Olen pohtinut melko tavalla saamelaisuutta. Pystyn nyt tarkastelemaan inarinsaamelaisiin kohdistunutta syrjintää vuodesta 1695 lähtien. Totuus on katkera. Vain muutamat ihmiset ovat yrittäneet auttaa inarinsaamelaisia, heikolla menestyksellä. Suomen valtio tai saamelaiskäräjät ei ole pyrkinyt vähäisemmissäkään määrin estämään inarinsaamelaisten assimilointia suomalaisiksi, vaan päinvastoin ovat edistäneet sitä. Inarinsaamelaiset ovat yksinkertaisesti jääneet "mopen osalle", ja suomenkieliset inarinsaamelaiset oikeudellisesti heitteille.

Saamelaisnationalistien levittämä ja saamelaisten ystävien elättelemä kuva kovaa poronhoitajien elämää elävistä tunturisaamelaisista on joidenkin, mutta loppujen lopuksi aika harvojen saamelaisten todellisuutta. Pehmeisiin arvoihin perustuva saamelainen yhteisöelämä ja saamelainen yhteiskunta, tuntuvat unelmissa hienoilta, mutta niiden toteuttaminen käytännössä törmää arkielämän vähemmän ruusuisiin realiteetteihin.

Saamelaisliikkeen taustaa

1960- ja 70-lukujen taitteessa moni saamelainen kannatti marxismia, joka oli noiden aikojen aktivistien aatteellinen energiajuoma. Harvat saamelaiset jaksoivat perehtyä teoreettiseen oppirakennelmaan sen syvemmälti, mutta laajasta aineistosta löytyi poimittaviksi hyviltä tuntuvia paloja silloisten nuorten saamelaisten käyttöön. Makeimpia näistä oli vaatimus maan palauttamisesta. Vaatimukset olivat vallankumouksellisia ja istuivat siinä mielessä silloiseen aatehuumaan. Intoilijat näkivät esikuvinaan Neuvostoliitossa ja Kiinassa toteutetut maareformit. He samaistuivat vahvasti Kuuban ja Etelä-Amerikan vallankumouksellisiin ja radikaalidemokraattisiin maavaatimusliikkeisiin. Kansainvälinen alkuperäiskansaliike, sellaisena kuin me sen tunnemme, teki vasta tuloaan. Kun se nousi ja vahvistui, sen aallot ylsivät myös saamelaisten keskuuteen kaikissa pohjoismaissa.

Altan protestit muodostivat saamelaisliikkeen taitekohdan. Vuosi 1968 jäi historiaan "hulluna vuotena", jota leimasivat mellakat USA:ssa, Ranskassa ja lukuisissa maissa eri puolilla maailmaa. Juuri tuona vuonna Norjassa oli aloitettu Altajoen vesivoimahankkeen suunnittelu. Altan patotyömaasta oli tuleva saamelaisliikkeen kuuma piste vuosikausiksi, ja vuoden 1981 alussa protestit siirtyivät Osloon. Pitkän prosessin lopputuloksena voimala käynnistettiin 1987, mutta reaktioina vihreä liike nousi Norjassa poliittiseksi voimatekijäksi ja saamelaiskäräjät aloittivat toimintansa 1989. Tämä voitto antoi uuttaa puhtia myös saamelaisten maavaatimuksille Norjan lisäksi Ruotsissa ja Suomessa. Tässä yhteissaamelaiseksi koetussa asiassa mutkat vedettiin kuitenkin suoriksi. Unohdettiin, että näiden maiden saamelaisten historia poikkesi toisistaan. Ennen kaikkea poikkesivat maiden maaoikeudellinen historia ja siitä juontuvat maaoikeuskäytännöt ja -lainsäädäntö. Tämä ei Suomen puolen saamelaisten maaoikeusliikettä hidastanut, vaan vaatimuksia ja perusteluja lainattiin meille vapaasti Norjasta ja Ruotsista. Oltiinhan saamelaisia, neljässä maassa asuvaa alkuperäiskansa joka ei valtakunnan rajoja tunnustanut.

Maaoikeusvaatimukset elävät yhä

Jotkut tuon taistelukauden aktivisteista jäivät koukkuun nuoruutensa aatteelliseen energiajuomaan. Heidän marxisminsa upposi aikaa myöten syvemmälle ja samalla piiloon, mutta maaoikeusvaatimukset jäivät pintaan ja sekoittuivat voimistuvaan saamelaiseen etnonationalismiin. Edeten erilaisiin asemiin saamelaisessa itsehallinnossa ja akateemisessa maailmassa he kartuttivat tietojaan ja kokemustaan. Tämä ei estänyt sitä, että heistä tuli vanhoja jääriä, joita elähdytti heidän vanha elämänsuolansa: maaoikeudet. Uusille aktivistipolville he olivat ja ovat muinaistaisteluiden veteraaneja, jotka yhä vaikuttavat taustalla. Tämä myötävaikuttaa siihen, että Suomen saamelaiskäräjien maavaatimukset roikkuvat mukana poliittisessa "pakaasissa" ja tavoitteissa vanhassa asussaan, vaikka niihin on jo alunperin sisältynyt hyvinkin arveluttavia piirteitä.

Näin jälkikäteen on helppo todeta, että vaatimus maaoikeuksien pakkoluovutuksesta saamelaisille ilman oikeudelliseen prosessiin kuuluvaa näyttövelvollisuutta olisi mullistanut Ylä-Lapin yhteiskunnan. Suomen kaltaisessa oikeusvaltiossa näkymät vaateiden läpiviemiselle oikeusteitse ovat heikot, eivät kuitenkaan niin olemattomat, etteikö houkutus yrittää olisi olemassa. Tähän rohkaisevat erityisesti eräät Ruotsin oikeuslaitoksen tunnetut, saamelaisten maa- ja vesioikeuksia koskevat ratkaisut. Tavoitteiden saavuttamista poliittista eli lainsäädäntötietä haittaavat mm. Suomen perustuslakiin kirjatut omaisuuden suoja ja tasa-arvoisuuden periaate.

Saamelaiskäräjien maihin ja vesiin kohdistuvissa tavoitteissa on kyse vaatimuksesta siirtää maiden ja vesien hallintaoikeus määrätyille, pohjimmiltaan kieliperusteella rajatuille etnisille ryhmille, vieläpä siinä laajuudessa että hallintavalta täyttää kaikki olennaiset omistajuuden tunnusmerkit. Tavoitteen läpimenon mahdollisuuksia heikentää kaiken muun ohella saamelaiskäräjien sitkeästi vaalima syrjintälinja jolla Suomen Lapin todelliseen alkuperäiskansaan kuuluva merkittävä väestöryhmä yritetään tehdä osattomiksi alkuperäkansaoikeuksista. Tarkoitan tässä niitä inarinsaamelaisia, jotka ovat menettäneet oman saamenkielensä historiallisen kehityksen ja siihen sisältyneen Suomen valtion assimiliaatiohakuisen ja assimilaatiota tosiasiallisesti tuottaneen kieli- ja kulttuuripolitiikan seurauksena.

Maaoikeusvaatimusten läpimeno ilman tilanne- ja olosuhdeselvitystä ei ole tavoitteena realistinen eikä todennäköinen. Selvitys osoittaisi, onko Suomessa edes olemassa sellaista valtaväestöstä kieleltään ja kulttuuriltaan poikkeavaa joka polveutumisensa ja asutushistoriansa perusteella tulisi katsoa Suomen Lapin alkuperäiskansaksi, ja joka siihen kohdistuvan syrjinnän ja heikon yhteiskunnallisen ja sosiaalisen asemansa vuoksi olisi erityislaeilla säädettävien tukitoimien tarpeessa. Jos faktat tukevat sitä, että tällainen kansa tai sen alaryhmiä on olemassa, nousee kysymys ketkä kansaan tai sen ryhmiin kuuluvat ja kuka sen päättää. Tämä on nykyisen saamelaiskäräjälain ja siihen kirjatun nykyisen saamelaisen itsehallintomallin umpikuja tai noitaympyrä. Ulos-, irti- ja eteenpäin pääsy siitä vaatii, että inarinsaamelaiset alueensa alkuperäiskansana saavat niin halutessaan rakentaa oman, itsenäisen, julkisoikeudellisen itsehallintoelimen, ja itse rajata oman ryhmänsä. Mutta juuri tätä saamelaiskäräjien enemmistöä ja hallitusta vallassaan pitävät pohjois- ja kolttasaamelaiset ja tämän koalition inarinsaamelaiset myötäjuoksijat eivät salli.

Ilman minkäänlaista halventamisen tarkoitusta palautan mieleen kokeen, jossa apina vangitaan laittamalla banaani tavanomaiseen lintuhäkkiin jossa on pieni aukko. Apina ojentaa kouransa ja tarttuu banaaniin, joka ei mahdu luukusta poikittain. Apina haluaa banaania niin kovasti että se ei hellitä otettaan. Toiset apinat ymmärtävät kääntää banaanin myötäsuuntaan. Ne jotka eivät ymmärrä, jäävät jumiin ja joka tapauksessa ilman banaania.

Saamelaiskäräjien maaoikeustavoitteiden toteutumisen tavoitteet eivät siis ole lupaavia. Tämä ei ole estänyt sitä, että hanke on yritetty viedä läpi uudestaan ja uudestaan, joka kerta vähän muutetussa muodossa tai piiloasussa. Vanhan sanonnan mukaan lohi on niin hyvää, että siitä kannattaa pyytä vaikka sitä ei saisikaan. Yhtä lailla Ylä-Lapin maa- ja vesioikeudet ovat niin makea hedelmä, että monelle näyttää olla mahdotonta luopua niiden tavoittelusta, vaikka tavoittelun perustelut olisivat yhtä löysällä pohjalla kuin Suomen valtion saannot samoihin maihin ja vesiin.

Inarinsaamelaisiin kohdistuva syrjitä ei ole loppunut

Vuosisatoja kestänyt valtioiden vaikutus ensin Ruotsin, sitten Venäjän ja Suomen on tehnyt inarinsaamelaisista varovaisia ja pelokkaita, osittain kulkurikansan: monet inarinsaamelaiset asuvat hajallaan Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Kotiseutu on kuitenkin Inari, asuvat he sitten missä tahansa. Merkittävältä oalta kuitenkin puuttuu tärkein turva, "saamelaisstatus", joka tekisi mahdolliseksi oikeuden harjoittaa kulttuuriaan omilla historiallisilla alueillaan.

Inarinsaamelaisiin kohdistuva syrjitä ei ole loppunut. Sitä eivät harjoita tänään suomalaiset vaan inarinsaamelaisten alueelle valtion myötävaikutuksella muuttaneet poro ja kolttasaamelaiset. Näiltä alueelle muuttaneilta inarinsaamelaiset joutuvat kuulemaan etteivät he ole lainkaan saamelaisia vaan suomalaisia, jotka pyrkivät vastustamaan aitojen saamelaisten oikeuksien toteutumista.