Kenelle kuuluu valta inarinsaamelaisten vanhoihin kulttuurimuistomerkkeihin?

Nykyisin on yleistä että saamelaisalueen muinaisjäännöksistä puhutaan varsin ylimalkaisesti, niin kuin edustaisivat jonkinlaista yleissaamelaista kulttuuriperintöä. Asutushistorian ja muuttoliikkeiden ymmärtämiseksi on hyvä tietää tarkemmin, mihin aikakerrostumaan jokin saamelaiseksi luonnehdittu muinaisjäänne kuuluu ja mitä kulttuuria se edustaa. Tämä tieto ja ymmärrys on arvokasta myös nykysaamelaisten identiteetin yhtenä rakennusaineena. Voidaan myös sanoa, että yhteis- eli yleissaamelainen identiteetti rakentuu vahvemmaksi vasta kun ymmärretään, että saamelaisuus koostuu kulttuuriltaan keskenään eroavista alaryhmistä ja -yhteisöistä.

Esimerkiksi Inarin historiaa käsittelevässä kirjassa [1] esitellään hyvin ylimalkaisesti entisaikojen lappalaisten jättämiä kulttuurimuistomerkkejä. Jäin pohtimaan mitä ne merkitsevät nykypäivän inarinsaamelaisille ja kenellä on näihin muistomerkkeihin henkinen oikeus, kenelle kuuluu sanavalta jos vaikkapa jokin rakennushanke uhkaa tuhota tuollaisen muistomerkin tai ainakin tunkeutua liian lähelle sen piiriä. Kenen muinaisjäännöksistä on kysymys; Inarin vanhojen lapinsukujen kulttuurikohteista, vaiko kaikkien nykyään Inarin vanhan lapinkylän alueella asuvien saamelaisten? Vai peräti kaikkien saamelaisten?

Tähän asiaan ei tuo Inarin historiaa käsittelevä kirja anna vastausta. Siksi tätä inarinsaamelaisten identiteetille tärkeää kysymystä on syytä lähestyä termien lappalainen ja saamelainen näkökulmasta. Tutkija Mauno Hiltunen kirjoittaa aiheesta Ranuan historiaa valaisevassa kirjassa [2] näin: "Nimityksen lappalainen (lapp) taakse kätkeytyvä identiteetti ei ole yksiselitteinen. Nimityksen alkuperäinen merkitys - mikä tunnetaan myös eestin kielessä - lienee ollut syrjäseudun asukas ja sen syntyminen on luontevinta ajoittaa kauteen, jolloin karjanhoitoon ja maanviljelykseen siirtyvät väestönosat omaksuivat uuden elintapansa mukaisen identiteetin."

"Metsästystä ja kalastusta harjoittavat olivat identiteetiltään Inarin lappalaisia riippumatta siitä olivatko he rodulliselta ja kielelliseltä taustaltaan saamelaisia vai suomalaisia. Jacob Fellmanin mukaan Kemin puolessa kutsuttiin 1800-luvun alussa lappalaisiksi kaikkia maattomia ja karjattomia rotuun ja kieleen katsomatta. Sen sijaan lappalaisia maanviljelijöitä ei pidetty lappalaisina vaan talonpoikina tai - niin kuin heitä 1600-luvun lopulla lannasta erotetussa Lapissa oli tapana kutsua - uudisasukkaina. Suomalaisten ja lappalaisten ero ymmärrettiin elinkeinollisena."

Mutta asia ei ole enää lainkaan näin yksiselitteinen tarkasteltaessa saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmän avulla tätä kysymystä.

Saamelaiskäräjälakia säädettäessä saamenkieleen perustuvaa saamelaismääritelmää laajennettiin myös elinkeinollisia seikkoja koskevaksi. Peruste saamelaiskäsitteen laajentamiseksi oli otettu vuoden 1990 saamelaislakiehdotuksesta, jonka tarkoituksena oli kulttuuri-itsehallinnon ohella "palauttaa" saamelaisille valtion hallintaan joutuneita maa- ja vesialueita sekä niihin sisältyviä oikeuksia. Esityksellä pyrittiin turvaamaan metsästys, kalastus ja poronhoito niitä aikaisemmin harjoittaneille väestönosille, siten että lappalaiseksi katsottaisiin henkilö, joka on merkitty maakirjaan, veronkantoluetteloon tai henkikirjaan ns. lappalaiselinkeinonharjoittajaksi vuosien 1875-1923 välisen aikana sekä hänen jälkeläisensä. Mikäli tämän vuoden 1875 kantokirjan lapinveroa sarakkeen alle merkittyjen henkilöiden merkinnän pohjalta haetaan vanhojen kulttuurimuistomerkkien oikeudenomistajia, on peruste täysin kestämätön; vuoden 1695 jälkeen Inarin lapinkylän alueelle kylän asukkaiden luvalla ja suostumuksella perustettujen tilojen katselmuskirjat osoittavat miten laajoista alueista tilan perustaneet Inarin lappalaiset olivat maksaneet lapinveroa, kun taas 1875 kantokirjaan merkityt muuttolappalaisten vero koski elinkeinon tuottoa, jota poromiehet yhä tänäänkin maksavat valtioneuvoston vuosittain määräämien perustein mukaisesti.

Lapinveroa maksaneiden muuttolappalaisten kohdalta ei myöskään löydy arkistoista sellaista asiakirjaa, joka määrittelisi alueen laajuuden, josta vero maksettiin. Joten väitteet että vanhojen inarilaissukujen jättämät kulttuurimuistomerkit kuuluvat myös Norjasta ja Ruotsista alueelle muuttaneille, on maakirjojen, kantoluetteloiden ja tilanmuodostamisasiakirjojen ja tuomioasiakirjojen valossa kaikkea todellisuuspohjaa vailla. Sen enempää vuoden 1875 maakirja, kantoluettelo kuin henkikirja ei anna siihen sellaista vastausta, vaan pikemminkin todistaa yksiselitteisesti vanhimman asutuksen olemassaolon.

Inarin väestö siis koostuu kolmenlaisista ihmisistä; kantainarilaissuvuista, muuttolappalaisista, koltista ja muusta väestöstä. Saamelaiseksi määritellyn väestön alkuperässä ei olekaan olennaista se, mikä sen todellinen alkuperä on, vaan se, minkä ihmiset sen uskovat olevan. Tämä ilmiö perustuu enemmän tunteisiin ja vaistoihin kuin historiallisiin tosiasioihin.

Kuten edellä oleva tarkastelu osoittaa menneisyyttä ja siihen liittyviä ilmiöitä ei kannattaisi yrittää manipuloida erilaisten painotusten ja näkökulmien valinnan avulla puoleen eikä toiseen. Vanhan Inarin lapinkylän kulttuuriperintö on monimutkainen asia, jonka ytimessä ovat tietoteoriaan, politiikkaan, ja identiteettiin liittyvät kysymykset. Inarin alueen entisaikojen elämästä kertovat kulttuurimuistomerkit eivät vielä sinänsä ole kenenkään kulttuuriperintöä, vaan ne muuttuvat kulttuuriperinnöksi vasta tieteellisessä ja laajemmassa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Esimerkiksi tilan perustaneiden, mutta kielensä menettäneiden saamelaisten yhteys vanhaan Inarin lapinkylän kulttuuriperintöön voidaan osoittaa geenitutkimuksilla. Sen sijaan taas Norjasta ja Ruotsista Inariin muuttaneiden porosaamelaisten yhteys Inarin vanhoihin muinaisjäännöksiin voidaan jo edellä olevan perusteella osoittaa mitä suurimmassa määrin keksityksi.

Saamelaispoliitikkojen tekemää lappalaistermin vaihto saamelaiseksi voidaan kutsua uhkarohkeaksi yritykseksi vaihtaa todellinen alkuperäisväestö ahtaan saamelaismääritelmän nojalla myöhemmin alueelle muuttaneen porosaamelaisväestön jälkeläisille. Tähän saumakohtaan limittyy myös kysymys siitä kenellä on isännänoikeus inarinsaamelaisten vanhoihin kulttuurimuistomerkkeihin. Inarissa ei ole tähän mennessä tehty kunnon kartoitusta esim. vanhoista asuinpaikoista, kotakentistä, asuinsijoista, tai pyhistä paikoista kuten uhripaikoista ja seidoista. Vasta kun muut saamelaiset ovat alkaneet vaatia alueen kulttuurimuistomerkkien hallintaa käräjien käsiin, ovat inarinsaamelaiset heränneet näkemään, minkälaisesta kaappauksesta on kyse.

Inarinsaamelaisten oman itsehallinnon vahvistamista omalla laillaan tai maininnalla uudistettavassa saamelaislaissa on vastustettu. On sanottu, että kyse olisi yrityksestä heikentää saamelaisuutta kylvämällä sen keskuuteen hajanaisuutta ja korostamalla jakolinjoja. Asia on juuri päinvastoin. Yleissaamelainen identiteetti ja liike perustuvat nimenomaan tietoon ja ymmärrykseen siitä, että saamelainen kansa koostuu erilaisista alaryhmistä ja -yhteisöistä eräiltä piirteiltään eroavine kulttuureineen. Moninaisuus ei ole heikkoutta vaan voima.

Ryhmien välisiä eroja ei ole syytä lakaista maton alle. Toisaalta on aika turhaa etsiä "puhdasrotuisuutta" mistään saamelaisryhmästä, etenkin kuin siirtyminen ryhmästä toiseen on ollut mahdollista. Tämä on tapahtunut vaikkapa elinkeinoa ja sen mukaan elämäntapaa vaihtamalla, ja usein siihen on liittynyt naimakauppa. Inarin alue on ollut keskeinen kohtaamispaikka jo esihistorialliselta ajalta lähtien. Siellä ovat kohdanneet eteläiset ja pohjoisen Jäämeren rannikon vaikutteet, itäiset ja läntiset piirteet sekä monet etniset ryhmät: inarinsaamelaiset, pohjoissaamelaiset, suomalaiset ja kolttasaamelaiset. Vielä kerran: moninaisuus on voima, ei heikkous. Sen varjeleminen ja vahvistaminen vaatii, että kaikkia saamelaisia ei pakoteta yhteen muottiin, ja ettei mitään ryhmää syrjitä.

[1] Lehtola, Veli-Pekka (toim.) Inari - Aanaar. Inarin historia jääkaudesta nykypäivään. Inarin kunta, Inari 2003.
[2] Hiltunen, Mauno (toim.): Ranuan historia. Kemi 1990.