Isojakoa edeltävät ja sen aikaiset maanhallinnan järjestelyt sekä niistä vedettävät johtopäätökset meidän aikanamme
Viime aikoina on jälleen kerran vaadittu äänekkäästi ILOn alkuperäiskansasopimuksen ratifiointa ilman mitään edeltävää olosuhde- tai tilanneselvitystä. Siksi saamelaisten aseman kannalta on tarpeen tarkastella maanhallinnan kehitystä pohjoisessa, erityisesti saamelaisten kotiseutualueella ILOn alkuperäiskansasopimuksen (169) 14 (1) artiklan valossa isojakoa edeltävänä ajanjaksona, jolla voidaan katsoa olevan ajallista yhteyttä isojaon suorittamiseen.
Suomen saamelaiskäräjät on perustellut ILO-sopimukseen keskeisesti liittyviä maan omistus-, hallinta- ja käyttöoikeusvaatimuksiaan sillä, että nämä oikeudet olisi historian jossain vaiheessa oikeudettomasti riistetty saamelaisilta. ILO-sopimuksen ratifiointiin liittyen artiklaa 14 (1) ja oikeushistoriaa tulee tarkastella Suomen olosuhteissa siitä näkökulmasta, onko isojakoa edeltävänä ajanjaksona tapahtunut saamelaisten perinteisessä maanomistuksessa/hallinnassa poikkeuksellista kehitystä, joka olisi riistänyt tai syrjinyt saamelaisia tai muutoin ollut poikkeavaa maan muihin alueisiin nähden.
Tällaisena tarkasteluajanjaksona voidaan pitää enintään aikaa, joka alkaa 1500-luvulta ja päättyy isojakoon. Tätä ajanjaksoa myös Juhani Wirilander on pitänyt lähtökohtana selvittäessään maanomistusoloja ja niiden kehitystä saamelaisten kotiseutualueella. Myös oikeustieteen tohtori, professori Kyösti Haataja on seikkaperäisesti selvittänyt aikanaan Suomen ja myös Lapin maanomistuksen kehitystä mainittuna ajanjaksona.
Haatajan käsitykset ilmenevät mm. kahdesta laajasta Lakimies-aikakausijulkaisussa julkaistusta artikkelista (Erämaa ja liikamaa, Lakimies 1929, s. 228-274; ja Erämaa ja liikamaa Suomen lainsäädännössä Venäjän vallan aikana, Lakimies 1930, s. 293-312).
Haataja on erityisesti selvittänyt maanomistuksen (pysyvän nautinnan) muotoutumista Suomessa kyseisenä ajanjaksona sellaisten erämaiden osalta, joilla ei ollut pysyvää asutusta ja jotka eivät olleet kyseisen ajanjakson alussa kenenkään pysyvässä omistuksessa/hallinnassa. Myös Matti Enbuske on väitöskirjassaan tarkastellut onko nykyisten n.s. rekisterisaamelaisten eli saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkittyjen henkilöiden esivanhempia erikseen syrjitty maanomistuksen ja hallinnan muodostuksessa.
Yhdenmukaisesti sekä Haatajan ja Wirilanderin että Enbusken selvitysten perusteella voidaan todeta, ettei isojakoa edeltäneenä ajanjaksona Lapin alueella tapahtuneen uudisasutuksen vuoksi tai lainsäädännön perusteella ole siirtynyt tai otettu pois kielellisesti tai muuten etnisesti rajatuilta saamelaisilta sellaisia alueita, jotka olisivat olleet näiden asuinkäytössä tai muutoin omistamia tai pysyvästi hallitsemia. Selvityksistä voidaan todeta edelleen, että lapinkyläinstituution voimassa ollessa uudisasukas saattoi sijoittua lapinkylän rajojen sisäpuolelle vain kylän suostumuksella. Vuoden 1734 lain säätämisen jälkeen tilanne muuttui siten, että uudisasukkaiden sijoittamisesta päätti lapinkylien sijasta kruunu.
Wirilanderin selvityksestä ilmenee, että huomattava osa aikaisemmista lapinkylien asukkaista, eräiden kylien osalta käytännöllisesti katsoen kaikki, ryhtyivät pysyvästi uudistilallisiksi ja ainakin pienimuotoisen maatalouden harjoittajiksi. Siten nämä muiden pohjoiseen siirtyneiden uudisasukkaiden ohella saivat isojaossa pysyvässä nautinnassa olleet asuinpaikkansa ja muut erityiskäytössä olleet alueensa. Väestöryhmien välistä eroa ei ollut, joten tästä tilanteesta ei ole johdettavissa oikeushistoriallisia kuten ei muitakaan perusteita, joiden nojalla nykyiset n.s. rekisterisaamelaiset pitäisi nostaa erityisasemaan maankäytöstä ja hallinnasta päätettäessä.
Hyvin ilmeistä on, että alkuaan maatalouden harjoittajiksi ryhtyneiden perheiden hallitsemia, erityiskäytössä olleita alueita ja etuuksia, kuten kalastuspaikkoja, ryhdyttiin pitämään heidän omistamaan tilaan kuuluvina erityisinä etuuksina. Tällaiset etuudet, siltä osin kuin ne kohdistuvat kylän ulkopuolisiin vesialueisiin, ovat tulleet huomioon otetuiksi heidän omistamilleen tiloille kuuluvina erityisinä etuuksina mm. vesipiirirajankäynneissä.
Itse asiassa tuoreimman käsityksen mukaan monet alkuperäisten lappalaisten alueella nauttimat oikeudet ovat erikseen sääntelemättömiä; ne eivät ole edes kuuluneet pohjoisten alueiden isojakoa sääntelevän lain soveltamisalaan.
Tähän mennessä ei ole tehty sellaista selvitystä, jonka perusteella voitaisiin arvioida, olisiko isojaon ajankohtana ollut sellaisia erityiseen käyttöön otettuja alueita, joihin perheillä tai yhteisöllä (kylällä) olisi katsottava olleen omistukseen rinnastettava pysyvä hallinta, mutta jotka syystä tai toisesta eivät olisi tulleet isojaossa luetuiksi kuulumaan etuuden haltijoille muodostettuihin tiloihin yksityisenä tiluksena tai erityisenä etuutena. Edellisessä kappaleessa todettu viittaa siihen, ettei näitä vanhoja oikeuksia ole voitu edes käsitellä isojaossa, mutta se ei todista ettei sellaisia ole ollut. Asia vaatisi siis selvittämistä.
Erityisesti on vielä tässä yhteydessä todettava, ettei isojakolainsäädäntöön sisältynyt mitään sellaisia säännöksiä, joiden nojalla olisi omistajalta/haltijalta otettu pois hänen omistamaansa/nauttimaansa aluetta tai erityistä etuutta. Maan antaminen taloille perustui isojaon suorittamisen ajankohdan mukaiseen pysyvään nautintaan siltä osin kuin kysymys ei ollut lisämaan antamisesta. Siksi on kysyttävä, miksi sitä ei ole ulotettu kaikkiin oikeuksiin ja niiden nautintaan? Mainittu periaate oli voimassa kaikkialla Suomessa toimeenpannuissa isojaoissa.
Yleisesti siis isojakoa koskevalla lailla tai isojaon toimittamisella ei myöskään ollut sellaista vaikutusta, että se olisi estänyt tai kaventanut saamelaisten tai lappalaisten tai muidenkaan paikallisten asukkaiden mahdollisuutta poronhoitoon, kalastukseen, metsästykseen tai muiden luontaiselinkeinojen harjoittamiseen.
Tämä koskee myös Norjasta ja Ruotsista Suomeen muuttaneita porosaamelaisia, joilla ei ole täällä aikaisemmilta ajoilta tukenaan minkäänlaisia omistuksesta ja nautinnasta kertovia oikeudellisesti päteviä asiakirjoja tai muuta näyttöä.
Käsitykseni mukaan siitä historiallisesta perustasta, että Lapissa perinteisesti ennen isojakoa harjoitettiin hyvin laajasti luontaistaloutta, johtuu, että nykyäänkin paikallisilla asukkailla on maanomistuksesta riippumaton poronhoito-oikeus ja muuta Suomea laajemmat yleisoikeudet kalastukseen ja metsästykseen.
Edelleen voidaan todeta, ettei isojaon jälkeisellä asutuslainsäädännöllä tai kiinteistönmuodostamislainsäädännöllä ole ollut saamelaisten oikeuksia tai maan omistusta kaventavaa vaikutusta, vaan päinvastoin erityisesti Suomen itsenäisyyden aikana on erityislainsäädännöllä nimenomaan suosittu saamelaisten maanomistuksen lisääntymistä ja parannettu luontaiselinkeinojen harjoittamismahdollisuuksia.
Toisaalta edellä toteamani oikeuksien tila ei yksin osoita sitä, että alueet eivät voisi kuulua myös omitukseen, tai yksin osoita niiden kuuluvan oikeuksien haltijoiden omistukseen. Omistus vaatii muiden edellytysten täyttymistä ja tarkastelua, jonka tutkimus on liiaksi ohittanut tähän asti. Ajatus siitä, että valtio olisi omistanut alueet aikojen alusta tai että valtio olisi ne ensimmäisenä vallannut käyttöönsä saaden niihintätä kautta alkuperäisen saannon, tai saanut jonkun lailliseen saannon kautta on yhtä epätodennäköinen. Valtio ei voi osoittaa saantojaan.
Vallitsevan perus- ja ihmisoikeuskäsityksen mukaan valtio ei voi yleensä ottaa alueita pysyvästi haltuunsa ja omistukseensa edes niiden soveltamisen edeltävänä aikana pätevästi vain säätämällä siitä. Sen suhteen valtiolla voi olla sekä kansainvälisoikeudellinen että kansallinen näyttövelvollisuus. Tämän avoimen kysymyksen selvittäminen vaatisi perusteellisen tutkimuksen jossa seurattaisiin omistusoikeuden muotojen, käsitteiden ja sisältöjen konkreettista historiallista kehitystä, muun muassa sen selvittämiseksi, millä perusteilla ja toimilla valtio on saanut tai siirtänyt itselleen nyt ominaan hallitsemien maiden omistuksen, ja ovatko nämä toimet olleet omana aikansa lain ja oikeuskäsitysten mukaan laillisia, ja minkälainen on ollut se valta-asetelma jossa omistusoikeuden siirtäminen on tapahtunut - onko ollut kyse puhtaasti vahvemman vallasta heikomman yli, vai onko laillisen omistajan luovutuksenanto, jos tällainen on ylipäätään tapahtunut, perustunut "vapaaseen, täyteen ja valistuneeseen suostumukseen" (engl. "free, full and informed consent"), eli täyteen käsitykseen siitä mitä oikeustoimi on merkinnyt.
Aikaisemmin on muun muassa lainsäädännön yhteydessä katsottu olevan epäselvyyttä Lapin maanomistusoloissa. Oikeastaan päällimmäinen havainto on kuitenkin että suurin ja ensimmäinen epäselvyys koskee valtion omistuksia alueella ja niiden alkuperää, jonka selvittäminen avaa muita ovia. Selvityksen vaatiman suuren työmäärän ja siihen liittyvien kustannusten suuruuden sekä asian suuren periaatteellisen merkityksen takia ainoa kohtuullinen ratkaisu on, että eduskunta ottaa vastuun siitä että selvitys suoritetaan sen johdolla ja valtion kustannuksella. Eihän voi olla niin, että kansalaisten valitsemat vastuulliset poliitikot jättävät valitsijoidensa intressin sivuun valintansa jälkeen ja siirtyvät aivan muuhun eli valtion yksityisluonteisen omistusedun puolustamiseen.
Valtion liikelaitoksen suuntaan kehittyvä Metsähallitus on viime vuosina pyrkinyt betonoimaan omia omistuksiaan m.m. muodostamalla omista Lapissa olevista maanomistuksistaan kiinteistöjä, joihin valtio on hankkinut lainhuudon. Pitemmällä tähtäimellä tavoitteena voi olla näiden kiinteistöjen yksityistäminen eli siirtäminen edelleen uusille omistajille. Maakaaren mukaan ei edes myönnetty lainhuuto kuitenkaan tuota suojaa oikeaa omistajaa vastaan. Valtion velvollisuus näyttää omien omistustensa oikeusperuste tulee täyttää ennen mitään muita toimia tai esityksiä. Siksi Lapin maanomistukseen kestävällä tieteellisellä pohjalla suoritettava perusteellinen oikeushistoriallinen selvitys on käynnistettävä pikimmiten.
Saamelaisten oikeusaseman parantaminen
Valtion saantojen laillisuutta lukuun ottamatta maanomistusoikeuden suhteen ei Lapin alueella ole oikeastaan epäselvyyttä, vaikka toisenlaisiakin väitteitä asiasta on esitetty. Haatajan aikaisemmin mainittu selvitys ja Wirilanderin uusi selvitys osoittavat johdonmukaisesti sen historiallisen ja lainsäädännöllisen kehityksen, johon nykyinen kiinteistöjaotus ja omistusoikeus Lapissa perustuu.
Yllä olevan perusteella ns. rekisterisaamelaisiin, erityisesti Norjasta ja Ruotsista Suomeen muuttaneisiin porosaamelaisiin, ei ole tähänastisen tuottamien tietojen mukaan Suomessa kohdistunut maanomistukseen liittyviä joukkomittaisia laittomuuksia tai virheitä. Sikäli kuin ILOn alkuperäissopimuksen 169 ratifioinnin vuoksi tai muutoin ryhdytään erityistoimenpiteisiin saamelaisten aseman edistämiseksi maankäytön osalta, ei toimenpiteiden perusteena siis voi olla rekisterisaamelaisiin kohdistuneiden aikaisempien maanomistusta koskeneiden toimenpiteiden tai lainsäädännön virheellisyys ja näiden virheiden korjaaminen.
Mahdollisten saamelaisten asemaa edistävien toimenpiteiden tulee perustua poliittiseen ratkaisuun tällaisten toimenpiteiden tarpeellisuudesta. Pokan toimikunnan mietinnössä todetaan, tällaiset toimenpiteet ovat kansallisesti melko vapaasti valittavissa tarkoituksenmukaisuuden perusteella. Mikään kansainvälinen sopimus ei edellytä, että saamelaisten luontaiselinkeinojen harjoittamisen suojaamista ja maankäytön edistämistä toteutettaisiin siten, että kavennettaisiin muun paikalliseen väestön, mm. statuksettomien saamelaisten, vastaavanalaisia mahdollisuuksia hyödyntää valtion omistamia alueita.
Saamelaiskäräjien vaatimukset ILOn alkuperäiskansasopimuksen ratifioimisesta ovat varomattomia sikäli, ettei mikään toimenpide voi vähentää, siirtää tai huonontaa kenenkään yksityisen omistuksen mukaisia oikeuksia. Se ei voi siirtää myöskään päätösvaltaa yksityisautonomiasta kenellekään muulle. Saamelaiskäräjät ei ole sellainen toimielin, joka voisi saada mitään toimivaltaa yksityiseen oikeuteen. Se kuuluu vain eduskunnalle, ja tällöin perustuslain rajoissa.
Yhtä vähän mikään toimenpide ei saa oikeusvaltiossa olla mahdollista ennen kuin valtion omistukset ja siten niihin kohdistuvat oikeudet on selvitetty ja valtio näyttänyt omien saantojensa laillisuuden: sehän on pätevästi kyetty kiistämään.
Yleisesti ottaen ei ole olemassa mitään perusteita asettaa eri väestöryhmiä eri asemaan, ja jos tällaiseen perustelluista syistä mennään, siinä on väestöryhmien keskinäisten suhteiden myönteisen kehityksen edistämiseksi noudatettava mitä suurinta varovaisuutta ja viisasta harkintaa. Niin isojakoa edeltävään ja sen aikaiseen ajanjaksoon kohdistuva oikeushistoriallinen selvitys kuin nykyisiin oloihin kohdistuva olosuhdeselvitys tulevat mitä todennäköisimmin osoittamaan, ettei olosuhteissa ole sellaisia perusteita, että tosiasiallisesti eriarvoistavat toimet olisivat perusteltavissa esimerkiksi "positiivisena syrjintänä".
Mahdollisissa maankäytön järjestelyissä tulisi siis kaikin tavoin välttää eri paikallisten väestöryhmien erilaiseen asemaan asettamista. Valtion maiden käytön ohjaamista järjestettäessä ja toteutettaessa tulisi erityisesti ottaa nämä näkökohdat huomioon. Eri asemaan asettaminen oikeuksissa on aina kysymys tiestä, joka johtaa syrjintään ja jota on vaikea perustella oikeudellisesti. Viimeistään kun kysymys valtion hallitsemien maiden oikeista omistajista on saanut selvityksen myötä ratkaisunsa, tai mikäli selvitys osoittaa, ettei kysymykseen ole löydettävissä ratkaisua, Lapissa olevien valtionmaiden hallinta, käyttö ja niistä kertyvien tuottojen ohjaaminen voidaan ottaa uuteen harkintaan. Uudet ratkaisut ovat mahdollisesti löydettävissä elvytettävän ja demokraattiselle pohjalle rakennettavan maakuntahallinnon puitteissa.
Alkuperäiskansan oikeudet ovat jakamattomat
Viime aikoina on keskusteltu ja opittu paljon yhdestä Suomen vanhimmista, etnisistä vähemmistöistä, saamelaisista. Yleisnimitykseksi Suomessa on vakiintunut 1970-luvulta lähtien saamelaissana. Se on kuitenkin eri asia kuin alkuperäiskansoja koskevan ILOn yleissopimuksen tarkoittama alkuperäisväestö.
Kansainvälisen määritelmän mukaan alkuperäisväestöön kuuluu henkilö, joka itse kokee kuuluvansa kyseessä olevan alueen alkuperäisväestöön ja joka sukupolvelta toiselle jatkuneen katkeamattoman polveutumisen perusteella kuuluu kyseiseen alkuperäisväestöön. Tässä yhteydessä huomautettakoon, että vaikka käsitteissä alkuperäiskansa ja alkuperäisväestö voi olla merkityseroja, on vaikea nähdä oikeudellisesti ja moraalisesti kestäväksi tilanne, jossa myöhemmin alueelle tullut alkuperäiskansa voisi olla maan oikea omistaja ja alueella jatkuvasti asunut alkuperäisväestö, jonka historialliset ja nykyiset elämäntavat ja elinolosuhteet eivät miltään olennaiselta osaltaan poikkea tuosta alkuperäiskansasta, voitaisiin kenenkään toimesta asettaa maanomistuksellisesti heikompaan asemaan ja erottaa esivanhempiensa perintömaista - tapahtuipa tämä eriarvoistaminen sitten valtiovallan tai myöhemmän alueelle tulleen alkuperäiskansan elinten toimesta.
Alkuperäisyyteen liittyvä olennainen edellytys on itseidentifikaatio, joka ei vaadi valtion hyväksyntää tai jotakin rekisteriä tuekseen. Tämän mahdollisuuden turvaa nimenomaan alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimus, johon lappalaisia syrjivä saamelaiskäräjät vetoaa harjoittamansa syrjinnän keskeisenä perusteena. Joten alkuperäisväestön oikeuksia ei voi muilla käsitteillä säädellä. Sovelelettavana on valtion tahdosta riippumaton kansainvälinen oikeus, joka ratkaisee.
Selvyyden vuoksi on todettava, että kaikkia Pohjois-Lapin alkuperäisväestön -lappalaisten - perheissä syntyneitä ei ole tähän mennessä selvitetty, eikä heille ole näin ollen voitu antaa mahdollisuutta identifioitua alkuperäisväestöön kuuluvaksi.
Saamelaismääritelmän ahtaan tulkinnan vuoksi lappalaiset eivät ole näennäisesti alkuperäisväestöä, vaikka olisivatkin verisukulaisia saamelaisrekisteriin merkittyjen kanssa. Sellainen johtaa turhan poikkeuksellisiin ihmisoikeusloukkauksiin saamelaisrekisteriin kuulumattomia henkilöitä kohtaan. Tällaista syrjintää ei ILOn yleissopimus hyväksy ja kaikissa maankäyttöön liittyvissä ratkaisuissa ei ole mitään oikeudellisia perusteita olemassa saamelaisten maankäyttöön liittyvissä lakihankkeissa heidät parempaan asemaan nostamisessa.
Tästä syystä kaikki käynnissä olevat hankkeet ILOn yleissopimuksen ratifioimiseksi on heti miten keskeytettävä ja oikeusministeriön on käynnistettävä välittömästi tällainen alkuperäisväestöä koskeva kartoitustyö kansainvälisesti hyväksyttyjen kriteerien pohjalta.
Lapin alkuperäisväestöstä lappalaisista saamelaismääritelmän nojalla erotettujen saamelaisten historia on osa Suomen historiaa. Lappalaisten menneisyyden tutkiminen tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman maamme historian avaintapahtumiin, Ruotsin vallan päättymiseen, 1800-luvun nälkävuosiin, sotien evakkotaipaleisiin sekä sotien jälkeiseen rakennemuutokseen, muuttoliikkeeseen Ruotsiin ja muualle.
Lapin alkuperäisväestön juuret juontavat kauas menneisyyteen, kun tutkaillaan lappilaisten ihmisten elämää ja kulttuuria Euroopan katolla. Ympäristön merkitys alkuperäisväestön elinehtojen perustana on ulottunut aina näihin päiviin asti, vaikkakin viimeisten vuosikymmenten kuluessa tapahtuneet elinkeinoelämän rakennemuutokset ovat sen painoarvoa muuttaneet.
Lappalaiset ovat toimineet Suomen historiassa niin kalastajina, metsästäjinä, käsityöntekijöinä, käsityöntekijöinä, maanviljelijöinä kuin myös sotilaina.
Lappalaiset tuntevat sukujensa menneisyyttä hyvin, moninkertaisesti alueella asuvia muita suomalaisia paremmin. Lappalaisten ja saamelaisten esi-isistä löytyy sukujuuria monista kansallisuuksista.
Historiallisissa selitysmalleissa ei kuitenkaan avaudu alkuperäiskansaan liittyvä keinotekoinen kaksijakoisuus; saamelaisuus ja lappalaisuus. Kun tätä kysymystä katsoo alkuperäisväestön muodostuksen näkökulmasta, huomaa, ettei asiaan liity ristiriitoja; saamen kielen vaihtuminen vuosisatojen aikana saamesta suomen kieleksi ei estä ILOn yleissopimuksen nojalla lappalaisia identifioitumasta alkuperäisväestöksi. Niissä maissa, jotka ovat ILOn yleissopimuksen ratifioineet, on vaihtuneeseen tai menetettyyn kieleen suhtauduttu juuri näin. Kansainvälisen oikeuden mukaan alkuperäisyys, polveutuminen ja itseidentifikaatio määrittävät onko kansa alkuperäiskansa ja kuuluuko yksilö siihen.
Lapissa maantapaan kuuluvan tasapainon säilyttämisen kannalta on tärkeää huomata, että saamelaisilla ja lappalaisilla on mahdollisimman pitkälle samanlainen historia ja siihen sisältyvät perusarvot. Saamelaisuus ja lappalaisuus ovat peräisin lappalaisväestön yhteisistä juurista. Rauhanomainen rinnakkaiselo voidaan varmistaa silloin, kun se nojaa orgaaniseen todellisuuteen. Tämänhetkinen vastakkainasettelu on seurausta aitosaamelaisen etnonationalistisen suuntauksen vihankylvöstä, jota se tarvitsee omien joukkojensa nostattamiseksi ja oikeuttaakseen oman toimintansa. Todellisuudessa etnisillä saamelaisilla ja lappalaisilla on vuosisatojen ajalta vakiintuneet verkostoituneet yhteistyömuodot mitä moninaisimmissa arkisissa ja muissa yhteyksissä. Ne on turvattava kaikkea alkuperäisväestöä koskevissa lakihankkeissa tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden pohjalta.
Edellä esille tuotuun viitaten ehdotan, että Suomen valtio
jäädyttää toistaiseksi kaikki hankkeet jotka tähtäävät ILO:n alkuperäiskansasopimuksen välittömään ja ilman olosuhde- ja seurausselvitystä tapahtuvan ratifiointiin
ottaa tehdäkseen olosuhde- ja seurausselvityksen, jonka perusteella vasta päätetään, onko ratifioinnille tarvetta ja edellytyksiä, ja mitä mahdollinen ratifiointi edellyttää ja mitä eri ratkaisumalleista voidaan odottaa seuraavan
selvittää sitäkin vaihtoehtoa voidaanko, Suomen perintein oikeusjärjestelmä, sen mukainen oikeustaju huomioiden ja Suomen suvereniteetin ja liikkumavaran suojelemiseksi ILO:n alkuperäiskansasopimuksen tavoitteet Suomessa mahdollisesti, eräiden muiden maiden esimerkkiä seuraten, saavuttaa paremmin toteuttamalla sopimuksen periaatteet vilpittömästi, mutta kuitenkin sopimusta ratifioimatta
että valtio osana olosuhde- ja seurausselvitystä ottaa tehtäväkseen selvittää perusteellisesti saamelaisen alkuperäiskansan, sen eri alaryhmien, Lapin mahdollisten muiden alkuperäiskansaryhmien ja perinteisiä elinkeinoja tai muita perinteisiä kulttuurimuotoja harjoittavien henkilöiden ja paikallisyhteisöjen rajauksen, aseman, keskinäiset suhteet ja suhteet muuhun väestöön, erityistarpeet, näiden toteutuminen, itsehallinto-oikeudet, itsehallinnon rajaukset ja sen vaihtoehtoiset toteuttamismuodot sekä näihin asioihin liittyvän lainsäädännön perusteellinen uudistaminen, huomioiden niin kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden kuin tasa-arvon, syrjimättömyyden ja muiden ihmis- ja perusoikeuksien periaatteet, mukaan lukien omaisuuden suoja, niin että järjestelyt edistäisivät sitä, että alueen väestöryhmät voisivat tulevaisuudessa elää keskenään ystävyyden ja veljeyden hengessä
että valtio osana olosuhde- ja seurausselvitystä ottaa tehdäkseen Lappia kattavan laajan ja perusteellisen oikeushistoriallisen selvityksen maaoikeuksien muotojen, käsitteiden ja näiden sisällön kehityksestä, ja osana tätä selvitystä kartoittaa ja selvittää myös Suomen valtion Lapissa olevien maa- ja vesialueiden ja muiden luonnonvarojen omistus- ja muiden oikeuksiensa alkuperän ja oikeudellisen kestävyyden sekä sen, miten näistä saatu hyöty ja tuotto olisi jaettava, ja miten niitä voitaisiin ja tulisi tulevaisuudessa hallita