Viime päivinä olemme saaneet lehdistä lukea, että 36 saamelaista on asettunut ehdokkaiksi syyskuussa pidettäviin vaaleihin. Vaalit tulevat olemaan mielenkiintoiset; jatkuuko vanha meno vai muuttuuko politiikka inarinsaamelaisia kohtaan myötämielisemmäksi. Joka tapauksessa riskit ovat merkittäviä. Jos käräjät vaalien jälkeisessä kokoonpanossaan pyrkii pitäytymään vanhoihin kliseisiin, se on vaarassa painua yhä syvemmälle uriinsa ja pikku hiljaa näivettyä saamelaisista, lappalaisista ja Suomen valtiosta vieraantuneena. Monelle äänestäjälle käräjien johdon edustama saamelaisuus vaikuttaa jo sen ideologiasta taustaa ajatellen luotaan työntävältä. Jos saamelaisuutta halutaan nostaa merkittäväksi poliittiseksi voimaksi, ehdokkaiksi alkaneiden on jo vaalikamppailun aikana mietittävä politiikkansa perusteita ja perusteluja faktojen eikä fiktion pohjalta.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi on julkisuudessa selkeyttänyt, että KHO on Suomen oikeusjärjestelmässä se elin joka sanoo viimeisen sanan siitä miten lakia hallintoasioissa tulkitaan ja sovelletaan. Saamelaiskäräjien ja Suomen valtion kriisin ratkaisun tie on lainsäädännön muuttaminen.

Oma ajatukseni on ollut että Suomen valtio tekisi niin kuin monet muutkin valtiot: Avoimesti perustellen todettaisiin, että ILO-sopimus ei sovellu Suomen oloihin, mutta että Suomi tulee sopimusta ratifioimatta soveltamaan sen henkeä ja periaatteita kansallisiin olosuhteisiinsa. Maaoikeuskiistaan voisi löytyä tämän paketin yhteydessä käytännön tason ratkaisu, joka kantaisi vuosikymmeniä eteenpäin: "moratorio", aikalisä, jossa Norjan maaoikeusratkaisua osin myötäillen:

1) Todetaan, että saamelaiskäräjien ja Suomen valtio on ajautunut pisteeseen, jossa suhteiden rakentaminen uudelta pohjalta on välttämätöntä. Saamelaiskäräjälaki korvataan puitelailla jossa säädetään miten perustuslain 121 §:ssä mainittu saamelaisten oikeus kehittää kotiseutualueella kieltään ja kulttuuriaan koskeva itsehallinto vastedes toteutetaan. Käsite saamelainen tulkitaan tässä yhteydessä laajasti niin, että se käsittää kaikki itsensä saamelaisena/lappalaisena alkuperäiskansayhteisönä pitävät ja sellaiseksi objektiivisin perustein katsotut tai katsottavat väestöryhmät, kuten porosaamelaiset, Tenon kalastajasaamelaiset, inarinsaamelaiset, kolttasaamelaiset ja mahdollisesti ilmoittautuvat metsä- ja kalastajasaamelaiset, sen mukaan kuin kukin yhteisö ilmaisee toivomuksensa. Laissa säädettäisiin, miten alkuperäiskansayhteisöt voivat itse muodostaa itsehallintonsa ja päättää sen muodoista, ja miten valtio vahvistaa sen todettuaan että yhteisön alkuperäiskansa-asema perustuu kestäviin perusteisiin ja että itsehallinto on rakennettu demokraattiseksi. Tällä menettelyllä perustettu ja valtion tunnustama itsehallinto olisi olemukseltaan julkisoikeudellinen. Yhteisö päättäisi mm. itse millä menettelyllä sen jäseneksi tunnustaminen tapahtuu ja se tekisi nämä päätökset itse. Alkuperäiskansayhteisöjen perustason yksiköiksi voitaisiin laissa säädettyjä muotoja noudattaen elvyttää vanhoja lapinkyliä ja tarvittaessa perustaa uusia käyttämään yhteisöjen puhevaltaa. Samassa laissa voitaisiin säätää yleisperiaatteet sille miten saamelaisten lisäksi perustuslain 17 §:ssä mainitut, alkuperäiskansa-asemaa vailla olevat romanit ja muut kulttuuriset ryhmät voivat ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan.

2) Valtio pidättää omistusoikeuden Lapissa oleviin valtionmaihin, mutta siirtää niiden hallinnon pitkäksi määräajaksi uuden perustettavan elimen kautta paikallisen väestön hallintaan. Selvittelyjen, sovittelun ja suunnittelun perusteella valtionmaita voidaan osoittaa alkuperäiskansayhteisön itsehallintoelinten käyttöön ja vastuulliseen itsehallinnolliseen isännöintiin.

3) Tilanomistajat (lappalaiset) pitävät kiinni vanhoihin tiloihinsa liittyvistä periaatteellisista kannoistaan ja konkreettisista vaateistaan, joita selvitellään samanaikaisesti taustalla.

4) Porosaamelaiset, koltat jne. tuovat vastaavasti esille omat periaatteelliset ja konkreettiset tarpeensa/toivomuksensa/vaatimuksensa.

5) Ratkaistaan muunkin paikallisen väestön vaikutuskanavat niin että väestöryhmien väliin muodostuu yhteistyöpainotteinen, tervehenkinen ja kohtuullinen tasapaino. Kukin ryhmä tuo esille omat käytännön tason intressinsä, joita sovitellaan. Tunnustetaan että intressit ovat osin samat, osin erilaiset, osin päällekkäiset ja kilpailevat, ja lähdetään etsimään ratkaisuja näitä sovitellen, luopuen ajatuksesta että yksikään ryhmä dominoisi toisia. Esimerkkinä inarinsaamelaisten ja kolttien kesken sovitaan määrättyjen alueiden käytöstä vain jommankumman yhteisön jäsenten toimesta ja määrättyjen alueiden yhteiskäytöstä.

Edellä luvatun kaltaisella täysin kansallisella ratkaisulla ilman ILO-ratifiointia vältettäisiin vastakkainasettelua vain vahvistava "New Yorkin tien kulkeminen" ja siitä seuraava ulkoa tuleva kansainvälisten elinten päsmäröinti, jolloin kansallisten kompromissien teko olisi helpompaa. Saamelaispolitiikan ainoa kestävä tavoite on kaikkien saamelais/lappalaisryhmien oiketettujen etujen syrjimätön turvaaminen, ja tämän toteuttaminen niin että se vastaa myös pääväestön oikeustajua ja saavuttaa aikaa myöten sen vahvan enemmistön ymmärryksen, hyväksynnän ja tuen.