Johdanto

Oulun yliopistossa 15.1.2016 väitteli tohtoriksi Tarja Nahkiaisoja aiheesta joka liittyy saamelaisiin ja lappalaisiin: "Saamelaisten maat ja vedet kruunun uudistiloiksi. Asutus ja maankäyttö Inarissa ja Utsjoella 1749-1925 (The land and water areas of the Sami to crown's settlements. Settlement and land use in Inari and Utsjoki in 1749-1925".)

Nahkiaisojan väitöskirja käsittelee siis aikaa 1749-1925. Siitä ei kuitenkaan selviä, että nykyisen Lapin alueilla on vanhastaan noin 1400-1500-luvuilla asunut etniseltä pohjaltaan saamelaissukujuurta olevia, paikallaan asuvia, kalastusta, metsästystä, keräilytaloutta, peuranpyyntiä ja joitakin kotiporoja itsellään pitäviä lappalaisia. On osoitettu, että he puhuivat saamenkieltä. Varsinaisella myöhemmällä asutuslainsäädännöllä ei ole asian suhteen ollut suurtakaan merkitystä, kuten monet kuvittelevat iloitessaan Nahkiaisojan "läpimurrosta".

Kuten Nahkiaisoja osoittaa, Inarin ja Utsjoen alueet liittyvät Lapin yhteiseen historiaan. Juuri yhteinen siirtomaaluoteinen kokemus syvällisine vaikutuksineen on antanut Lapille kulttuuriyhtenäisyyden tunteen, identiteetin, jonka perustana ovat muun muassa saamen kieli, pohjoisempana Inarin, pohjois- ja koltansaamenkielet ja monimuotoinen saamelainen/lappalainen mentaliteetti.

Ruotsin vallan ote

Jo ennen rajojen vetämistä kahden, paikoin jopa kolmen valtakunnan voudit verottivat tätä Pohjolan alkuperäiskansaa, jonka jo Schefferus 1600-luvulla kertoi kutsuvan itseään saamelaisiksi ja joita muut kutsuivat lappalaisiksi. Ruotsin vallan aikana alistettiin Lapin alkuperäisväestö lappalaiset Kuusamosta Utsjoelle asti omilla historiallisilla alueillaan kruunun alamaisiksi. Lappi liitettiin valtakuntaan sen rajamaana ja sen rikkauksia alettiin lypsää verotuksella ja uudisasutuksella. Lappalaistermillä oli keskeinen juridinen merkitys verotuksen ja maanomistuksen näkökulmasta katsottuna.

Maanomistus ja jyrkät yhteiskunnalliset erot korostuivat alistuksen myötä. Henkisestä valtauksesta vastasi kirkko, joka vakiinnutti, paitsi hengellisen ja henkisen, myös maallisen mahtiasemansa. Paikallisia hallintoasioita hoidettiin vuoden 1865 kuntauudistukseen asti kirkkoherran johtamassa pitäjänkokouksessa. Inarin kunta perustettiin 1876. Samana vuonna kunnaksi muuttui myös Utsjoki, joka oli liitetty Ruotsin valtakuntaan vasta noin sata vuota aiemmin, 1763.

Ruotsin vallan aikana tapahtunut Lapin alistaminen merkitsi maanvaltaamiseen perustuvan kulttuurin tunkeutumista Lapin erämaihin. Lappalainen maanomistus oli järjestynyttä ja sitä hallinnoitiin sisäisesi lapinkylän puitteissa ja ulkoisesti lapinkylien välisin neuvotteluin. Omistus perustui pohjimmiltaan sukujen ja perheiden ylimuistoisiin käyttöoikeuksiin ja näiden siirtymisiin sopimusten ja perinnön kautta, mutta taustalla oli myös ajatus siitä että kullakin tulee olla niin paljon erilaisia maita ja vesiä että voi niitä hyödyntämällä elättää itsensä ja perheensä. Ainakin Suonikylän kolttakylää koskevat tiedot viittaavat siihen että mikäli joku ei kyennyt omistuksiaan täysin hyödyntämään ja joku toinen oli vastaavasti maan ja vesien tarpeessa, asiasta voitiin neuvotella ja sopia lapinkylän puitteissa.

Ruotsin vallan aikana, tilojen muodostamisen asti, tätä lappalaisten maanomistusta käsiteltiin myös käräjillä mitenkään poikkeamatta lapinmaiden ulkopuolella olevien tilojen ja nautintojen käsittelystä. Vanhat omistusoikeudet ja nautinnat huomioitiin kauan myös kun lappalaiset perustivat uudistiloja omille mailleen, mutta aikaa myöten tilaan liittymättömien vanhojen nautintojen oikeudellinen painoarvo heikkeni suhteessa samoista alueista kilpailevan uudistilallisen katselmuksessa osoittamaan ajankohtaiseen käyttöön tai käytön tarpeeseen.

Uudistilojen perustamiseen liittyvät maanjakojärjestelyt toivat mukanaan Ruotsin hallinnon mallit ja oikeuskäsitykset. Niiden mukaan toteutettu maanjako tarkasteli asiaa kruunun etujen kautta ja ensisijaisesti maatalouden ja siitä saatavien verotulojen näkökulmasta; talonpojalle oli annettava niin paljon erilaista maata jota hän tarvitsi ja saattoi väkineen viljellä elättääkseen itsensä ja väkensä ja kyetäkseen maksamaan veronsa, mutta ei yhtään sen enempää. "Liikamaaksi" katsottu maa varattiin maanmittaustoimituksissa kruunulle, joka ajan hallitsevan luokan käsitysten mukaan oli kaikkien maiden perimmäinen omistaja. Tämän omistusoikeuden kuningas oli saanut itseltään Jumalalta muun valtansa ohella - olihan kuningas hallitsija "Jumalan armosta".

Vastaavasti myös lapinkylien maille uudistiloja perustettaessa asiaa tarkasteltiin ensisijaisesti maatalouden ja sen tukielinkeinoiksi käsitettyjen toimintojen kuten kalastuksen näkökulmasta. Näin riippumatta siitä, oliko uudistilan perustaja muualta ylämaihin noussut suomalaisperäinen raivaaja tai lappalainen, joka halusi perustaa uudistilan sukunsa perintömaille turvatakseen näin paremmin oikeutensa muualta tulevia uudistilallisten tunkeutumiselta. Lapinkylien maat olivat kattaneet kaikki lapinmaat saumattomasti, "liikamaita" jättämättä, ja kylien sisällä perheiden maat olivat liittyneet toisiinsa, minkä lisäksi on ollut maita joilla varsinkin peuroja metsästettiin yhdessä. Tiloja perustettaessa ja muissa maanjakotoimituksissa "liikamaiksi" tulkitut alueet "syynättiin" kruunulle.

Nahkiaisojan väitöskirjassa voimme panna merkille sinänsä jo kauan tunnetun tapauksen, jossa tavallaan yhtyvät ruotsalaisesta ja lappalaisesta maanjakokulttuureista otetut perustelut. Vuonna 1758 verolappalainen Isak Isaksson Paadar, ilmeisesti inarinlappalaisia, halusi perustaa uudistilan Vaskojoen rantaan. Osa tilan niityistä sijoittautui toisen verolappalaisen, Johan Abrahamssonin veromaille. Käräjärahvas todisti, että Johan Abrahamssonille jäisi Paadarin uudistilan perustamisenkin jälkeen riittävästi maita toimeentulonsa tarpeisiin. Paadarin tilan perustaminen vahvistettiin, mutta säilyneistä asikirjoista ei ilmene, saiko hän kiistellyt niityt osaksi tilaansa.

Maanomistuskäsitysten lisäksi Ruotsin kulttuurimalleista, kirkon kristillisyydestä ja Ruotsin ja Suomen kielistä tuli hallitsevia kaikkialla Lapissa. Harvaan asutun maan hyödyntämiseen ja rauhanomaiseen hallintaan kehittyneet lappalaiskulttuurit sen sijaan kokivat yhteentörmäyksessä iskun, joka lopulta johti niiden taantumiseen. Kehitys tapahtui kuitenkin askelittain erilaisten säädösten ja niiden toteuttamisen kautta, ja näiden vaikutus lappalaisten kieleen ja muuhun kulttuurin oli asteittainen. Koko Ruotsin vuosisataisen ja Venäjän vallan sadan vuoden aikana ja vielä Suomen itsenäistymisen jälkeen vanhoja lappalaiskulttuurin ja hallinnon tapoja noudatettiin kuitenkin monessa asiassa.

Porosaamelaisten tulo ja vaatimukset maanhallinnasta

Ruotsi-Suomessa suomalaiset velvoitettiin puhumaan viranomaisten kanssa asioidessaan ruotsia tai suomea 1743 ja 1745 annetuilla säännöksillä. Tämä käytäntö oli voimassa 1870-luvulle saakka. Rajasopimukset kielsivät vapaan rajanylityksen aluksi Norjaan ja sittemmin myös Ruotsiin. Joitakin pieniä alueita lukuun ottamatta Lapin asukkaat menettivät yhden sukupolven aikana saamenkielen taitonsa valtionvallan tehokkaiden toimenpiteiden ansioista.

Toisaalta on asiakirjatietoa siitä, että 1840 -luvulta saakka norjalaiset suurporotilalliset tulivat siihen aikaan suhteellisen sankoin ihmis- ja porojoukoin aluksi väliaikaisesti ja 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa lopullisesti nyt puheena olevalle alueelle, aiheuttaen toimenpiteillään suurta vahinkoa sikäläiselle paikalliselle, vähäistä maataloutta - yleensä luontaistaloutta - ja peuranpyyntiä harjoittavalle lappalaisväestölle. Tulijat puhuivat saamenkieltä toisin kuin Inarissa paikalliset lappalaiset, joilta monelta alueen oman lapinkielen taito oli jo hävitetty. Edellä oleva, hyvin pelkistetysti kerrottu historia selviää veroluetteloista, Norjan lappalaisten Suomessa aiheuttamista vahingoista tehtyihin luetteloihin sekä erilaisiin kuvauksiin ja käräjien pöytäkirjoihin. Niissä kaikissa puhutaan lappalaisista, ei saamelaisista.

Selvitysmies Wirilander on 8.8.2001 antamassaan lausunnossa selkeästi todennut, ettei porosaamelaisilla ole ryhmänä mitään ylimuistoiseen käyttöön tai asiakirjoihin perustuvia oikeuksia Suomessa. Sen sijaan Suomen vanhoilla lappalaissuvuilla ja perheillä on ollut niittyjä, kalavesiä, pyyntimaita sekä laitumia omistajahallinnassa. Näiden omistusten suojaksi lappalaiset perustivat uudistiloja jo 1700 -luvulta lähtien. Lapin maa ei ollut tyhjää aluetta, vaan järjestäytyneen yhteiskunnan osana viimeistään vuodesta 1602 alkaen, sisältäen vanhojen lapinsukujen (kylien) pyynti- ja laidunmaita, mitkä puolestaan olivat yksityistä omaisuutta. Tätä puolta olisi jatkossa syytä avata sukuhistorioiden kautta - Nahkiaisojahan on rajoittanut tarkastelunsa väitöskirjassaan ajanjaksolle 1749-1925.

Kuten tiedetään, vanhojen lapinsukujen oikeudet alueisiinsa ja poronhoitoon ovat näiden sukujen perillisten perustuslaillisia oikeuksia, jotka on erilaisilla säännöksillä useaan kertaan historian kuluessa todettu. Esim. metsähallituksella ei ole tällaista perustuslaillista suojaa omistuksilleen, joiden saantojen laillisuutta se ei ole kyennyt näyttämään toteen.

Nyt nämä lappalaisten perustuslailliset oikeudet vallita alueita vaaditaan ILOn sopimuksen ratifiointiprosessissa luovutettaviksi maahanmuuttajasaamelaisten jälkeläisille. On helppo ymmärtää, ettei ILO:n sopimus tarkoita tämänkaltaista siirtoa, mutta yhtä kaikki tällaista ajetaan Suomessa saamelaiskäräjien ja oikeusministeriön yhteisvoimin. Asetelma on niin räikeä, että oikeusministeriön nimi muuttuu tässä omaksi irvikuvakseen.

Saamelaiskäräjät on tässä käyttänyt Suomen lappalaisten oikeus- ja asutushistoriaa väärin hyväksi ja vaatinut oikeuksia ryhmälle, jolla niihin ei ole lakiin tai valtiosopimuksiin perustuvaa oikeutta, mikä on periaatteessa vastoin ILO:n alkuperäiskansoja koskevaa sopimusta. ILO:n alkuperäiskansamääritelmä edellyttää yhtäjaksoista asumista, mikä määritelmä ei täyty Suomeen vasta 1850-luvun jälkipuoliskon jäkeen muuttaneiden porosaamelaisten osalta. Saamelais- ja lappalaiskäsitteiden sekoittaminen on omiaan johtamaan enemmänkin vääriin johtopäätöksiin kuin oikeisiin.

Saamelaiset ovat myös esittäneet, että he ovat kansa, joka ei tunnusta valtakunnan rajoja. Tällöin on muistettava, että Suomessa tätä kansaa edustavat vanhat suomea puhuvat lappalaissuvut ja niiden perilliset. Puhe valtakunnanrajat ylittävistä oikeuksista on kestämätöntä. Kukin valtio järjestää omat lainsäädäntönsä. Näin todetaan myös ILO:n alkuperäiskansasopimuksessa.

Jos ja kun saamelaiset eivät tunnusta valtakunnan rajoja, olisi kuitenkin toivottavaa, että Suomeen vuoden 1853 jälkeen muuttaneet porosaamelaiset tunnustaisivat saamelaisen oikeuden rajat ja lakkaisivat vaatimasta itselleen Suomessa porosaamelaisille kuulumattomia lapinkylien maita yksinoikeudella itselleen. Kiertääkseen tämän niin saamelaisen oikeuden, suomalaisen oikeuden kuin kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden muodostaman esteen, maaoikeusvaltaushankkeen ajajat väittävät vastoin selvää historiallista totuutta, että lappalaiset eivät ole saamelaisia.

Saamelaisia vai lappalaisia?

Olennaista on ymmärtää, ettei Suomen itsenäistyminen, joka tapahtui 1918, merkinnyt Suomen valtion kehityksessä kovinkaan jyrkkää käännettä. Poliittinen itsenäistyminen ei murtanut Ruotsin ja Venäjän vallan aikana kehittyneitä taloudellisia ja yhteiskunnallisia rakenteita. Teollistuminen, liikenteen kehitys ja kauppa kytkivät Lapin yhä tiukemmin Suomen ja muun Euroopan talouteen. Varsinkin puutavaran ja myöhemmin vesivoiman tuottajana Lappi joutui lähinnä raaka-aineita tuottavan puolisiirtomaan aseman.

Historian vaikuttavimpia saavutuksia on ollut eittämättä lukuisia lappalaisryhmiä sisäänsä sulkevien valtioiden muodostuminen pohjoiseen. Papeista, virkamiehistä ja kauppiaista kehittyi ensin uusi eliitti, joka uudisasutuksen myötä alkoi hiljalleen kehittyä uusi pääväestö. Lappalaiset, joilla oli valtakunnan muista asukkaista poikkeava kulttuuri ja jotka olivat aina eläneet poliittisesti erillään, liitettiin nyt samaan valtioon ja samaan kansallisuuteen heidän kanssaan.

Lappalaisille alkoi kehittyä kaksi rinnakkaista kansallista identiteettiä, he olivat oman saamelaisryhmänsä jäseniä, mutta samalla myös oman valtakuntansa alamaisia. Tämä yhdessä elinkeinollisen ja kulttuurisen eriytymisen myötä, synnytti eri etnisten ryhmien välille kilpailua ja kiistoja. Hyvän esimerkin tästä tarjoaa kiistely siitä, mikä saamelaisryhmä pohjimmiltaan on Suomen Lapin ainoa aito alkuperäiskansa - Suomen ahtaan saamelaismääritelmän nojalla muodostettu ja virallisesti tunnustettu saamelaisväestö, joka on alueella suhteellisen nuori tulokas, vaiko se lappalaisväestö, joka on asunut alueella ikimuistoisista ajoista lähtien. Tähän saumakohtaan osuu Nahkiaisojan väitöskirja, jonka johtopäätökset tukevat selvästi saamelaiskäräjien poliittisen johdon vaatimuksia ILOn sopimuksen ratifioimiseksi.

Vaikka Nahkiaisoja tasapainottelee näiden lappalais ja saamelais termien kanssa valinta tehdään kuitenkin etnisen saamelaistermin pohjalta; lappalaisten sijasta painopiste on saamelaistermin käytössä, vaikka se virallisesti tuli lainsäädäntöön vasta kauan tutkimusjakson jälkeen, vasta asetuksessa saamelaisvaltuuskunnasta. Tällaisella tutkimuspoliittisella valinnalla vedetään historian mutkat suoriksi: nykyisiä porosaamelaissukuja ei 1700-luvulla alueella näkynyt. Tutkijan viljellessä saamelais-termiä varomattomasti, asiaa tuntematon saa helposti sellaisen käsityksen, että kysymys olisi ollut kaikista saamelaisista. Termi lappalainen oli vakiintunut oikeuskäytännössä, saamelaistermiä ei tuolloin tunnettu. Tällainen on omiaan sekoittamaan kuin selventämään.

Tällä termin lappalainen korvaamisella termillä saamelaiset pyritään antamaan sellainen virheellinen kuva, että saamen kansa olisi yhtenäinen historiansa ja alkuperänsä puolesta. Se ei ole totta. Olen esi-isieni puolesta Norjasta 1800-luvulla Suomeen muuttaneita porosaamelaisia niin kuin moni muukin saamelainen. Jos tutkija kiistää tämän, hän ei tunne asiaansa. Olen juuristani ja identiteetistäni saamelaisena perillä ja täysin tietoinen enkä häpeä sitä kertoa tässäkään yhteydessä.

Saamelaiset niin Ruotsissa, Norjassa kuin Suomessa perustavat oikeutensa maihin ja vesiin siihen, että pääväestön tullessa pohjoiseen, saamelaiset olivat jo paikalla. Eli "saamelaiset ehtivät tänne ensin". Tosiasia on kuitenkin, että kun porosaamelaiset tulivat Suomeen vuoden 1852 jälkeen, lappalaiset olivat jo paikalla, ja olivat olleet siellä ainakin edelliset tuhat vuotta. Tulokkaat ovat pääosin säilyttäneet saamenkielensä, kun lappalaiset olivat pääosin menettäneet omansa Lapin asutushistorian vaiheissa. Kumpi on siis Suomen Lapin alkuperäiskansa? Tähän Nahkiaisoja ei anna vastausta. Se jää poliitikkojen päättelyn varaan.

Historian valossa käsitys Lapista saamelaisen alkuperäiskansan luvattuna alueena on harhaanjohtava poliittinen myytti, jos saamelaisilla tarkoitetaan vuoden 1852 jälkeen Suomeen tulleiden saamelaisten jälkeläisiä. Nykyisessä saamelaiskäräjälaissa olevan ahtaan saamelaismääritelmän avulla tulokassaamelaiset ovat monopolisoineet saamelaisuuden itselleen. Puhevalta siirtyi pienelle tulokasten johtajaryhmälle, joka ilmoitti että se edustaa vain tulokkaita, koska heidän oppiensa mukaan Suomessa ei muita saamelaisia olekaan. Kun puhutaan 1700-luvun saamelaisista, on selkeästi sanottava keitä se koskee ja keitä ei. Kolttia ei alueella tuolloin asunut samoin kuin ei myöskään nykyisiä porosaamelaissukuja. Nyt tulkinnoille jää liiaksi pelivaraa.

Saamelaiskäräjien toimintaan mukaan pyrkivät Suomen vanhat saamelaiset eli lappalaiset pyrittiin osoittamaan suomalaisiksi uudisasukkaiksi, vaikka heillä ja monella tulokassaamelaisella on yhteinen sukuhistoria ja kulttuuri jo ainakin 1500-luvulta lähtien. Sukuhistorioiden selvittely voisi joskus olla hyödyllistä. Tässä sitä on käytetty valikoiden!

Saamelaiskäräjät on mielellään ominut itselleen lappalaiskulttuurin historiallisen perinnön samalla osoittaen avointa halveksuntaa ja syrjintää sen todellisia perillisiä, Suomen vanhojen lappalaiskulttuurien edustajia kohtaan. Tätä pesäeroa tehdessään tulokassaamelaisten johto on joutunut kieltämään historialliset etniset siteet ja jopa konkreettiset sukulaisuussiteet, sillä jo kauan on eletty siinnä oudossa tilanteessa että esimerkiksi sisaruksista toisia on hyväksytty aitosaamelaisiksi ja toisia ei.

Nyt tiedämme, että tämänkaltainen saamelaismääritelmän epäselvyys mahdollistui siten, että saamelaiskäräjät tekivät oman tulkintansa vuoden 1875 jälkeisistä veroluetteloista käyttäen samalla hyväkseen sitä seikkaa, ettei kirkonkirjoissa ennen vuotta 1880 eikä muissakaan viranomaisluetteloissa ollut merkintää äidinkielestä. Näin 1800 -luvun lopulla maahan muuttaneet norjalaiset ja ruotsalaiset porolappalaiset, joille kyseisten valtioiden päätösten johdosta oli äidinkieleksi jäänyt saamenkieli, tulivat todellisuudessa lähes ainoaksi väestöryhmäksi, joka saavutti saamelaismääritelmän kriteerit. Suomen lappalaiset (saamelaiset) jäivät tosiasiassa saamelaiskäräjien ulkopuolelle, vaikka ovatkin Lapin tosiasiallinen alkuperäiskansa.

Mikäli Norjassa saamelaisuus perustuisi kieleen Suomen saamelaiskäräjien yksioikoisen tulkinnan mukaisesti, jäisivät vanhat merisaamelaiset sen ulkopuolelle, koska he puhuvat vain norjaa. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut.

Onko tutkimuksella vaikutuksia saamelaispolitiikkaan?

Tarja Nahkiaisojan väitöskirja ei ratkaise miltään osin sitä miten olemassa olevaa oikeustilaa muutetaan saamelaiskäräjien poliittisen johdon mieleiseksi, joskaan ei sitäkään, miten näille oikeudettomille muutosyrityksille voitaisiin panna piste. Siihen tarvitaan monipuolista vertailevaa tilanne ja olosuhdetutkimusta. Tällainen tutkimus tulee suorittaa ennen kuin mitään lakia asiasta viedään eteenpäin, jotta tiedetään millainen ryhmä Suomessa edustaa ILO:n määrittelemää alkuperäiskansaa ja Suomen saamelaisia. Olisi katastrofi, jos Suomi myöntäisi ILO 169 sopimuksen mukaiset alkuperäiskansan maaoikeudet ryhmälle, joka on 1800/1900-lukujen vaihteessa saapunut Suomeen. Sen välitön seuraus olisi kansainväliset oikeusriidat.

Selvitysmies Wirilander on todennut, ettei hänen lausuntonsa koske saamelaisrekisteriin kuuluvien henkilöiden oikeuksia vaan vanhastaan Lapissa asuneita sukuja ja perheitä. Kysymys saamelaisrekisteriin kuuluvien henkilöiden oikeuksia on vielä avoin.

Jos ja kun Lapin vanhat suvut ja niiden perilliset katsotaan alueen alkuperäiskansaksi, ei ole niinkään selvää, että ILO:n sopimuksen ratifiointi tarvitsisi mitään uutta lakia (eikä muutenkaan). Heillä on jo perustuslailliset turvatut oikeutensa yhteiskunnan jäseninä, ja he kuuluvat edustuksellisen kansanvallan piiriin. Jos taas jotain erityslakia tarvitaan, on asian omistajana oltava todellinen Lapin alkuperäisväestö eli asianosaisvallan tulee perustua ILO:n määrittelemällä tavalla pitkäaikaiseen asumiseen alueella.

Tarja Nahkiaisojan väitöskirjaa lukiessa ei voi olla välttymättä siltä, että sillä pyritään mielistelmään saamelaiskäräjien poliittista johtoa: saamelaisen historiatieteen tulee saamelaisväestön etujen mukaisesti vaikuttaa tutkimuksen, opetuksen ja kasvatuksen keinoin suuren yleisön poliittis-ideologisen tietoisuuden kehittämiseen sekä saamelaisen itsehallinnon kaikinpuoliseen kehittämiseen.

Yhteenveto

Lappalaisten ja sittemmin saamelaisten maan käyttöön ja omistukseen liittyvät kysymykset ovat 1500-luvulta alkaneen monivaiheisen kehityksen tulos. Eri aikoina käsitykset omistamisesta ovat vaihdelleet niin talonpojan maan omistuksen kuin lappalaisen asemankin kohdalla. Historian myötä toisina aikakausina on suojattu lappalaisten asemaa ja toisina ajanjaksoina se on jäänyt hallinnollisen päätöksenteon varaan. Nykyaikaan siirryttäessä on havaittavissa ensin pyrkimys suojata etnisten saamelaisten asemaa maankäytössä osana kaikille kuuluvia yleisoikeuksia. Aivan viimeaikoina saamelaisten asemaa ryhmänä on yritetty myös oikeusministeriössä valmistelulla erityislainsäädännöllä suojata, mutta huonoin tuloksin. Se johtuu taas pitkälti siitä, että lappalaisia ei ole pidetty samaan alkuperäiskansaan kuuluvina. Tämän vedätysyrityksen Suomen eduskunta onneksi huomasi ja hylkäsi esityksen äänin 162-28.

Varsinaisesti ensimmäisen kerran lappalaisten historiallinen, erityinen oikeus maahan ja sen käyttöön poronhoitoon liittyvässä säännösten valmistelussa otettiin huomioon vuonna 1929, kun isojakolainsäädäntö oli jo annettu. Vuoden 1932 poronhoitolakia valmistellut komitea totesi mietinnössään (KM 8/1929 s. 50) seuraavaa:

"Edellä oleva historiallinen katsaus Suomen varhaisemmasta poronhoidosta osoittanee, että poronhoitomme perustajilla, lappalaisilla, oli ei vain ikivanhaan käytäntöön nojautuva, vaan myös aikansa sitovimmalla tavalla, kuninkaan kirjallisilla vakuutuksilla vahvistettu oikeus kenenkään häiritsemättä käyttää kaikkea lapeissaan olevaa maata m.m. poronhoitotarkoituksiin. Tätä lappalaisten etuoikeutta kyllä rikottiin ja kierrettiin, vieläpä esivallan määräyksillä osaksi syrjäytettiin, mutta sitä ei kuitenkaan milloinkaan nimenomaan kumottu. Päinvastoin saattaa sanoa, että siellä, missä lappalaiset ovat jaksaneet säilyä suomalaistumatta heidän maankäyttöoikeutensa on säilynyt periaatteellisesti entisellään.

Mutta niillä entisten Lapinmaan alueilla, joilla lappalaiset vähitellen ­ pääasiassa suomalaisiin sulautuen ­hävisivät, siellä poronhoitoon liittyvä maankäyttöoikeus ilman muuta siirtyi lappalaisilta poronhoitajilta heidän suomalaisille seuraajilleen. Tämä siirtyminen oli aivan luonnollinen asia,

sillä itse poronhoitohan ei suomalaisen uudisasutuksen lappalaisten alueelle tunkeutuessa missään lopullisesti syrjäytynyt. Uudisasukas kyllä, lappalaisia luotaan loitontaakseen, useinkin poltti lähimmän ympäristönsä jäkälämaat ­ ja metsät niiden mukana ­ mutta poronhoito sellaisenaan kuitenkin keskeytymättä jatkui, koska uudisasukaskin havaitsi sen itselleen välttämättömäksi. Ensin se jatkui rinnan lappalaisten poronhoidon kanssa, kestäen tämä meno paikoin, kuten Kuusamossa ja Kemijärvellä, vain lyhyehkön ajan, jonkun vuosikymmenen, toisin paikoin, kuten esim. Keminkylässä ja Sompiossa, huomattavasti kauemminkin. Lappalaisista erottuaan poronhoito sitten jatkui yksinomaan suomalaisten itsenäisesti harjoittamana, vieläpä suuresti tehostamanakin. Eräs seikka, joka kosketellun siirtymisen saattoi yhäkin luontevammaksi, oli se, että Lapinmaan uudisasukkaat, kuten kunink. asutusplakaatissa nimenomaan sanottiin, katsottiin useissa, ellei kaikissa, suhteissa, sekä oikeuksiinsa että velvollisuuksiinsa nähden lappalaisen veroiseksi" (ks. myös Joona 1993 s. 101 ja KM 32/1990 s. 33).

Lopuksi: tutkimuspoliittisista linjauksista

Tällä hetkellä Saamelaiskäräjien historiankirjoitus on avoimesti tunnustuksellista ja perustuu oikeaoppiseen puolueellisuuteen. Tutkimuksen alistaminen tiukkaan poliittiseen kontrolliin on kuitenkin Saamelaiskäräjien kannalta kaksiteräinen miekka: yhtäältä tutkijoiden on oltava kuuliaisia käräjien poliittiselle johdolle, mutta toisaalta tästä seuraa väistämättä henkinen latistuminen. Rohkeus ja luovuus katoavat ja tutkijoista tulee käräjien poliittisen johdon leipäpappeja, jota tyytyvät toistelemaan vain vanhoja oikeaoppisia kliseitä. Näin käräjien johto joutuu jo nyt niittämään sitä mitä on kylvänytkin.

Oulun ja Lapin yliopistoon on perustettu saamelaistutkijoiden virkoja, joiden tehtäväksi näyttää muodostuneen välienselvittely yleisen historian ja kulttuuritutkimuksen kanssa. Käräjiä lähellä olevat tutkijat ovat pyrkineet tutkimuksillaan legitimoimaan käräjien ajaman itsehallintomallin turvautumalla viime hädässään myös modernin länsimaisen historian ja sosiologian malleihin ja teorioihin. Teorianmuodostuksen ja tutkimuksen osalta nämä voivat olla mielenkiintoisiakin, mutta kansalaisten lautamiestason oikeudentunto ei anna niiden hämätä. Vaikka musta näkyisi postmodernistisia käsitteitä pallottelemalla kevyesti muuttuvan valkoiseksi ja väärä oikeaksi, tämä tapahtuu vain akateemisten oppineiden omassa ajatusmaailmassa ja sisäänlämpiävien tutkijayhteisöjen keskinäisessä diskurssissa. Jotenkin tulee mieleen savusauna, jossa ei ole heitetty kyllin tehokkaita häkälöylyjä.