Ylä-Lapin maaoikeuksista on julkisen sanan palstoilla kirjoiteltu viime aikoina paljon. Aiheen ajankohtaisuus seuraa siitä, että nykyisyys on täynnä vanhojen ja uusien kliseiden kaikuja ja toisintoja. Tohtori Matti Enbusken työtä lukiessa välkkyy koko ajan mielessä kysymys, voiko olla totta, että niin vähän on tapahtunut 500 vuodessa. Kysymys on niin oleellinen, että se herättää samassa kysymyksen niiden monien muiden asiaa sivuavien tutkimusten metodologiasta ja vielä perustavammin siitä, millaisten reunaehtojen sisällä Lapin historiaan liittyviä tutkimuksia on aikaisemmin tehty. Ensimmäisen ongelman ulkopuolisille lukijoille tuottavat käsitteet lappalainen ja saamelainen. Näiden käsitteiden erilaisuudelle alkuperäiskansan käsitteen mittana ei löydy historiallista kontekstia silloin kun puhutaan maiden omistuksesta ja hallinnasta.

Moniin aihetta sivuaviin väitöskirjoihin tuotuina lappalaiskäsitteestä saamelaiskäsitteeseen vedetyt tulkinnat ovat siten vähintäänkin heijastusta tutkijoiden omista maailmoista. Erityisen keskeiseksi tämän kysymyksen tekee se, että faktojen näkökulmasta kysy on näköhäiriöstä, jossa maanomistuksen ja hallinnan faktat on valikoitu, ohitettu tai niille on pyritty antamaan uusi merkitys.

Juuri tässä on "positiivisen saamelaisen historiantutkimuksen" perustavaa laatua oleva ongelma, kun sitä yrittää soveltaa tämän päivän käytäntöön. Tätä ongelmaa ei voida sivuuttaa väitteillä, että lappalaiset olisi jotain muuta kuin alkuperäiskansa. Käsitteillä on kirjava joukko merkityksiä ja käyttöyhteyksiä, mutta etenkin nykyinen keskustelu on vahvistanut taipumusta tulkita saamelaistermiä saamelaiskäräjien poliittisten vaatimusten mukaisiksi.

Historian ystävä ymmärtää mitä ajan takaa: yksinkertaisesti kyse on siitä, että otetaanko saamelaisten maakysymys objektiksi, jota tulkitaan ILO-sopimuksen viitekehyksen kautta vai otetaanko lappalaisten maakysymys kohteeksi. Historian valossa jälkimmäiselle löytyisi historiallisia faktoja tuekseen. Joten tässä on kysymys enemmästä kuin koulukuntien välisestä kiistasta. Nimenomaan saamelais-lappalaiskäsitteiden merkitysten murroksia ja niiden retorista käyttöä ei ulkopuolinen pysty havaitsemaan, mikäli tulkintoja ohjaa näkemys, että vain saamelaiset ovat oikea ja ainoa alkuperäiskansa Suomessa.

Keinotekoisen käsitejaottelun sijaan tarvitaan välineitä, joilla voidaan havaita erimielisyyden asteet. Näin voidaan osoittaa miten lappalaiskäsitteen merkityksen muutoksilla yritetään tehdä retorista väkivaltaa historialliselle alkuperäiskansalle, yritetään ottaa kenttä haltuun omalla subjektiivisella käsityksellä oikeasta alkuperäiskansasta. Uusien tulkintojen ja työkäsitteiden löytäminen ei tarkoita sitä, että voimme jättää saamelaistermin huomioonottamatta. Tällaisessa jäykässä käsitteellisessä tilassa kritiikissä kannattaa edetä kuitenkin vakiintuneen terminologian kautta.

Tässä kohtaa jää pohtimaan, onko niin, että jossain vanhojen käsitteiden ja nykykäsitteiden tuolla puolen on jonkinlainen ainakin osittain samana pysynyt todellisuus, jonka takia tietyt lappalaisiin ja saamelaisiin liittyvät käsitteet vastaavat toisiaan. Miksi tätä ei haluta myöntää?