassa tarkoitetaan Finnmarkin suomalaislähtöistä väestönosaa) ovat asuneet siellä rinnatusten vuosisatoja, minkä seurauksena eri väestöryhmät ovat toisiinsa suuressa määrin integroituneita. Tämän tuli näkyä myös uudessa hallintomallissa. Lääninkäräjät muistutti, että kaikilla läänin asukkailla on läheinen luontosuhde ja että luontoresurssit käsitetään yhteisiksi. Samalla saamelaisten oikeudet oli turvattava. Näistä syistä lääninkäräjät pitivät tärkeänä, että hallintojärjestelmä olisi lujasti ankkuroitu demokratiaan ja että kaikki läänin väestöryhmät voisivat kokea sen oikeudenmukaiseksi.

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja peräänkuulutti tarkempaa tietoa hallituksen oikeudellisesta analyysistä ja tausta-arviosta, katsoen että oli vaikea muodostaa kanta yksityiskohtiin saamatta kokonaiskuvaa uusista järjestelyistä. Hallitus ei kyennyt kaikilta osin täyttämään tätä toivetta. Tämän johdosta Saamelaiskäräjät ilmoitti alkukesällä 2002 että Saamelaiskäräjät suostuivat jatkamaan kokouksia oikeusministeriön ja hallituksen kanssa vain sillä edellytyksellä, että "hallitus antaisi lakiesityksen joka on sopusoinnussa Norjan sisäisen oikeuden ja kansainvälisen oikeuden kanssa".

Tästä syystä hallituksen yhteydet Saamelaiskäräjiin hoidettiin muulla tavoin kuin muodollisten kokousten kautta. Tästä puutteesta huolimatta yhteydenpito edesauttoi hallitusta muotoilemaan lakiesitystä olennaisesti parempaan suuntaan, niin että se paremmin tyydytti myös Saamelaiskäräjiä.

ILO:n asiantuntijakomitean lausunto Finnmarkenlovenista

Tässä vaiheessa ILO:n asiantuntijakomitean antoi asiasta lausuntonsa, jonka ydinkohta kuului:
"The Committee notes the need to guarantee the land rights of both the Sami and non-Sami populations of the region, and recognizes that the solution must be fair, and perceived as fair, for both parts of the population. The Convention ((ILO 169)) recognizes special rights for indigenous and tribal peoples in view of the vulnerability of their traditional way of life to the loss of land rights on which it is based, and the long occupancy that they often have practiced. The Convention does not, however, contemplate depriving other parts of the national population of the rights they have also acquired through long usage."

Vapaa käännös:
"Komitea panee merkille tarpeen taata sekä alueen saamelaisten että sen ei-saamelaisten väestöryhmien maaoikeudet, ja komitea tunnustaa (recognizes) että ratkaisun tulee olla oikeudenmukainen, ja että molempien väestönosien tulee kokea se oikeudenmukaiseksi. Yleissopimus ((ILO 169)) tunnustaa (recognizes; tunnistaa) erityisoikeuksia alkuperäis- ja heimokansoille ottaen huomioon näiden heidän perinteisen elämäntapansa haavoittuvuus niiden perustana olevien maaoikeuksien menettämisen johdosta, ja ottaen huomioon sen pitkäaikaisen hallussapidon (occupancy) jota ne ovat usein harjoittaneet. Yleissopimus ei kuitenkaan tähtää siihen että kansallisen väestön muilta osilta vietäisiin ne oikeudet, jotka hekin ovat saaneet (acquired; heille on muodostunut) pitkäaikaisen hallussapidon kautta."

Lopuksi ILO:n asiantuntijakomitea kehotti Norjan valtiota jatkamaan neuvotteluita Saamelaiskäräjien kanssa.

ILO:n lausunnossa toistuva ajatus "pitkän käytön kautta muodostuneista oikeuksista" lienee viittaus paitsi alkuperäiskansaoikeuksiin myös Norjan "alders brug" -periaatteeseen. Tässä kohdin ei siis olisi kyse niistä laajoista maaoikeuksista jotka taattiin väestölle lopullisessa laissa, vaan ennemminkin niistä oikeuksista, joita määrätyille henkilöille, ryhmille ja vaikkapa saamelaisille alkuperäiskansana oli muodostunut pitkäaikaisen käytön kautta jo ennen lain säätämistä ja voimaan astumista. Saamelaiset painottivat koko prosessin ajan, ettei heidän kohdallaan ollut lainkaan kyse oikeuksien antamisesta, vaan heidän ylimuistoisten oikeuksien tunnustamisesta valtion taholta.

Vihreää valoa

Saamelaisoikeuskomitean arvion mukaan kontaktiprosessi kaikkineen oli ollut hyödyllinen, avaten tiet rakentavaan vuoropuheluun kahteen kansan valitsemaan elimeen joita lakiesitys eniten kosketti - Saamelaiskäräjiin ja lääninkäräjiin. Hallitus katsoi saaneensa viitteitä siitä, minkälaisiin ratkaisuihin näillä kahdella elimellä saattoi olla valmius.

Varsinkin neljän kohdan osalta palaute oli ollut selkeää: sekä Saamelaiskäräjät että lääninkäräjät olivat osoittaneet että ne todennäköisesti voisivat hyväksyä lukumääräisesti tasan jaetun edustuksen uuden jättikiinteistön johtoelimessä, ja ne olivat päässeet yhteisymmärrykseen siitä että kiinteistöstä piti tulla valtiosta riippumaton maaomaisuusmassa ja sen johtoelimestä valtiosta riippumaton omistajaelin. Lääninkäräjien puheenjohtaja oli ilmaissut että saamelaiskäräjille tuli antaa todellinen rooli maaomaisuuden hallinnassa. Lisäksi saamelaiskäräjät ja lääninkäräjät olivat ilmaisseet kannattavansa etusijan antamista paikalliselle käytölle kun oli kyse viljelymaiden ulkopuolisista luonnonresursseista.

Lain edelleen hionta

Lausuntokierroksen jälkeen komitea kehitteli lakiluonnosta edelleen. Komitea piti kiinni niin saamelaisten oikeuksien turvaamisesta kuin luonnon kestävän käytön ja tasa-arvoisen kohtelun periaatteista, ja tähdensi, että mitään ennen lakia saavutettuja maaoikeuksia ei kumottaisi sen kautta. Valtio oli valmis tunnustamaan, että tällaiset vanha oikeudet, niin yksilölliset kuin kollektiiviset, olivat todella oikeuksia Norjan yleisen maaoikeusjärjestelmän puitteissa, eikä vain asukkaiden omavaltaisesti harjoittamaan tosiasiallista käyttöä jonka valtio oli sietänyt maillaan Finnmarkin poikkeuksellisissa oloissa.

Koko prosessin pääratkaisu oli, että luotiin uusi kiinteistönomistajaorganisaatio, Finnmarkseiendommen (saameksi Finnmárkkuopmodat), joka sai lainhuudon jättiläiskiinteistöön, joka tällä hetkellä käsittää noin 96 % läänin kaikesta alueesta. Kiinteistö muodostettiin valtionmaista, jotka siihen asti ollut Suomen metsähallitusta vastaavan Statsskog SF:n hallinnassa.

Finnmarkseiendommen on itsenäinen oikeushenkilö. Se ei saa julkista tukea, ja se maksaa tuloistaan liikevaihtoveroa. Viranomaisiin nähden se on samassa asemassa kuin yksityiset maanomistajat, sillä olennaisella erolla, että Finnmarkseiendommen ei nauti suojaa lakimuutoksilta; Suomen eduskuntaa vastaavat Norjan suurkäräjät voi milloin tahansa muuttaa Finnmarkseindomia koskevaa lakia tai halutessaan purkaa koko järjestelyn. Vaikka lakimuutos loukkaisi Finnmarkseiendmmin oikeuksia, sillä ei ole oikeutta vahingonkorvaukseen. Sama korvaamattomuusperiaate koskee läänin tai kuntien vaatimuksesta tapahtuvaa maan pakkolunastusta, johon kuitenkin pitää olla aisaa koskevan lain mukaiset perustelut. Finnmarkseiendommen ei myöskään saa valtiolta tai sen omistamalta yritykseltä korvausta maasta jota tarvitaan sairaalaa tai muun lääketieteellisen laitoksen tai vastaavan tarpeisiin, tai kirkon, hautausmaan, opetuksen, museon tai kulttuurimuistomerkkihankkeen tarpeisiin. Jos valtio tarvitsee maata muuhun ilmoitettuun tarkoitukseen, sen on joko ostettava se tai pakkolunastettava se korvausta vastaan normaalimenettelyä noudattaen.

Finnmarksloven

Finnmarksloven allekirjoitettiin 17. kesäkuuta 2005, 25-vuotisen valmistelutyön tuloksena. Sen kautta läänin asukkaat saivat etnisyydestään riippumatta tasavertaiset oikeudet hyödyntää lääninsä luonnonvaroja ja osallistua niiden yhteishallintaan saamelaiskäräjävaalien ja lääninkäräjävaalien kautta.

Uusi maanhallintajärjestelmän perusta on siis Finnmarkseiendommen (suom. Finnmarkin maaomaisuus tai maanomistus). Tätä omistajaelintä johtaa seitsenhenkinen johtokunta. Näistä Finnmarkin lääninkäräjät ja Saamelaiskäräjät valitsevat kukin kolme jäsentä, minkä lisäksi valtio asettaa yhden jäsenen, joka on lähtökohtaisesti ilman äänioikeutta. Vähintään yhden saamelaisedustajan tulee edustaa myös poronhoitoa. Johtokunnan jäsenet ja varajäsenet valitaan neljäksi vuodeksi. Kukaan ei voi olla jäsen 10 vuotta kauemmin. Johtokunta on erässä mielessä parlamentaarinen, siten että se elin, joka on nimittänyt jäsenen tai varajäsenen voi hänet myös erottaa ja valita heidän tilalleen uuden jäsenen ja varajäsenen.

Johtokunta valitsee keskuudestaan puheenjohtajan. Ellei kukaan jäsenistä saa vaalissa äänten enemmistöä, puheenjohtajana toimii valtion edustaja.

Yleensä yritysten johtokuntien jäsenmäärä on pariton jotta vältettäisiin äänten jakautuminen tasan. Finnmarkseiendommin erityisolosuhteiden vuoksi sen johtokunnan jäsenmäärä on tasalukuinen, eikä puheenjohtajalle ole annettu kahta ääntä. Ajatus on että saamelaiskäräjien edustajat eivät muodosta vähemmistöä. Järjestelyllä on tarkoitus varmistaa kansainvälisen oikeuden periaate jonka mukaan alkuperäiskansalla tulee olla käytännön tasolla todellinen vaikutusvalta alueen hallintoon.

Juoksevien asioiden hoidossa tasalukuinen johtokunta voi muodostua ongelmaksi. Pattitilanteessa valtion edustajalla voi ratkaista asian. Järjestely on tarkoitettu varaventtiiliksi.

Poiketen yksityisistä yrityksistä Finnmarkseiendommin asiakirjat ovat julkisuuslain alaisia. Tarkoitus olisi, että Finnmarkseiendommen pysyisi taloudellisesti vähintäänkin omillaan. Koska mahdollinen ylijäämä syntyy maan ja muiden luonnonresurssien hallinnoinnista, se tulee käyttää läänin asukkaiden hyväksi. Mahdollinen ylijäämä voidaan jakaa lääninkäräjille, Saamelaiskäräjille ja yleishyödyllisiin tarkoituksiin.

Finnmarkseiendommenin maan käyttö

Norjalaiset ovat ulkoilukansa, ja kalastusta ja metsästystä pidetään tärkeänä myös ulkoilun kannalta. Kaikilla norjassa vakituisesti asuvilla on koko valtakunnan kaikilla valtionalueilla oikeus metsästykseen, pienpetojen pyyntiin sekä kalastukseen vavalla tai käsisiimalla (esim. uistelu, pilkkiminen, juksaus tai uistimen heitto käsisiimalla eli vanhalla suomalaisella termillä slanttaus). Tämä oikeus säilyi myös Finnmarkseiendommin alueilla. Kalastuksesta, metsästyksestä ja pienpetojen pyynnistä voidaan vaatia maksuja sen mukaan kuin Finnmarkslovenissa säädetään.

Kaikki norjalaiset voivat jatkossa anoa oikeutta hillanpoimintaan kotitarpeitaan varten Finnmarkseiendommin alueilla, ja luvat myönnetään alueen hillatilanteen salliessa, antaen etusija paikalliselle väestölle. Läänissä vakituisesti asuvilla on nämä oikeudet ilman anomusta, minkä lisäksi heillä on oikeus puutavaran ottoon käsitöitä varten. Näitten oikeuksien harjoittamisessa on noudatettava mitä muualla laissa niistä säädetään.

Finnmarkenin asukkailla on lisäksi omassa asuinkunnassa olevien Finnmarkseiendommin alueilla oikeus kalastaa verkoilla sisävesissä, vaelluslohikalojen kalastamiseen meressä kiintein pyydyksin, munien ja untuvien keräämiseen, lehtipuiden kaatamiseen kotitarvepolttopuuksi, turpeen nostamiseen polttoaineeksi ja muuhun kotitarvekäyttöön.

Kun kunnassa on käynnissä poronhoito, poronhoitajilla on siellä samat oikeudet kuin kunnan asukkailla. Poronhoito on Norjassa saamelaisten yksinoikeus. Oikeastaan kaikki edellä mainitut oikeudet ovat sellaisia joita Finnmarkin asukkailla on periaatteessa ja käytännössä ollut jo ennestään, joten Finnmarksloven ei tuonut tässä merkittäviä muutoksia.

Yksittäisille asukkaille ja ryhmille, joiden toimeentulo liittyy huomattavissa määrin uudistuviin luonnonvaroihin, voidaan jakaa erityisiä nautintaoikeuksia. Nämä harkitaan tapauskohtaisesti. Kunta voi jakaa erityisiä nautintaoikeuksia aina 10 vuodeksi kerrallaan. Paikallisen käytön etusijaisuuden periaate voi olla avuksi kun on epäselvää onko henkilölle tai ryhmälle muodostunut pitkästä käytöstä johtuvia oikeuksia (alders rett). Toisaalta on tulkittu, että Finnmarkseiendommin tai kunnan Finnmarkslovenin mukaan myöntämät nautintaoikeudet eivät muodosta uusia alders rett -perustaisia käyttöoikeuksia. Kunnan päätöksistä voi valittaa Finnmarkseiendommille. Näissä päätöksissä kuntaa ja Finnmarkseiendommia koskee hallintolaki.

Yksilö- tai ryhmäkohtaisia erityisnautintoja ei voida myöntää suur- tai pienriistan metsästykseen, sisävesikalastukseen vavalla tai käsisiimalla eikä vaeltavien lohensukuisten kalojen meripyyntiin seisovin pyydyksin. Tämä määräys tarkoittaa, että nämä oikeudet ovat jokamiestyyppisiä oikeuksia, joista ketään ei voida sulkea pois myöntämällä näihin toimintoihin muut pois sulkevia erityisnautintoja rajatuille Finnmarkseiendommin alueille.

Finnmarkseidendommen ei pääsääntöisesti saa myydä maata, mutta mökki- ja turvekammitonttien myyminen on sallittu alueilla jotka on kaavoitettu tähän tarkoitukseen. ILO-sopimuksen artikla 15 sisältää määräyksiä siitä että alkuperäiskansoilla tulee olla vaikutusvaltaa kaivannaisten hyödyntämisessä. Tämän toteuttamiseksi myös Finnmarksloven sisältää määräyksiä asiasta.

Norjan perinteinen kaivannaislainsäädäntö perustuu niin sanottuun vuorivapauteen, joka oikeuttaa jokaisen etsimään, valtaamaan ja saamaan nimiinsä kaivosoikeudet löydöksen hyödyntämiseksi riippumatta siitä kuka omistaa maan. Finnmarkin kohdalla tähän oikeuteen on nyt tehty merkittäviä poikkeuksia. Mineraalin etsintää tai valtausta suunnittelevan on ilmoitettava asiasta monelle taholle. Jos saamelaiskäräjät tai Finnmarkseiendommen maanomistajana vastustaa valtauslupaa tai kaivoslupaa, asiaa siirtyy ministeriölle, joka vastaa siitä että asia ratkaistaan niin että kansainvälisen oikeuden mukaista suojaa nauttiva saamelaiskulttuuri ei joudu kärsimään.

Takaisin