Niin kuin saamelaiskäräjät on muistuttamasta päästyään muistuttanut, ja niin kuin muistaisimme hyvin tätä ilmankin, YK:n rotusorron vastainen komitea CERD on toistuvasti edellyttänyt Suomelta alkuperäiskansan itsehallinnon aidosti takaavaa lainsäädäntöä. Oikeusministeriön edellinen ehdotus saamelaiskäräjälain muuttamiseksi kaatui eduskunnassa täystyrmäykseen. Perimmäisenä syynä oli ennen kaikkea lakiehdotukseen sisällytetty entistäkin kapeampi saamelaismääritelmä, joka olisi jatkanut saamelaiskäräjien ja ennen kaikkea sen vaalilautakunnan harjoittamaa syrjintää.

Saamelaisasioista vastaavan oikeusministeriön piirissä on nyt syytä ottaa pohdintaan, minkälainen voisi olla sekä eri saamelaisryhmille että CERDille kelpaava itsehallintomalli. Sen tulisi tehdä loppu lukumääräisesti suurimman alkuperäiskansaryhmän pienempiinsä kohdistamasta syrjinnästä ja ulottaa itsehallinto kaikkiin siihen oikeutettuihin alkuperäiskansayhteisöihin sen perusajatuksen pohjalta, että alkuperäiskansoilla ja niiden yhteisöillä on oikeus itsehallintoon, mikä ei suinkaan tarkoita että isommalla yhteisöllä olisi oikeus hallita pienempiä, tai oikeus määrätä, millä yhteisöllä on itsemääräämisoikeus, tai ketä tällaiseen yhteisöön kuuluu. Nämä oikeudet kuuluvat kullekin yhteisölle itselleen. Sen lisäksi alkuperäiskansoilla ja niiden yhteisöillä on oikeus päättää, kenen kanssa ne haluavat toimia liitossa.

Kun tulin 1970-luvulla aktiivisesti mukaan saamelaispolitiikkaan, vaadittiin kauan sitten lakanneen lapinkyläjärjestelmän elvyttämistä. Syynä siihen oli se, että saamelaisten silloisen huonon tilanteen nähtiin olevan seuraus saamelaisia sortavasta siirtomaahallinnosta. Kun tuolloin puhuttiin lapinkylien elvyttämisestä, viitattiin tämän tuosta Neuvostoliitossa tehtyihin yhteiskunnallisiin uudistuksiin, joista oli vain pelkkää hyvää sanottavaa. Lappalaisten itsehallinnollisen kyläjärjestelmän elvyttämisessä oli siis kaipuusta vuosisatoja sitten kadonnutta kotimaata kohtaan.

Minun oli kuitenkin vaikea ymmärtää ilmiön luonnetta, koska en ymmärtänyt siinä olevan mitään kaipaamisen arvoista. Tutustuttuani asiaan paremmin kirjallisten lähteiden perusteella tulin huomaamaan, että asiassa ei ollut mitään todellista pohjaa, koska ilmiössä oli sittenkin olennaista oma identiteetti, kaipuu nuoruuteen, yhteiset kokemukset sekä osallisuus johonkin ainutlaatuiseen ja merkitykselliseen.

Ensimmäisen lapinkylien elvyttämishankkeen takaa paljastui yritys siirtää vanhojen lapinkylien maa- ja vesioikeudet sutjakkaasti niiden oikeilta oikeudenomistajilta aivan eri porukoille. Hanke paljastui, ja osoittautui ettei maaoikeuksien kaappaaminen ollutkaan pelkkä läpihuutojuttu. Niinpä tuo ensimmäinen lapinkylien elvytyshanke haudattiin hiljaisuudessa, ja sen puuhamiehet ja -naiset panostivat kaiken tarmonsa ja toimeliaisuutensa heille taivaan lahjana tipahtaneeseen ILO-sopimuksen ratifiointihankkeeseen. Tätä myrskytuulta hillitsemään eräät aidot vanhojen lapinkylien oikeudenomistajat kävivät elvyttämään lapinkyliä järjestömuodossa, rekisteröityinä yhdistyksinä, saaden osakseen parjausta saamelaiskäräjien johdon taholta.

Jo maanvalloitukseen tähtäävän lapinkylien ensimmäisen elvytysaallon alkaessa Saamelaisradion toimittajat harjoittivat Ylen kanavilla hyvin laajaa mielipiteiden muokkausta ja katselijoiden ja kuulijoiden suoranaista manipulointia. Vaikka ohjelmatoiminnan säännöstö vaati tuottamaan tosiasioihin perustuvia ohjelmia, ja vaikka käsite faktaohjelmat oli korkeassa kurssissa, monet toimittajat tuottivat disinformaatiota, väärää ja vääristelevää tietoa. Valitettavasti se vaikutti yleisöön - väärä tieto on joskus vahvempaa kuin oikea, ja tietyn ajatussuunnan jo omaksunut yleisö haluaa imeä sitä lisää, kuin huumetta ikään.

Vieläkin arvokkaampaa jonkin kyseenalaisen asian ajamisen kannalta voi olla tiedon puute. Molemmat periaatteet on sisäistetty saamelaiskäräjien poliittisen johdon piirissä. Disinformaatiota ei kuitenkaan pidä sotkea propagandaan, jota käräjät levittää voimia säästämättä ja johon osataan myös tarvittaessa turvautua (esim. saamelaistiedotushanke). Propaganda menettää uskottavuuttaan silloin, kun sisältöä pysähtyy analysoimaan. Disinformaation voima perustuu siihen, että oikeaa ja väärää tietoa sekoitetaan niin, että kokonaisuus tuntuu täysin luotettavalta jopa asiantuntijasta. Käräjien disinfomaation perimmäinen tavoite on ollut kasvattaa omaa mahtia ja heikentää statuksettomien saamelaisten asemia. Tyypillistä disinformaatiolle on myös sen käyttäminen omien jälkien peittelyyn.

Saamelaisille myötämielisten ymmärtäjien määrä nousi 1970-luvulta lähtien eksponentiaalisesti. Taustalla oli se miten huonosti saamelaisia oli kohdeltu, joten oli aika ryhtyä saamelaistenkin kohdalla noudattamaan oikeusvaltioperiaatteita. Mikäpä voisi olla sen oikeampaa ja kohtuullisempaa! Ensimmäinen askel tähän suuntaan otettiin vuoden 1974 saamelaiskomitean mietinnössä. Komitean esitysten toteuttamiseksi tarjosi erinomaisia mahdollisuuksia Kekkosen ajama ETYK:n kokous 1975. Siinä nimenomaan korostettiin ihmisoikeuksien huomioimista. Haluttiin synnyttää kuva Suomen hyvästä ja oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta, joka otti huomioon myös sorretun saamelaisväestön. Näin pystyttiin vaikuttamaan entistä paremmin yleiseen mielipiteeseen.

Myöhemmin tätä kulissien rakentamisen taitoa kehiteltiin edelleen. Pyrkimys huipentui massiivisen saamelaisen kulttuurikeskus Sajoksen rakentamiseen (2011-2012). Vaikka kulttuurikeskus seisoo peuranmetsästykseen ja kalastukseen perustuneen Inarin vanhan lapinkylän mailla, saamelaista kulttuuria esitellään siinä pääosin pohjoissaamelaisen suurporonhoitokulttuurin näkökulmasta.

Edellisen perusteella voin sanoa, että nykyisin tunnen löytäneeni vastauksen niihin kysymyksiin, joita aktiivisena saamelaispoliitikkona usein pohdiskelin. Tiedän myös miten tavalliset saamelaiset eri puolilla laajaa saamenmaata elävät ja mitä he ajattelevat menneestä ja tulevasta. Silti aihepiiri kiinnostaa edelleen, eikä uusille kysymyksille näy loppua. Miten tavalliset saamelaiset käsittelevät ideologian ja todellisuuden välistä ristiriitaa? Miten he selittävät tekemiään valintoja? Miksi niin monet antoivat huijata itseään? Mihin he todellisuudessa uskoivat ja mihin eivät? Mikä oli heidän mielestään olennaista?

Olen aina arvostanut toisinajattelijoita, jotka taistelevat ihmisiä sortavia järjestelmiä vastaan. Johtavien saamelaispolitiikkojen juoksupoikina toimivien vilpittömät muistelmat olisivat kiinnostavaa luettavaa, mutta järjestelmän tukipilarit ovat mieluummin hiljaa kuin myöntävät erehtyneensä ja tulleensa harhaan johdetuiksi.

Olen aina ollut luonteeltani tarkkailija. Maailman ymmärtäminen on kiinnostanut minua enemmän kuin sen muuttaminen. Poliittista aktiivisuuttani on jarruttanut tehokkaasti se, että näen asioissa yleensä samanaikaisesti monta eri puolta. Saamelaispolitiikkaa on ohjattu jo vuosikymmenten ajan tietoisesti aivan väärään suuntaan. Nykyisten saamelaisjohtajien takertuminen valtaan on tehnyt heistä ahdasmielisiä saamelaisnationalisteja. Heidän halunsa kontrolloida tiedotusvälineitä ja poliittista toimintaa on muodostunut esteeksi myös taloudelliselle kehitykselle. Ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia loukataan tietoisesti. Esimerkiksi tästä on sen kieltäminen että statuksettomat saamelaiset kuuluvat alkuperäisväestöön.

Kun statuksettomat saamelaiset nousivat autoritaarista ja korruptoitunutta saamelaiskäräjien poliittista johtoa vastaan, he samalla kyseenalaistivat hallintojärjestelmän, joka oli olennaisilta osiltaan aivan samanlainen kuin missä tahansa siirtomassa.

Saamelaiskäräjien poliittinen johto on tehnyt kaikkensa, jotta saamelaiset eivät ymmärtäisi mitä Ylä-Lapissa on tapahtunut ja miten se vaikutti eduskunnan äänestystulokseen siitä miten saamelainen määritellään. Statuksettomia saamelaisia mustamaalattiin alusta alkaen ja eduskunnan äänestystuloksen selvittyä jatkettiin häikäilemätöntä propagandakampanjaa, jossa statuksettomat saamelaiset leimataan suomalaisiksi ja saamelaisvastaisiksi.

Klemetti Näkkäläjärven valtakaudella suurimmat hallinnolliset muutokset, poliittiset käännökset ja ideologiset innovaatiot ovat olleet reaktioita tilanteisiin, jossa johtajan valta-asema on tavalla tai toisella kyseenalaistettu. Saamelaiskäräjien poliittisen johdon reaktiot eduskunnan äänestyspäätökseen olivat poikkeuksellisen voimakkaita. Niillä oli suora yhteys Näkkäläjärven kokeman tappion vakavuuteen eduskunnan tunnustettua historialliset tosiasiat saamelaisen ja lappalaisen väestön samanlähtöisyydestä.

Saamelaisilla ja statuksettomilla saamelaisilla on paljon enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja. Ne eivät kilpaile samoilla aloilla, vaan täydentävät toisiaan. Koska taloudellinen yhteistyö on hyödyllistä molemmille osapuolille, ei pitäisi olla mitään periaatteellista estettä turvata erinomaiset suhteet myös tulevaisuudessa.

Yksi ongelma on kuitenkin. Niin kauan kuin saamelaiskäräjissä on pienen piirin johtama autoritaarinen hallinto, vaihtoehtoja on vähän. Niskaan puhaltavat poliittisen johdon syrjimät statuksettomat saamelaiset. Joten on aina olemassa vaara, että statuksettomat saamelaiset haluavat itselleen samanlaisen poliittisen järjestelmän kuin mitä saamelaisilla on tällä hetkellä.

Jotta niin ei tapahtuisi, saamelaiskäräjien hallitsevan eliitin täytyy edelleenkin manipuloida yleistä mielipidettä ja taistella haitallisia vaikutteita vastaan. Pysyäkseen vallassa saamelaiskäräjien poliittisen johdon täytyy siis riidellä statuksettomien saamelaisten kanssa. Täydellinen välirikko ei ole sen etujen mukaista, mutta jatkuva vastakkain olo on sille välttämätöntä.

Ennusteeni Ylä-Lapin lähitulevaisuudelle ei ole hyvä. Alueen talous on jälkeen jäänyt ja täysin raaka-aineviennin varassa. Porojen talvilaitumina tärkeät jäkäliköt on syöty loppuun. Niitä korvataan syöttämällä muualta tuotuja säilörehuja. Ylä-Lappi tarvitsee laajamittaisia investointeja taloutensa modernisointiin, mutta saamelaiskäräjien pakkomielle hallita ja valvoa tukahduttaa taloudellisen aktiviteetin. Menestyäkseen nykymaailmassa tarvitaan rohkeutta ja avoimuutta.

Saamelainen poliittinen järjestelmä on myös kiistojen myötä menettänyt elinvoimansa ja uskottavuutensa. Legitiimiä oppositiota ei ole. Kuka tahansa virallisen linja arvostelija voidaan leimata saamelaisvastaiseksi. Jos kirjoitat tai puhut julkisesti, olet saamelaisvastainen. Saamelaisasioita ei voisi hallita näin, ellei saamelaisradio olisi käräjien poliittisessa valvonnassa. Sananvapauden rajoittaminen on hyvin tuhoisaa, koska vapaa tiedonvälitys on demokratian, tehokkaan hallinnon ja korruption vastaisen taistelun perusedellytys. Tiedotusvälineiden tekemättä jättämiset eivät kuitenkaan ole ainoa ongelma. Saamelaiset kärsivät myös siitä, mitä tiedotusvälineet tekevät.

Keinotekoinen vastakkainasettelu ja tarkoituksenhakuinen uutisointi antavat ihmisille vääristyneen käsityksen maailmasta. Niin kauan kuin propaganda jatkuu, statuksettomat saamelaiset tuntevat olevansa ulkopuolisia, joihin suhtaudutaan epäilevästi ja joista ajatellaan pahaa. Sellaista en halua, koska pidän statuksettomia saamelaisia samanveroisina alkuperäisasukkaina kuin itseäni.

Eduskunnan äänestyspäätöksen jälkeen pitkän aikavälin ennuste näyttää kuitenkin paremmalta. Lapissa kasvaa uusi sukupolvi, jolla on paljon avarampi käsitys menneestä ja tulevasta kuin edeltäjällään. Se saa tietoa internetistä, jota saamelaiskäräjät ei hallitse.

Saamelaiskäräjien konfliktinhakuinen ongelmanratkaisupolitiikka ja kyvyttömyys vastata ajan haasteisiin ovat johtaneet umpikujaan. Tässä tilanteessa ei ole mahdotonta sekään, että nykyistä puheenjohtajaa ympäröivä eliitti katsoo hänen menneen liian pitkälle ja hänet vaihdetaan johonkin toiseen. Mutta parantaako sekään enää saamelaiskäräjien uskottavuutta.

Perusongelma ei kuitenkaan henkilöitä vaihtamalla ratkea, vaan koko järjestelmä tarvitsee remontin. Suurin ongelma on nykyisen vaalijärjestelmän epäkohta, joka antaa pohjoissaamelaisille suhteettoman enemmistövallan verrattuna kolttasaamelaisiin, inarinsaamelaisiin ja statuksettomiin saamelaisiin. Tämä ongelma on ensin poistettava, ja se on poistettavissa. Nykyinen itsehallinto- ja edustusmalli ei ole ainoa mahdollinen, eikä se ole luonnollisin. Tärkeintä on tässä tilanteessa koko saamelaisen itsehallintojärjestelmän puolueeton arviointi eri saamelaisryhmien, mutta myös kaikkien muiden asukkaiden kannalta. Tähän sisältyy myös vaihtoehtoisten mallien ennakkoluuloton tarkastelu.

Tähänastinen kokemus on kaikella toivottavalla selkeydellä osoittanut, että yksinkertainen, enemmistöön perustuva malli ei toimi, eikä sitä ole pelastanut kuntakohtaiset kiintiöt. Edustus- ja itsehallintojärjestelmältä vaaditaan, että kaikkien yhteisöjen ääni kantautuu väärentämättömänä Suomen eduskunnan ja viranomaisten korviin, ja kunkin yhteisön kaikilla halukkailla jäsenillä on puhe- ja äänivalta, ja että kukin yhteisö päättää itse jäsenperusteistaan ja yksilöiden jäsenyydestä. Myös yhteisöjen sisällä on oltava mahdollista jättää yhteisön kannasta eriäviä mielipiteitä. Lisäksi eri yhteisöjen yhteistyötä ja yhteistä edunvalvontaa varten tarvitaan nykyisiä saamelaiskäräjiä osittain vastaava elin, jonne kukin yhteisö asettaa omat edustajansa voiden myös kutsua nämä pois määrämenettelyllä. Tämänkin yhteiselimen työskentelyä määrittävissä säännöissä on erityinen huomio kiinnitettävä siihen, että kaikkia kuullaan ja että asioita ei runnota mekaanisilla enemmistöpäätöksillä.

Ei kuitenkaan ole vaikea ennustaa, että saamelaiskäräjien nykyjohto tulee vastustamaan sellaista mallia, jossa pohjoissaamelaiset, aivan kuten maan kaikki muutkin saamelaisyhteisöt, seisoisivat omilla jaloillaan, oman itsehallintoelimensä puitteissa. Vastaavasti pohjoissaamelaisten nykyiset poliittiset liittolaiset, kolttasaamelaiset, tulevat oletettavasti vastustamaan järjestelmän uusimista, vaikka juuri koltilla on pisimpään säilynyt oma itsehallinto- ja edustuselin, vaikkakin nykyään neuvoa-antavaksi muutettuna. Kolttien muutosvastarinnan voidaan ennakoida johtuvan useastakin syystä. Ensinnäkin he menettäisivät sen edun, jonka liittoutuminen pohjoissaamelaisten kanssa on antanut, vaikka he ovatkin olleet tässä liitossa pienemmän veljen asemassa.

Toisekseen kolttasaamelaisten voidaan olettaa pelkäävän inarinsaamelaisten voimaantumista, mikäli nämä saisivat ajettua itselleen oman kolttien lakisääteistä itsehallintoelintä vastaavan edustus- ja itsehallintoelimen. Tällaiseen omaan elimeen inarinsaamelaisilla on alkuperäiskansaryhmänä luonnollinen oikeus, mutta sen enempää pohjoissaamelaiset kuin kolttasaamelaiset eivät tervehdi ajatusta lainkaan ilolla. Kolttien osalta tämän takana voidaan uumoilla olevan pelko, joka juontuu siitä että koltat on asutettu inarinsaamelaisten vanhan lapinkylän alueelle - miten kolttien käy, kun inarinsaamelaiset alkavatkin yhä tietoisemmin perätä alkuperäiskansaoikeuksiaan? Tätä pelkoa on helppo lietsoa ja hyödyntää, mutta todellisuudessa ei ole sellaista esimerkiksi maan ja vesien käyttämiseen liittyvää asiaa, josta ei voitaisi neuvotella ja sopia.

Pohjoissaamelaisten leiristä käsin inarinsaamelaisten omaehtoista järjestäytymistä vastustetaan muun muassa sotkemalla käsitteitä Inarin saamelainen ja inarinsaamelainen. Inarinsaamelaisten oma edustus on tällä hetkellä eräänlaisessa proto- eli esiasteessa, joka sekin on järjestömuotoinen. Anarash-yhdistyksen edustusoikeus pyritään kuitenkin kiistämään mm. vetoamalla muiden yhdistysten olemassaoloon.

Oman lukunsa muodostavat Sallan ja mahdollisesti muidenkin alueiden metsäsaamelaiset, joiden aktivoituminen on vasta alullaan. Tämä joukko poikkeaa niin historiansa kuin osin nykyisyytensä puolesta edellä mainituista saamelaisista, ja on siksi aiheuttanut hyvinkin vahvaa torjuntaa. Tässäkin edessä saattaa olla uuden suuntautumisen ja suhtautumisen paikka. On niitä, esimerkiksi saamelaiskäräjien eronnut puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi ja hänen tallinsa, jotka uskovat saamelaisten arvojen turvaamisen vaativan mahdollisimman ahdasta saamelaisuuden ja saamelaisten määrittelyä. Mutta on myös niitä, jotka uskovat saamelaisuuden parhaan turvan ja tulevaisuuden olevan monimuotoisuudessa. Minä lukeudun näihin jälkimmäisiin.

Kun kuvaan lisätään vielä Utsjoen jokisaamelainen kulttuuri erityispiirteineen ja ennen kaikkea omana aikanamme syntynyt aivan uudenlainen joukko, citysaamelaiset, nähdään että saamelaisuuden kirjo Suomessa on rikas. Tehtävänä on luoda itsehallinto- ja edustusjärjestelmä joka huomioi tämän monimuotoisuuden ja joka mahdollistaa kaikkien näiden ryhmien yhteisten ja kullekin ryhmälle lisäksi sen erityistarpeiden esilletuomisen ja mahdollisimman tyydyttävän toteuttamisen.

Nykymuotoiset saamelaiskäräjät ovat tehneet tehtävänsä - ei kylläkään kovin kehuttavasti - ja saavat mennä. On aika suunnata katseet eteenpäin ja lähteä luomaan uutta. Tässä yhteydessä lapinkylien elvyttäminen nousee jälleen ajankohtaiseksi. Jos niiden asema vahvistettaisiin muodostamalla niistä kolttien kyläkokouksen tavoin julkisoikeudellisia instituutioita, ne voisivat toimia eri saamelaisyhteisöjen ruohonjuuritason edustus- ja itsehallintoeliminä.