Kun silmäilee vuonna 2014 valmistunutta metsähallituslakiesityksen saamelaiskulttuuria koskevien esitysten perusteluja, ei voi muuta kuin hämmästellä sitä tietämättömyyttä jolla mm. saamelaiskulttuurin heikentämiskieltoa perustellaan. Esityksistä saa sen kuvan, että saamelaiset ikään kuin olisivat muusta väestöstä erillään elävä irrallinen saareke. Kuten seuraava tilanne ja olosuhdekuvaus osoittaa, näin ei ole.

Vastoin yleistä käsitystä Suomen puolella harjoitettu poronhoito on alunperin syntynyt pääsääntöisesti Ruotsista saatujen vaikutteiden kautta Lapin eteläisemmällä alueella talonpoikien (uudisasukkaiden) keskuudessa ja levinnyt sieltä kohti pohjoista aina saamelaisten nykyiselle kotiseutualueelle asti. Sääntelyn piiriin porotalouselinkeino tuli 1800 -luvun lopulla. Sääntelyn tarve nousi toisaalta metsien taloudellisen arvon noususta ja taloudellisesti kannattavan puunhankinnan n.s. nollarajan siirtymisestä yhä pohjoisemmas ja siitä johtuvasta tarpeesta suojella myös asutuksesta kauempana olevia pohjoisia metsiä. Toisaalta poronhoidon volyymi kasvoi samoihin aikoihin vahvasti sen seurauksena että etenkin vuoden 1852 rajasulun seurauksena maahan oli Norjasta ja Ruotsista etenkin vuodesta 1864 alkaen siirtynyt pysyvästi suurimittakaavaisempaa poronhoitoa harjoittavia porosaamelaisia.

Poronhoitoelinkeinoa harjoittivat Suomessa useat väestöryhmät: Suomen Lapin alkuperäiset saamelaiset eli lappalaiset (joista suurin osa oli jo tässä vaiheessa perustanut suku- ja veromailleen uudistiloja), suomalaisperäiset uudisasukkaat ja maahan tuolloin vasta pysyvästi asettuneet porosaamelaiset. Sotien seurauksena joukkoon liittyvät vielä inarinsaamelaisten alueelle asutetut kolttasaamelaiset poronhoitajat. Tästä syystä oikeutta poronhoidon harjoittamiseen ei Suomessa ole milloinkaan rajoitettu vain saamelaisiin tai nimenomaisesti porosaamelaisiin, puhumattakaan siitä, että oikeus olisi Ruotsin tavoin rajoitettu vain osaan porosaamelaisista. Aluksi porojen laiduntamisoikeus oli vain valtion alueilla, mutta se ulotettiin myöhemmin myös yksityisten omistamille metsämaille. Yksityisten omistamilta mailta ei kuitenkaan saa ottaa puutavaraa polttoaineeksi tai muuhunkaan tarkoitukseen ilman maanomistajan lupaa.

Suomen saamelaisten kotiseutualue poikkeaa muiden Pohjoismaiden vastaavista alueista sikäli, että meillä saamelaisten kotiseutualueen väestön enemmistö on muita kuin saamelaisia. Suomen perustuslaki yhdessä muun lainsäädäntömme kanssa turvaa kuitenkin alueen koko väestölle yhtäläiset oikeudet poronhoidon ja kaikkien muidenkin elinkeinojen harjoittamiseen. Saamelaisten kotiseutualueella on poronhoidon lisäksi pitkät perinteet sekä saamelaisten että enemmistönä olevien muiden suomalaisten harjoittamalla metsästyksellä ja kalastuksella. Metsästys ja kalastus on kuitenkin varsinaisena ammattina enää muutamalla henkilöllä. Metsästyksen ja kalastuksen varsinainen merkitys onkin lähinnä saaliin kotitarvekäytön puolella sekä liitännäiselinkeinona.

Poronhoito on Suomessa järjestetty siten, että poronomistajat kuuluvat siihen paliskuntaan, jonka alueella heidän vakinainen asuinpaikkansa on. Samaan paliskuntaan kuuluu yleisesti sekä saamelaisia että suomalaisia. Poronhoitolain (848/1990) mukaan poronhoitoa saadaan saamelaisten kotiseutualueella ja muullakin poronhoitoalueen osalla harjoittaa korvauksetta sekä valtion että yksityisten omistamilla alueilla pelto- ja puutarhamaata lukuun ottamatta.

Saamelaisten kulttuuriin on katsottu kuuluvan poronhoidon, metsästyksen ja kalastuksen. Näiden toimintojen intensiteetti on kuitenkin ollut niin vähäinen, että sillä perusteella ei ole voitu perustaa saamelaisille maanomistuksen yksiköitä eli tiloja koko sille alueelle, missä kyseisiä toimintoja on harjoitettu. Perinteisen poronhoidon, metsästyksen ja kalastuksen turvaamiseksi saamelaisilla on samoin kuin muillakin paikallisilla asukkailla oikeus harjoittaa poronhoitoa maan omistus- ja hallintaoikeudesta riippumatta, sekä oikeus metsästää kotikunnassaan olevilla valtion mailla ja kalastaa kolmessa pohjoisessa kunnassa olevilla valtion vesialueilla. Tätä laajemman maankäyttöoikeuden antaminen etnisille saamelaisille ylittäisi heidän perinteisen maankäytön, eikä sellaisen oikeuden säätämisestä saamelaisten yksinoikeudeksi tulisi mitään lisäarvoa saamelaisille, vaan odotettavissa olisi turhia ristiriitoja. Tämäkin puoli on jäänyt huomioimatta niin oikeusministeriöltä kuin maa- ja metsätalousministeriöltä.

Porotalouden harjoittamisen osalta ei siis ole tarvetta metsälainsäädännön syvälle käypiin tarkistuksiin. Porotalouden ja sen harjoittajien edut on toki turvattava, samoin kuin muiden luontaiselinkeinojen ja luontaistalouden harjoittajien edut, mutta sen on tapahduttava syrjimättömältä pohjalta. Mikäli virheellisin perustein määritellylle alkuperäisväestölle - etnisille saamelaisille - annettaisiin erioikeuksia tai suosituimmuusasema porotalouteen käytettävän valtion maan osalta, tämä merkitsisi käytännössä sitä, että samalla alueella vakinaisesti asuvat ja samoja elinkeinoja harjoittavat verolappalaisten jälkeläiset, jotka ovat saamelaisten verisukulaisia, mutta joita nämä syrjintää harjoittaen eivät hyväksi saamelaisten joukkoon, joutuisivat elinkeinonharjoittajina etnisiä saamelaisia huonompaan asemaan. Sama koskisi muita samoja elinkeinoja harjoittavia väestöryhmiä, kuten suomalaisperäisten uudisasukkaiden jälkeläisiä. Tämä ei liene mahdollista muutoin, kuin perustuslain yleisiä periaatteita muuttamalla ja Suomen kansainvälisiä sitoumuksia tarkistamalla.

Tässä yhteydessä on syytä huomata, että saamelaisten kotiseutualueella vakinaisesti asuvasta saamelaista alkuperää olevasta väestöstä enää 2-3 % harjoittaa porotaloutta päätoimisesti. Ei liene edes tarkoituksenmukaista, että valtion metsämaiden käyttö rajattaisiin näin pienen vähemmistön etuoikeudeksi.

Metsähallituslakityöryhmän tekstissä on jäänyt liian vähälle huomiolle se seikka, keillä kaikilla on ollut perinteisesti nautintaoikeuksia/käyttöoikeuksia valtion maa- ja vesialueisiin ja mikä merkitys niillä ollut ja on asianomaisille. Valtion maa- ja vesialueita ovat perinteisesti käyttäneet saamelaisten lisäksi muutkin suomalaiset esim. porotalouden harjoittamiseen, kalastukseen, metsästykseen sekä muiden luontaiselinkeinojen harjoittamiseen.

Työryhmällä ei näytä olevan mitään käsitystä siitä missä määrin edellä mainittujen ihmisten jälkeläiset edelleen käyttävät alueita mainittuihin tarkoituksiin. Tohtori Wirilanderin laatimassa selvityksessä selostetut oikeustapauksetkin koskevat pääasiassa muita kuin saamelaiskäräjien vaaliluetteloon nykyisin merkittyä väestöä. Tämä johtuu siitä, että saamelaisrekisterissä enemmistön porosaamelaisten esivanhemmat muuttivat Suomeen parempien laidunmaiden vuoksi vasta vuoden 1852 rajasulun seurauksena.

Suomessa porotalouden harjoittaminen poikkeaa Norjan ja Ruotsin oloista ja säännöksistä. Syy siihen löytyy maamme pohjoisen osan asuttamisesta: saamelaiset, ns. metsälappalaiset ja suomalaiset talonpojat ovat asuttaneet maamme pohjoisia erämaaseutuja yhdessä ainakin 1700-luvulta alkaen. Myös elinkeinot olivat ja ovat edelleen samoilla alueilla kaikilla yhteisiä. Edes poronhoito ei ole ollut yksinomaan etnisten saamelaisten harjoittama elinkeino.

Näin ollen ei ole perusteltua asettaa yhtä kansanosaa parempaan asemaan muihin samalla alueella vakinaisesti asuviin nähden, eikä tätä voi perustella Ruotsin tai Norjan lainsäädännöllä, koska maat poikkeavat Suomesta ratkaisevasti asutushistorian, poronhoidon historian ja väestöryhmien nykyisen alueellisen jakautumisen osalta. Sen enempää poronhoidon kuin muidenkaan elinkeinojen harjoittamista ja elinkeinojen kehittämismahdollisuuksia ei liioin voida jättää yksinomaan saamelaiskäräjien luvasta riippuvaiseksi. Tätä ei ILOn yleissopimuskaan edellytä.

Poronhoidon harjoittamiselle on lainsäädännön puolesta tänä päivänä vähintäänkin hyvät mahdollisuudet, eikä saamelaisia tässä suhteessa sorreta. Poronhoitoalueella vakinaisesti asuvat saamelaiset ja muutkin porotalouden harjoittajat saavat poronhoitolain (848/1 990) 3 §:n mukaan harjoittaa poronhoitoalueella poronhoitoa maan omistus- ja hallintaoikeudesta riippumatta. Porotalouden harjoittajilla on niin ollen oikeus pitää porojaan myös muiden omistamilla metsäalueilla. Tämä koskee sekä yksityisesti omistettuja että valtion maita.

Porotalouden harjoittajilla on lisäksi oikeus ottaa valtion metsistä ilman erityistä lupaa korvauksetta poltto- ja kotapuiksi tarvittavia puita sekä ostaa käyvästä hinnasta muuta poronhoidossa tarvittavaa puutavaraa (esim. erotteluaitauksia varten). Poronhoitolain 2, 31, 32, 33 ja 34 §:ssä on saamelaisten kotiseutualueella harjoitettavalle poronhoidolle säädetty muuta poronhoitoaluetta vahvempi asema. Kaikki saamelaisten kotiseutualueella porotaloutta harjoittavat henkilöt ovat syntyperästään riippumatta valtion maa- ja vesialueiden käytön osalta keskenään tasavertaisessa asemassa.

EU-liittymissopimuksen liitteenä oleva pöytäkirja No 3 tosin sallii, että etnisille saamelaisille saadaan myöntää yksinoikeuksia poronhoidon harjoittamiseen perinteisillä saamelaisalueilla (J Art.), mutta mitään velvoitetta tähän ei ole. Tällainen menettely olisi myös Suomen perustuslain sisältämän yhdenvertaisuusperiaatteen vastaista. Mainitulla pöytäkirjalla on ensisijaisesti pyritty turvaamaan Ruotsin saamelaisille ne yksinoikeudet porotalouselinkeinon harjoittamiseen, mitkä heillä oli liittymishetkellä. Edellä on selostettu, miksi ei ole perusteltua soveltaa Ruotsin mallia Suomessa.

Pöytäkirjan tarkoituksena ei ole ollut uusien taloudellisten oikeuksien luominen, mikä olisi vastoin EU:n perustamisasiakirjaakin. Pöytäkirjan nojalla ei voida enää liittymisen jälkeen laajentaa saamelaisten erioikeuksia ilman EU:n jäsenvaltioiden antamaa suostumusta, jonka tulisi ilmeisesti olla yksimielinen. Huomattava on myös se seikka, että kaikkiin taloudellisiin etuuksiin, joita EU:n jäsenvaltiot antavat kansalaisilleen, on saatava EU:n suostumus. Jos annettavat etuudet syrjivät muita kansanryhmiä, EU:n suostumusta tuskin saadaan.

Saamelaisten lisäksi porotaloutta ja muita "saamelaiselinkeinoja" ovat saamelaisalueella harjoittaneet perinteisesti myös alueelle asettuneet suomalaiset ja nekin ns. Inarin verolappalaisten suomenkieliset jälkeläiset, jotka eivät kuulu saamelaiskäräjien vaaliluetteloihin. Norjasta on lähinnä 1800-luvun puolivälin jälkeen saapunut Inarin ja Sodankylän kuntien pohjoisosaan porotalouden harjoittajia (porosaamelaiset), joista osalle on Suomen kansalaisuuskin myönnetty vasta 1900-luvun alkupuolella ja jotka ovat asuttaneet e.m. kuntien alueita yhdessä siellä ennestään olleiden saamelaisten ja etelämpää saapuneiden suomalaisten kanssa.

Kaikki nämä kansanryhmät ovat harjoittaneet ja harjoittavat edelleenkin porotaloutta, kalastusta ja metsästystä maan pohjoisimmilla alueilla.

Kalastus- ja metsästysoikeuden käytön osalta tilanne on vastaavanlainen kuin porotaloudessakin. Paikallisten asukkaiden perinteiset kalastusoikeudet valtion vesissä on turvattu kalastuslailla. Kotitarvekalastusta saadaan niissä harjoittaa maksuitta. Perinteiset metsästysoikeudet on puolestaan turvattu metsästyslailla. Suomen lainsäädännöllä on niin ikään turvattu marjastus, sienestys ja kulkeminen toisen maalla ns. joka miehen oikeuksina. Näin ollen saamelaisten ja enemmistönä olevan muun paikallisen väestön käyttöoikeudet valtion omistuksessa olevilla alueilla ovat jo nyt varsin laajat ja samanveroiset (vrt. ihmisoikeussopimus). Saamelaiskäräjät on perustellut vain virallisesti hyväksyttäville saamelaisille annettavia erityisoikeuksia ja saamelaiskäräjille annettavaa lisävaltaa saamelaisten puutteellisilla oikeuksilla, saamelaisen kulttuurin uhanalaisuudella ja saamelaisten sorrolla.

Edellä on kuitenkin osoitettu, että saamelaisten oikeudet valtion alueiden käyttämisen osalta eivät ole sen vähempiä kuin alueen muilla väestöryhmillä. Suomen lainsäädäntö ja riippumaton tuomioistuinjärjestelmä turvaavat luvallisten elinkeinojen häiriöttömän harjoittamisen ja muut maankäyttöön liittyvät oikeudet sekä saamelaisille että saamelaisiin kuulumattomalle paikalliselle väestölle täysin tasavertaisesti.

Tarvetta erityisesti saamelaisten oikeusaseman ja sosiaalisen aseman kohentamiseen suhteessa alueen muuhun väestöön ei ole sen enempää yksilötasolla kuin kollektiivisella tasolla. Pelkästään saamelaisia koskeville korjaaville erityistoimille, n.s. positiiviselle syrjinnälle, ei ole tosiasiallisia perusteita, eikä oikeutta sellaiseen ole johdettavissa saamelaisten virallisesta alkuperäiskansa-asemasta; kun valtionalueiden käyttöä perinteisillä tavoilla koskevat säädökset ovat kaikille yhteisiä, ja kun saamelaisten porotalouteen ja muuhun kulttuurinsa toteuttamiseen liittyvät kaikki maahan ja vesiin liittyvät tarpeet tulevat tätä kautta täytetyiksi, tarvetta heitä suosivaan erityislainsäädäntöön ei ole.

Kansalaisten eriarvoistamista ja muita kärjistyksiä näiden samoilla alueilla asuvien eri kansanryhmien välillä tulee myös jatkossa välttää. Näin paikallisen väestön olosuhteet voidaan säilyttää rauhanomaisella kannalla. Saamelaiskäräjien ajama hallintomalli päätöksenteon siirtämisestä Saamelaiskäräjille olisi edellä tarkoitettu kärjistys.

Saamelaiskäräjien tarkoituksena on saattaa valtion omistamat saamelaisten kotiseutualueella sijaitsevat maat saamelaisten hallinnon ja ohjauksen alaisiksi tarkoituksin edistää olosuhteita, joissa saamelaiset voivat ylläpitää ja kehittää kulttuuriaan ja perinteisiä elinkeinojaan.

Käräjien tehtävä olisi siten yhdessä metsähallituksen kanssa hallita valtion maa- ja vesialueita sekä yhteen sovittaa alueen luonnonvarojen hoitoa, käyttöä ja suojelua paikalliset olosuhteet ja kehittämistarpeet huomioon ottaen sekä turvaten myös ulkopaikkakuntalaisille kohtuulliset mahdollisuudet luonnossa liikkumiseen, metsästykseen, kalastukseen ja luonnon virkistyskäyttöön.

Kuten edellä on jo todettu, saamelaisen kulttuurin harjoittamiselle tai sen kehittämiselle ei ole nykyisinkään maanomistuksesta tai Suomen lainsäädännöstä johtuvia esteitä. Tässä tarkoituksessa metsähallituslakityöryhmän esitykset jotka tähtäävät erioikeuksien antamiseen saamelaisille ja saamelaiskäräjien maankäyttöä koskevan vallan lisäämiseen ovat todellisuuteen joka suhteessa sopimattomia. Esitykset eivät myöskään palvele valtiomaanomistajan etuja siten, mitä maanomistajalta yleensä edellytetään. Työryhmän tällaiset ajatusrakennelmat lähtevät päinvastoin kokonaan suppean elinkeinoharjoittajaryhmän intressistä sen valtapyrkimysten ajamiseksi valtion ja osin myös muiden omistajien oikeudet syrjäyttäen.

Esitykset ovat siten joka suhteessa Suomen oikeusjärjestykseen soveltumattomia. Tällaiset esitykset ovat Suomen oikeusjärjestelmään soveltumattomia myös sen vuoksi, että käräjien ylläpidon ja sen mahdollisesti aiheuttamien vahinkojen kustannukset jäisivät viime kädessä valtion kannettaviksi. Lisäksi tulkinnat ILOn sopimuksen soveltamisesta olisi selkeästi alku Suomessa omaksutun oikeusjärjestelmän muullekin murentamiselle, varsinkin kun käräjien toimivalta ulottuisi saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolelle ja lisäksi sen määräysvalta ulottuisi ylimmän tuomioistuimen päätöksillä valtion omistamille yksityisille henkilöille vahvistetuista oikeuksista määräämiseen (esim. valtion vesialueille vahvistetut tilojen laajat kalastusoikeudet).

Työryhmän tulkinnat tarkoittaisivat sitä, että saamelaiskäräjät saisi ratkaista myös alueella asuvien perus- ja ihmisoikeuksien laajuuden.

Saamelaiskäräjille tulisivat kuulumaan kaikki tärkeimmät omistajan määräysvaltaan kuuluvat asiat maan ostosta, myynnistä ja vuokrauksesta alkaen. Työryhmän esitysten tulkinnat tarkoittaisivat, että saamelaiskäräjille annettaisiin myös TE-keskukselle nykyisin kuuluva toimivalta julkisista varoista luontais- ja muita elinkeinoja varten annettavien tukien myöntämiseen esim. porojen paimennukseen. Muutoksenhakutiestä ei esityksissä ole sanaakaan. Ilmeisesti tämä johtuu siitä, että saamelaiskäräjät katsoo valtion maa- ja vesialueiden hallinnan sisältyvän saamelaisten itsehallinto-oikeuden piiriin, jolloin sen mm. KHO:n päätöksiin ottama torjuva ja uhmaava kanta edellyttääkin, että saamelaiskäräjien ulkopuolista muutoksenhakuastetta ei saakaan olla.

Tutkimukset ensin

Tohtori Wirilander on saamelaisalueen maanomistusoikeuksia koskevassa selvityksessään katsonut, ettei käytettävissä olleista asiakirjoista ole saatu selkeää näyttöä siitä, että lapinkylät tai yksityiset henkilöt olisivat omistaneet Lapin maat. Tämän vuoksi Wirilanderinkin suosittelema saamelaisten ja vanhojen lapinkylien perheiden oikeuksia koskeva puolueettomien historioitsijoiden tekemä laajempi historiantutkimus alkuperäislähteitä käyttäen on syytä saattaa vireille. Siinä yhteydessä tulisi tehdä yhtenäinen selvitys muunkin Suomen asuttamisesta ja maan kulloisestakin alkuperäisväestöstä ja sen määrästä.

Nykyisin saamelaisten kotiseutualueen suurimpana työllistäjänä on poronhoidon sijasta matkailu ja muut palveluelinkeinot, jotka antavat lähes puolelle saamelaisalueen työssä käyvästä väestöstä pääasiallisen toimeentulon. Porotaloudesta saa pääasiallisen toimeentulon saamelaisten kotiseutualueella enää noin 240 poronomistajaa. Näihin omistajiin sisältyvät saamelaisten ohessa myös saamelaisiin lukeutumattomat verolappalaisten jälkeläiset suomalaisperäiset porotalouden harjoittajat.

Saamelaisalueella asuvista saamelaisista joka neljäs ja kaikista saamelaisista enää joka kuudes omistaa poroja. Pääosan toimeentulostaan saamelaiset saavat muista elinkeinoista. Selvästi yli puolet alueen asukkaista saa toimeentulonsa matkailusta tai muista lähteistä kuin perinteisistä saamelaiselinkeinoista. Osa porotalous-, luontaiselinkeino-ja asuntotiloista on jo siirtynyt uusille omistajille, osa tilallisista on jäänyt eläkeläisinä asumaan porotilojaan. Saamelaisten kotiseutualueen elinkeinotoiminnassa tapahtuneet muutokset merkitsevät käytännössä sitä, että maankäytössä on otettava lukuun paljon muutakin kuin porotalous. Porotalous on ollut keskeisen tärkeä saamelaiselle kulttuurille ja identiteetille, ja se on yhä merkitsevä. Vaikka porotalouden, saamelaisen kulttuurin ja muun alueelle ominaisen luonnon hyödyntämiseen perustuvan talouden ja kulttuurin harjoittamisen mahdollisuudet on jatkossakin turvattava, tämän on tapahduttava syrjimättömältä pohjalta, eikä niiden turvaaminen saa merkitä tien sulkemista uusien elinkeinojen kehittämismahdollisuuksilta. Tältäkin osin olisi tarvetta perusteellisen uuden selvityksen tekemiseen.